Yö oli tavattoman pimeä. Ei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Tuuli huokaili
raskaasti puissa. Kun se joskus hetkiseksi tyyntyi, kuului ilman läpi
veden synkkä kohina kaukaisista koskista.
Hugh Ritson asteli pimeässä painunein päin. Hän ei kulkenut nyt
kaivosvuorelle, vaan päinvastaiselle suunnalle. Kun hän saapui kylään,
hän pysähtyi Lentävän Hevosen luona. Äänekkäät naurunpuuskat kuuluivat
salista, jonka akkunoita punaiset verhot peittivät.
Hän seisoi ovella, joka avautui kapakkahuoneeseen. Kapakan emäntä,
seisten selin häneen, jutteli tavattoman innokkaasti muutaman laakson
vaimon kanssa, joka seisoi kannu kädessä myymäpöydän toisella puolella.
"Mitä, eukko, ettekö todellakaan ole kuullut, mitä tapahtui Ghyllissä
tänä aamuna?"
"En, Bessie, minä olen ollut ahkera kuin muurahainen koko päivän pesten
ja silittäen."
"No, sieltähän kuuluu aivan kummia. Kaksi veljestä ja sellaisia
kelvottomia. Siellä tuli lopulta ilmitappelu ja herra Hugh kuuluu
olevan kuoleman kielissä siitä iskusta, jonka tuo pitkä kolppana
hänelle antoi."
Hugh Ritson tömisti kovasti jalkojansa ovella.
"Sanokaa miehellenne, että minä tahdon tavata häntä", hän sanoi
käskevästi.
Kapakan emäntä katsahti ylös, kääräisi lautasliinan kokoon ja vastasi
hermostuneesti: "Kyllä, herra." Sitten hän luntusti salin ovelle ja
avasi sen. Meluisat äänet, höyryt ja inhoittavat hajut hyökkäsivät
kilvan raittiimpaan huoneeseen. "Tommy!" hän huudahti, niin että se
kirkuvana kuului yli muiden melun.
Kapakan isäntä ilmestyi.
"Voitteko lähettää minulle kyytirattaat puoli viideksi huomenaamuna?"
virkkoi Hugh.
"Ehkä; se on kyllä sangen varhainen hetki, luullakseni", inisi kapakan
isäntä.
Puhuessaankin hän veti pitkävartista piippua ja hänen punakoille
kasvoillensa ilmestyi kaksimielinen hymy.
"Minun täytyy joutua viiden junalle", selitti Hugh. "Lontooseen?"
toinen poski irvistyi lukemattomiin poimuihin.
"Sanoin viiden junalle", sanoi Hugh kiivaasti. "Mää en sano millonkaan,
ei. Se olisi kolme puolikruunusta."
Hugh heitti puolen sovereignen rahan myymäpöydälle.
"Lähettäkää se täsmälleen puoli viisi."
"Ghylliin?"
Kureet poskella näyttivät nyt tasoittuneen.
"Kaivosvuorelle."
Salin ovi avautui uudelleen, ja Natt ilmestyi kynnykselle. Tallimiehen
uniset silmät avautuivat ja välähtivät tietävän näköisinä. Sitten hänen
pyöreät kasvonsa katosivat ja hänen livertävä äänensä sekaantui toisten
äänekkääseen meluun. Seuraavana hetkenä ovi heitettiin selkoselälleen,
ja Drayton vetelehtivänä ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hänen tukkansa oli
laskeutunut otsalle, josta hattu oli työnnetty takaraivolle. Sikaari
savusi hänen suussansa, ja sormiensa päät hän oli tukkinut liivinsä
taskuihin.
"Tuu sisään, mull' on jotakin näytettävää sinulle", hän hohotti.
Hugh ei hievahtanut paikoiltaan, vaan nosti kuitenkin päänsä ja silmäsi
huoneeseen. Puolet koko laakson kelvottomimmasta roistoväestä oli
kerääntynyt pöydän ympärille, ja heidän haamunsa näyttivät sinisiltä
savun sisässä. Suuren takan puisella reunuksella oli auki suuri kirja,
jonka lehtiä ovelta puhaltava tuuli selaili.
"Mää en ol' unohtannu, mitä sää sanoit kauan aikaa sitten kirkkoherran
kirjast'", sanoi Drayton, "tässä se on ja verraton kalleus se onkin.
