XI LUKU.

Yö oli tavattoman pimeä. Ei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Tuuli huokaili

raskaasti puissa. Kun se joskus hetkiseksi tyyntyi, kuului ilman läpi

veden synkkä kohina kaukaisista koskista.

Hugh Ritson asteli pimeässä painunein päin. Hän ei kulkenut nyt

kaivosvuorelle, vaan päinvastaiselle suunnalle. Kun hän saapui kylään,

hän pysähtyi Lentävän Hevosen luona. Äänekkäät naurunpuuskat kuuluivat

salista, jonka akkunoita punaiset verhot peittivät.

Hän seisoi ovella, joka avautui kapakkahuoneeseen. Kapakan emäntä,

seisten selin häneen, jutteli tavattoman innokkaasti muutaman laakson

vaimon kanssa, joka seisoi kannu kädessä myymäpöydän toisella puolella.

"Mitä, eukko, ettekö todellakaan ole kuullut, mitä tapahtui Ghyllissä

tänä aamuna?"

"En, Bessie, minä olen ollut ahkera kuin muurahainen koko päivän pesten

ja silittäen."

"No, sieltähän kuuluu aivan kummia. Kaksi veljestä ja sellaisia

kelvottomia. Siellä tuli lopulta ilmitappelu ja herra Hugh kuuluu

olevan kuoleman kielissä siitä iskusta, jonka tuo pitkä kolppana

hänelle antoi."

Hugh Ritson tömisti kovasti jalkojansa ovella.

"Sanokaa miehellenne, että minä tahdon tavata häntä", hän sanoi

käskevästi.

Kapakan emäntä katsahti ylös, kääräisi lautasliinan kokoon ja vastasi

hermostuneesti: "Kyllä, herra." Sitten hän luntusti salin ovelle ja

avasi sen. Meluisat äänet, höyryt ja inhoittavat hajut hyökkäsivät

kilvan raittiimpaan huoneeseen. "Tommy!" hän huudahti, niin että se

kirkuvana kuului yli muiden melun.

Kapakan isäntä ilmestyi.

"Voitteko lähettää minulle kyytirattaat puoli viideksi huomenaamuna?"

virkkoi Hugh.

"Ehkä; se on kyllä sangen varhainen hetki, luullakseni", inisi kapakan

isäntä.

Puhuessaankin hän veti pitkävartista piippua ja hänen punakoille

kasvoillensa ilmestyi kaksimielinen hymy.

"Minun täytyy joutua viiden junalle", selitti Hugh. "Lontooseen?"

toinen poski irvistyi lukemattomiin poimuihin.

"Sanoin viiden junalle", sanoi Hugh kiivaasti. "Mää en sano millonkaan,

ei. Se olisi kolme puolikruunusta."

Hugh heitti puolen sovereignen rahan myymäpöydälle.

"Lähettäkää se täsmälleen puoli viisi."

"Ghylliin?"

Kureet poskella näyttivät nyt tasoittuneen.

"Kaivosvuorelle."

Salin ovi avautui uudelleen, ja Natt ilmestyi kynnykselle. Tallimiehen

uniset silmät avautuivat ja välähtivät tietävän näköisinä. Sitten hänen

pyöreät kasvonsa katosivat ja hänen livertävä äänensä sekaantui toisten

äänekkääseen meluun. Seuraavana hetkenä ovi heitettiin selkoselälleen,

ja Drayton vetelehtivänä ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hänen tukkansa oli

laskeutunut otsalle, josta hattu oli työnnetty takaraivolle. Sikaari

savusi hänen suussansa, ja sormiensa päät hän oli tukkinut liivinsä

taskuihin.

"Tuu sisään, mull' on jotakin näytettävää sinulle", hän hohotti.

Hugh ei hievahtanut paikoiltaan, vaan nosti kuitenkin päänsä ja silmäsi

huoneeseen. Puolet koko laakson kelvottomimmasta roistoväestä oli

kerääntynyt pöydän ympärille, ja heidän haamunsa näyttivät sinisiltä

savun sisässä. Suuren takan puisella reunuksella oli auki suuri kirja,

jonka lehtiä ovelta puhaltava tuuli selaili.

