Hän kuunteli ja päivän hämärtäessä hänen kivettyneet kasvonsa
hymyilivät julmasti.
"Herra Ritson!" kuului taas ja piiskan varrella kolkutettiin oveen.
"Kapakoitsija Tommy", sanoi Hugh Ritson ja purskahti katkeraan nauruun.
"Tuo Tommy oli siis minun pelastava enkelini, hoh!"
Toinen korvia vihlova nauru. Kapakoitsija istuen kuskipenkillä kuuli
sen ja ajatteli itseksensä: "Siellä on joku hänen kanssansa."
Hugh Ritson painoi koko päänsä pesuvatiin ja hankasi sitten kiivaasti
karkealla pyyhkeellä. "Minun viimeinen uneni on ohi", hän sanoi
katsahtaen kauhuissaan sohvaan. "Minun täytyy tehdä se, johon
velvollisuuteni vaatii, mutta ei enää painajaista eikä unia!"
Hän avasi oven, heitti karkean vaipan ajajalle, veti ulsterin päälleen
ja hyppäsi rattaille. He lähtivät matkalle kiireisellä vauhdilla. Kolea
aamutuuli puhalsi yli laakson. Aurinko nousi Cat Bellsin yli, mutta
Hugh Ritsonista tuntui kuin hän olisi matkustanut ainaista yötä kohden.
Hän istui käsivarret ristissä ja pää rinnalle painuneena.
"Oletteks' kuullu, mitä on vanhan loordi Fisherin mökill' tän' aamun'
tapahtunnu?" kysyi majatalon isäntä.
Hugh vastasi matalalla äänellä.
"En ole kuullut mitään."
"Tyttö on seurannu lastaan sanken orottamatta. Niin, hän on myöskin
menny. Kuollu noin puol' tuntia sitten. Sivukulkiessan' kuulin sen
kirkkoherra Christianilt'."
Hugh Ritson taivutti painuneen päänsä vieläkin alemma.