Sinä tahroit peloittaa mua sillä, mutta varjele taivas, miten kauheasti
minä siitä pirän. Kuuntele."
Drayton astui takaisin huoneeseen, käänsi lehtiä ja alkoi ilakoivalla
äänellä lukea:
"1847: marrask. 18. -- Thomas sanoi, että Allan on äskettäin tullut
Skotlannista, on skotlantilaista syntyperää, ja että hänen vaimonsa on
irlantilainen, ja että heillä on lapsi, nimeltä Paul, joka on vasta
muutaman kuukauden vanha eikä vielä kävele."
Se oli kirkkoherran muistiinpanokirja.
"Sehän on verrattoman hyvä, eikös olekin, herra Hugh Ritson?"
sanoi Drayton kohteliaasti kumartaen ja osoittaen harvinaista
sivistyneisyyttä, jota seurasi merkitsevä sivukatse hänen hohottaviin
seuralaisiinsa, jotka istuivat siinä ympärillä.
Hugh Ritson seisoi jäykkänä ja sanoi tyynesti:
"Mistä olet saanut tuon?"
Kun tämä kysymys oli lausuttu, kuului pöydän ympäriltä mitä erilaisinta
tirskunaa ja murinaa, aivan kuin tässä olisi tehty verraton sankarityö.
Hugh Ritsonin silmät kiersivät miehestä mieheen ja katse tuli yhä
tiukemmaksi.
"Olette sen varastaneet, olen siitä varma", hän sanoi hiljaa.
"Entäs sitten?" rähähti Drayton. "Se oli hienoa hommaa. Natt
viekoitteli pois methodistin, ja sill'aikaa minä supelsin kirjan."
Drayton näytti ylpeilevän osastaan mikä hänellä oli tässä erinomaisessa
näytelmässä, ja hänen ystävänsä nauraa hohottivat hänen loistavalle
selityksellensä. Nattin uniset silmät olivat yliluonnollisen kirkkaat
tänä suurena hetkenä.
Hugh Ritsonin otsa synkkeni raivosta.
"Tämä on teidän kiitollisuuttanne seurakuntanne paimenta kohtaan", hän
sanoi.
Kuului taas tirskunaa ja murinaa pöydän ympäriltä.
"Yhdelläkään teistä ei taida olla syytä pitää kirkkoherra Christianin
puolta", sanoi Hugh lujalla äänellä. Hän katsoi terävästi pöydän
ympärillä istuvien miesten kasvoihin, ja nauru alkoi vähitellen
tyrehtyä. "Reuben Rae, kuka hoiti teidän sairasta vaimoanne? -- John
Proudfoot", -- sepälle -- "mitä voitte kertoa siitä ajasta, jolloin
lapsenne makasi kuumeessa?" Hänen vilkas silmänsä tunkeutui salin
jokaiseen soppeen, ja useampi kuin yksi iloinen veitikka painoi
päänsä rinnallensa. "Te nauratte vielä, te kelpo sankarit, kun teidän
hyväntekijänne taloon on varas tunkeutunut."
Drayton harppasi häntä kohti.
"Tuki kitas ja paikalla", hän karjui.
Hugh Ritson ponnisti hillitäksensä itseänsä.
"Minä en ole tullut tänne rähisemään", hän sanoi tyynesti.
"Hempeämielinen mammanlellu, huh, se sinä olet, kuuletko?" pyhähti
Drayton.
Hughin kasvot väännähtivät, mutta hän kääntyi ympäri ja oli jo
seuraavana hetkenä tiellä.
Drayton seurasi häntä ulos äänekkäästi nauraa hohottaen. Hugh kääntyi
äkkiä ympäri ja sulki oven. Sitten hän kääntyi Draytoniin, jonka
innoittavat kasvot olivat epäselvinä hänen edessänsä verhojen takaa
tuikkivassa punertavassa valossa.