"Mää en ol' unohtannu, mitä sää sanoit kauan aikaa sitten kirkkoherran

kirjast'", sanoi Drayton, "tässä se on ja verraton kalleus se onkin.

Sinä tahroit peloittaa mua sillä, mutta varjele taivas, miten kauheasti

minä siitä pirän. Kuuntele."

Drayton astui takaisin huoneeseen, käänsi lehtiä ja alkoi ilakoivalla

äänellä lukea:

"1847: marrask. 18. -- Thomas sanoi, että Allan on äskettäin tullut

Skotlannista, on skotlantilaista syntyperää, ja että hänen vaimonsa on

irlantilainen, ja että heillä on lapsi, nimeltä Paul, joka on vasta

muutaman kuukauden vanha eikä vielä kävele."

Se oli kirkkoherran muistiinpanokirja.

"Sehän on verrattoman hyvä, eikös olekin, herra Hugh Ritson?"

sanoi Drayton kohteliaasti kumartaen ja osoittaen harvinaista

sivistyneisyyttä, jota seurasi merkitsevä sivukatse hänen hohottaviin

seuralaisiinsa, jotka istuivat siinä ympärillä.

Hugh Ritson seisoi jäykkänä ja sanoi tyynesti:

"Mistä olet saanut tuon?"

Kun tämä kysymys oli lausuttu, kuului pöydän ympäriltä mitä erilaisinta

tirskunaa ja murinaa, aivan kuin tässä olisi tehty verraton sankarityö.

Hugh Ritsonin silmät kiersivät miehestä mieheen ja katse tuli yhä

tiukemmaksi.

"Olette sen varastaneet, olen siitä varma", hän sanoi hiljaa.

"Entäs sitten?" rähähti Drayton. "Se oli hienoa hommaa. Natt

viekoitteli pois methodistin, ja sill'aikaa minä supelsin kirjan."

Drayton näytti ylpeilevän osastaan mikä hänellä oli tässä erinomaisessa

näytelmässä, ja hänen ystävänsä nauraa hohottivat hänen loistavalle

selityksellensä. Nattin uniset silmät olivat yliluonnollisen kirkkaat

tänä suurena hetkenä.

Hugh Ritsonin otsa synkkeni raivosta.

"Tämä on teidän kiitollisuuttanne seurakuntanne paimenta kohtaan", hän

sanoi.

Kuului taas tirskunaa ja murinaa pöydän ympäriltä.

"Yhdelläkään teistä ei taida olla syytä pitää kirkkoherra Christianin

puolta", sanoi Hugh lujalla äänellä. Hän katsoi terävästi pöydän

ympärillä istuvien miesten kasvoihin, ja nauru alkoi vähitellen

tyrehtyä. "Reuben Rae, kuka hoiti teidän sairasta vaimoanne? -- John

Proudfoot", -- sepälle -- "mitä voitte kertoa siitä ajasta, jolloin

lapsenne makasi kuumeessa?" Hänen vilkas silmänsä tunkeutui salin

jokaiseen soppeen, ja useampi kuin yksi iloinen veitikka painoi

päänsä rinnallensa. "Te nauratte vielä, te kelpo sankarit, kun teidän

hyväntekijänne taloon on varas tunkeutunut."

Drayton harppasi häntä kohti.

"Tuki kitas ja paikalla", hän karjui.

Hugh Ritson ponnisti hillitäksensä itseänsä.

"Minä en ole tullut tänne rähisemään", hän sanoi tyynesti.

"Hempeämielinen mammanlellu, huh, se sinä olet, kuuletko?" pyhähti

Drayton.

Hughin kasvot väännähtivät, mutta hän kääntyi ympäri ja oli jo

seuraavana hetkenä tiellä.

Drayton seurasi häntä ulos äänekkäästi nauraa hohottaen. Hugh kääntyi

äkkiä ympäri ja sulki oven. Sitten hän kääntyi Draytoniin, jonka

innoittavat kasvot olivat epäselvinä hänen edessänsä verhojen takaa

tuikkivassa punertavassa valossa.

"Sinä olet koettanut kiduttaa minua", hän sanoi, "aivan kuin koettaisit

hirttää koiraa hännästänsä ja kiskoisit hampaita rotan suusta. Sinä

olet uhannut myöskin inhoittavalla tavalla kiduttaa jaloa ja hyvää

naista. Sinä olet roisto ja sinä tiedät sen. Mutta sinäkin epäröisit,

jos sinä varmasti tietäisit, kuka tai mikä sinä olet. Anna minun sanoa

se sinulle uudestaan nyt, kun me olemme kahden ja kun minulla ei ole

mitään persoonallisia etuja ajettavana. Sinä olet se mies, jonka nimen

minä sinulle annoin -- Paul Lowther, Robert Lowtherin poika -- ja tuo

nainen, minun veljeni vaimo, jonka sinä omaa etuasi tavoitellessasi

tahdot pakottaa asumaan saman katon alla sinun kanssasi, on sinun oma

sisaresi." Draytonin raaka naurun hohotus kuului yli puissa tohisevan

myrskytuulen. Hänen seuralaisensa sisällä kuulivat sen ja vaikenivat

kuuntelemaan.

"Se on sievä, vanha juttu, tuo. Annapas olla -- sinä olet kertonut sen

ennenkin, muistaakseni."

"Silloin se oli valhe, nyt se on Jumalan nimessä totta!" vakuutti Hugh.

Drayton nauroi taaskin.

"Ja silloin sitä uskottiin, mutta nyt ei uskota. Ei, ei, herra Hugh, se

ei kävele."

"Me saamme nähdä."

Hugh Ritson oli pyörähtänyt ympäri ja mennyt. Drayton palasi takaisin

ystäväinsä luo. "Eikö kyyhkynen tuo riistaa nokassaan, kun se palaa

pensaaseen?" hän mutisi.

"Ei, sillä on nokassa komea, valkoinen höyhen", sanoi vanha Reuben Rae.

"Ei se riistaa kokoa, jolla on vain kieli aseena", päätti John, seppä.

* * * * *

Hugh Ritson asteli pimeässä kaivosvuorelle. Sulatusuunista hohti valoa

eteläiselle taivaalle, ja vuorenjyrkänteet häämöttivät epäselvinä

sen valossa. Koneen jyske, ketjujen kolina ja viiltävä lapioiden

kirskuna, kun miehet loivat kopista malmia pengermälle, olivat ainoat

äänet, jotka kuuluivat tuulenpauhinan yli. Gubblum työskenteli aivan

kaivosaukon suulla. "Oglethorpe", sanoi Hugh, "kuinka monta vuoroa on

alhaalla työssä tänä yönä?"

"Kaikki, paitsi kahta miestä -- vanhaa Reubenia ja Jim Southia."

"Sittenhän ne ovat valinneet työn."

"Niin, toiseks' kahreks' viikoks' -- luottaen siihen, että saavat

palkkansa jo ennen sitä, jos Jumala suo."

"He eivät tule pettymään."

Hugh Ritson kääntyi pois. Gubblum työnsi kärrynsä pengermän reunalle

ja levähti mutisten itseksensä: "Joka tapauksessa hän kestää sen aivan

kylmästi."

Mutta ulkonainen tyyneys hävisi heti, kun Hugh Ritson pääsi omaan

huoneeseensa kaivosvuoren juurelle. Hän valeli polttavaa otsaansa

uudestaan ja yhä uudestaan. Hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti

ja hän pisti hikiset kätensä kyynärpäitä myöten kylmään veteen pitäen

niitä siellä useita minuutteja. Pitkään aikaan hän ei hetkeksikään

istahtanut. Hän käveli lakkaamatta ja kiusaantuneena, ja hänen

herpaantunut jalkansa oli raskas ja laahustava. Sitten hän heittäytyi

leposohvaan, pyöri siinä hetkisen ja alkoi taaskin surullisen

marssinsa. Nämä tunnit kuluivat hitaasti.

Hän kertasi kohta kohdalta päivän elämykset. Ja yksitellen syöksyivät

hänen mieleensä kaikki ne tapaukset, joita hänelle oli sattunut näinä

kahtena vuotena isän kuoleman jälkeen. Myrsky raastoi esille kaikki jo

haihtuneetkin muistot. Ja jokaisella muistolla oli oma katkera makunsa

ja ne saastuttivat koko hänen sielunsa kuin rutonhuurut. Hän koetti

suojata itseään itseänsä vastaan. Mitä hän ensin oli aikonut tehdä, oli

ollut vain etsiä eittämätöntä laillista oikeuttansa, ja -- jos hän oli

mennyt pitemmälle uskaltamatta ajatella, ennenkuin teko oli tehty --

oli se ollut rakkaus, joka hänet oli harhaan vienyt. Oliko siis niin

raakaa etsiä oikeutta, niin häpeällistä rakastaa?

Mutta yli vaihtelevien omantunnon soimausten, yli tukahdutetun

katumuksen, yli rakkauden tuskain ja ristiriitojen, puhui koston

ääni hänen sielussansa. Tämä mies, hänen välikappaleensa, nyt hänen

isäntänsä, Paul Lowther, täytyi nujertaa maahan ja hänen luikerteleva

apurinsa hänen kanssaan. Mutta miten? Oli vain yksi tie -- paljastaa

itsensä. Nyt se oli ainoa tie, joka tyydyttäisi hänen petettyä ja

solvaistua henkeänsä. Hänen täytyy mennä oikeaan paikkaan ja sanoa:

"Minä olen tehnyt väärän valan ja ryöstänyt sen kautta veljeni

vapauden. Mies, joka tuomittiin Paul Draytonina, onkin Paul Ritson.

Kaikki on minun syyni."

Se kaataisi tämän hävyttömän roiston lokaan, mutta millä hinnalla!

Vangin puku, jota nyt kantaa hänen veljensä, joutuisi silloin hänelle.

Ja mikä lohdutus se olisikaan, että ryöväri itse joutuisi rikoksestaan

kärsimään! Mutta miksi puhua lohdutuksesta tällaisessa asiassa! Oliko

hänellä mitään muuta mahdollisuutta? Mistä hän löytäisi sellaisen

paikan, johon taivaan pilvien läpi valo kirkastaisi hänen tietänsä? Hän

matkusti kohden synkkenevää yötä ja hänen elämänsä päivätyö oli tehty.

Mitäs sitten, jos hän antaisi kaiken mennä menojaan? Silloin hän olisi

häväisty, perikatoon joutunut mies, joka on ajettu kuin koira ulos

hänen isänsä talosta ja jonka aina täytyisi nähdä, kuinka muukalainen

siinä isännöi. Voisiko hän juoda niin katkeran kalkin? Katkeran! oh,

tuhat kertaa katkerammaksi se tuli sen kautta, että hän itse, oman

loppunsa alussa, oli asettanut roiston sille paikalle, jota hän nyt

hallitsi.

Ei, ei, ei! Paul Lowtherin täytyy kukistua ja hänen kanssaan täytyy

kukistua myöskin erään paremman miehen sortuneen jäännöksen. Niin,

paremman miehen, sanokoon maailma mitä tahansa!

Voisiko tapahtua, etteivät he uskoisi häntä? Kun hän sanoo:

"Vangitkaa minut -- minä olen valapatto", he ehkä vastaavat: "Ei.

Te tunnustatte itsenne rikolliseksi senvuoksi, että saisitte kostaa

sille, joka on ajanut teidät pois talostansa." Hugh Ritson naurahti

julmasti, kun tällainenkin mahdollisuus johtui hänen mieleensä: Roisto

pelastuu rangaistuksesta kun hänen vihamiehensä syytöspuhe muuttuu

puolustukseksi.

Ovelta kuului koputus. Hän oli niin sotkeutunut näiden ajatusten

sokkeloihin, ettei aluksi ymmärtänyt, mitä koputus tarkoitti. Lopuksi

hän hallitsi itsensä ja huudahti:

"Sisään!"

Gubblum Oglethorpe astui huoneeseen.

"Kahrentoist' vuorolaiset ovat juuri lähröss' ales, mutt' tahtovat

vierä muutamia pölkkyjä mukanaan. Sanovat, että suojusvarustukset

hiekkaosalla ovat alasromahtamaisillansa."

Hugh Ritson ponnisti tahtoansa tajutaksensa Gubblumin sanoman.

"Käskekää heidän ottaa pölkkyjä", hän myönsi matalalla äänellä.

Gubblum peräytyi ovelle ja pysähtyi.

"Oletteks' kuullut viimeisiä uutisia vanhan Matthan mökilt'?" hän kysyi

toisella äänellä.

"Mitä uutisia, Oglethorpe?" sanoi Hugh pää painuneena yli pöydän.

"Robbie Southin muija oli tääll' kaivoksell' ja sanoi, että Mercyn

pikku vauva on muuttannu pois."

Hugh ei kohottanut silmiänsä.

"Sekö uutinen on viimeinen?" hän kysyi.

"Ei, vaan pahin. Tyttö itte repi siteen silmiltään ja on iäks' päiväks'

tullu sokeaks' kuin kivi."

Hughin pää painui lähemmäksi pöytää.

"Hyvää yötä, Oglethorpe", hän sanoi.

Gubblum peräytyi ovesta ulos ja mutisi astellessansa kaivokselle:

"Kylmä mies, joka tapauksessa."

Sinä hetkenä, kun ovi sulkeutui, Hugh Ritson tallusti levottomana

lattiaa edestakaisin. Mitä hän oli aikonut tehdä? Jättää itsensä

valapattona oikeuden käsiin? Eikö hänellä siis ole elämässä mitään

velvollisuuksia, kun hän aikoo sovittaa kostonsa kuolemaakin

peloittavammalla teolla? Mitä tulee siitä naisesta, joka on kärsinyt

hänen tähtensä? Mitä murtuneesta sydämestä ja turmellusta kotionnesta?

Eivätkö ne merkitse mitään silloin, kun ylpeä mieli tyydyttää omia

oikkujansa?

Ei hetkeäkään, ei katkerimmassa tuskassaankaan Hugh Ritson sydämessänsä

katunut sitä pahaa, mitä hän oli tehnyt Paul Ritsonille; ei kannattanut

kostaa sitä, mitä hän oli kärsinyt Paul Draytonin tähden. Muuttua

pyhimykseksi silloin, kun tulee sairaaksi, saada omatunto herkäksi

vasta sitten, kun sitä uhkaa tuho -- oh, sellaiseen alentuvat vain

ihmiskunnan kehnoimmat hylkiöt! Sellainen kääntymys ei ollut häntä

varten.

Toisessa kädessä kosto, toisessa velvollisuus -- kumpaa tuli seurata?

Tuhon omaksi joutunut mies ei voinut tehdä mitään päätöstä, ja kun

hänen kellonsa näytti yhtä, hän heittäytyi sohvalle levätäksensä hiukan.

Unta hän ei toivonut -- unet viime aikoina olivat olleet liian täynnä

kauhuja, mutta uni valtasi hänet kaikesta huolimatta. Hänen nukkuvat

kasvonsa olivat tuskien miehen ja unet olivat kauhistavia heijastuksia

niistä ajatuksista, jotka valveilla hänen mielensä täyttivät. Hän

uneksi, että hän oli kuollut lapsena. Kylminä, ylevinä, mutta hyvin

suloisina hänen lapsenkasvonsa katsoivat ylös valkeilta lakanoilta. Hän

ajatteli, että hänen äitinsä kumartui hänen ylitsensä ja vuodatti monia

kyyneleitä, mutta hän itse muutti toiseen, ihmeelliseen maailmaan ja

katseli alas heihin molempiin.

"Parasta on näin", hän ajatteli, "ja kyyneleet, jotka äiti vuodattaa,

ovat siunatut."

Tässä hän havahtui ja nousi jaloillensa. Mitä hullutuksia ihmiset

ovatkaan unista sanoneet! "Oi, uni, sinä hellä haltija, maailman

äärestä toiseen kaikki sinua odottavat!" Hellä! Kauheampi kuin

kuolema! Surullinen kävely lakkasi, ja hän taas paneutui pitkäksensä.

Hän nukahti ja uneksi uudestansa. Tällä kertaa hän oli tappanut

oman veljensä. Hetkistä aikaisemmin he olivat seisseet silmä silmää

vasten -- voimakkaina ja raivoissansa, silmät tulta iskien ja kädet

kohotettuina. Nyt veli makasi hiljaa ja peloittavana hänen jaloissansa,

ja ääni taivaasta huusi: "Kulkijana ja pakolaisena pitää sinun oleman

maan päällä."

Kauhuissaan hän hyppäsi seisoallensa. "Armoa, armoa!" hän huusi.

Sitten hän huokasi raskaasti ja katseli ympärillensä. "Unta -- vain

unta", hän sanoi itseksensä ja naurahti lujasti yhteen-purtujen

hampaidensa välitse. Lamppu paloi yhä pöydällä. Hän nousi, otti avaimen

taskustansa, avasi laatikon ja otti sieltä esille pienen pullon.

Se sisälsi unijuomaa. "Jos minun nyt täytyy nukkua, minun täytyy

vihdoinkin saada nukkua uneksimatta", hän sanoi ja mittasi annoksen.

Hän kohotti lasin huulilleen ja näki siinä omien kasvojensa kuvan.

"Sääliä, sääliä! Tyhjät unet turmelevat minun hermoni. Säälittävää,

toden totta! Ja nyt minun täytyy suojata itseäni itseäni vastaan

tällaisilla varustuksilla!" Hän piti lasia tulta vasten, ja kun käsi

vapisi, hän nauroi. Sitten hän joi sen, sammutti tulen ja istahti

sohvaan.

Päivän sarastus vaalensi pilviä ja ensimmäinen kaje tuikahti akkunasta

sisään, kun keltainen valo sammui. Hugh Ritson istui synkässä hämyssä

polvet vedettyinä ihan leuan alle, kädet ristissä rinnalla ja pää

eteen syvälle painuneena. Hän hyräili jotakin vanhaa laulua. Äkkiä

ääni kävi möriseväksi, pilvi ilmestyi silmien eteen ja pää retkahti

taakse. Hän nukkui ja taas hän näki unta. Tai oliko se näky eikä uni,

joka hänelle nyt ilmestyi? Hän oli seisovinaan huoneessa, jonka hän oli

ennen nähnyt. Vuoteella lepäsi jokin valkoinen olento. Se oli lapsi, ja

pieni henki oli liidellyt pois. Sen ääressä oli eräs vaimo kuurullansa

ja valitti ääneen: "Rikollinen, rikollinen!" Naisen silmät tuijottivat

lapseen, mutta hän ei nähnyt mitään. Näöttömät terät olivat valjenneet.

Sydämellänsä hän kuitenkin näki lapsen ja näki myöskin hänet, Hughin,

kun hän astui sisään. Sitten tuntui kuin nainen olisi kääntänyt

sokeat kasvonsa häneen ja kutsunut häntä nimeltä. Seuraavana hetkenä

nainen oli kadonnut. Hänen istuimensa oli vapaa ja vuode tyhjä, vain

harmaapartainen mies istui kylmän takan ääressä. Ääretön kuorma painoi

häntä alas, mutta Hughista tuntui, että hän ponnistaen kohotti päätänsä

ja Hugh kuuli nimeänsä mainittavan.

Hän hyökkäsi ylös. Suuret, kylmät hikipisarat tippuivat hänen

otsaltansa. "Mercy on kuollut", hän kuiskasi kauhuissaan. "Hän on

mennyt vaatimaan rikollista tilille. Hän on nyt Jumalan tuomiolla."

Hagarin poika · 第 87 / 96 题