"Sinä olet koettanut kiduttaa minua", hän sanoi, "aivan kuin koettaisit
hirttää koiraa hännästänsä ja kiskoisit hampaita rotan suusta. Sinä
olet uhannut myöskin inhoittavalla tavalla kiduttaa jaloa ja hyvää
naista. Sinä olet roisto ja sinä tiedät sen. Mutta sinäkin epäröisit,
jos sinä varmasti tietäisit, kuka tai mikä sinä olet. Anna minun sanoa
se sinulle uudestaan nyt, kun me olemme kahden ja kun minulla ei ole
mitään persoonallisia etuja ajettavana. Sinä olet se mies, jonka nimen
minä sinulle annoin -- Paul Lowther, Robert Lowtherin poika -- ja tuo
nainen, minun veljeni vaimo, jonka sinä omaa etuasi tavoitellessasi
tahdot pakottaa asumaan saman katon alla sinun kanssasi, on sinun oma
sisaresi." Draytonin raaka naurun hohotus kuului yli puissa tohisevan
myrskytuulen. Hänen seuralaisensa sisällä kuulivat sen ja vaikenivat
kuuntelemaan.
"Se on sievä, vanha juttu, tuo. Annapas olla -- sinä olet kertonut sen
ennenkin, muistaakseni."
"Silloin se oli valhe, nyt se on Jumalan nimessä totta!" vakuutti Hugh.
Drayton nauroi taaskin.
"Ja silloin sitä uskottiin, mutta nyt ei uskota. Ei, ei, herra Hugh, se
ei kävele."
"Me saamme nähdä."
Hugh Ritson oli pyörähtänyt ympäri ja mennyt. Drayton palasi takaisin
ystäväinsä luo. "Eikö kyyhkynen tuo riistaa nokassaan, kun se palaa
pensaaseen?" hän mutisi.
"Ei, sillä on nokassa komea, valkoinen höyhen", sanoi vanha Reuben Rae.
"Ei se riistaa kokoa, jolla on vain kieli aseena", päätti John, seppä.
* * * * *
Hugh Ritson asteli pimeässä kaivosvuorelle. Sulatusuunista hohti valoa
eteläiselle taivaalle, ja vuorenjyrkänteet häämöttivät epäselvinä
sen valossa. Koneen jyske, ketjujen kolina ja viiltävä lapioiden
kirskuna, kun miehet loivat kopista malmia pengermälle, olivat ainoat
äänet, jotka kuuluivat tuulenpauhinan yli. Gubblum työskenteli aivan
kaivosaukon suulla. "Oglethorpe", sanoi Hugh, "kuinka monta vuoroa on
alhaalla työssä tänä yönä?"
"Kaikki, paitsi kahta miestä -- vanhaa Reubenia ja Jim Southia."
"Sittenhän ne ovat valinneet työn."
"Niin, toiseks' kahreks' viikoks' -- luottaen siihen, että saavat
palkkansa jo ennen sitä, jos Jumala suo."
"He eivät tule pettymään."
Hugh Ritson kääntyi pois. Gubblum työnsi kärrynsä pengermän reunalle
ja levähti mutisten itseksensä: "Joka tapauksessa hän kestää sen aivan
kylmästi."
Mutta ulkonainen tyyneys hävisi heti, kun Hugh Ritson pääsi omaan
huoneeseensa kaivosvuoren juurelle. Hän valeli polttavaa otsaansa
uudestaan ja yhä uudestaan. Hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti
ja hän pisti hikiset kätensä kyynärpäitä myöten kylmään veteen pitäen
niitä siellä useita minuutteja. Pitkään aikaan hän ei hetkeksikään
istahtanut. Hän käveli lakkaamatta ja kiusaantuneena, ja hänen
herpaantunut jalkansa oli raskas ja laahustava. Sitten hän heittäytyi
leposohvaan, pyöri siinä hetkisen ja alkoi taaskin surullisen
marssinsa. Nämä tunnit kuluivat hitaasti.
Hän kertasi kohta kohdalta päivän elämykset. Ja yksitellen syöksyivät
hänen mieleensä kaikki ne tapaukset, joita hänelle oli sattunut näinä
kahtena vuotena isän kuoleman jälkeen. Myrsky raastoi esille kaikki jo
haihtuneetkin muistot. Ja jokaisella muistolla oli oma katkera makunsa
ja ne saastuttivat koko hänen sielunsa kuin rutonhuurut. Hän koetti
suojata itseään itseänsä vastaan. Mitä hän ensin oli aikonut tehdä, oli
ollut vain etsiä eittämätöntä laillista oikeuttansa, ja -- jos hän oli
mennyt pitemmälle uskaltamatta ajatella, ennenkuin teko oli tehty --
oli se ollut rakkaus, joka hänet oli harhaan vienyt. Oliko siis niin
raakaa etsiä oikeutta, niin häpeällistä rakastaa?
Mutta yli vaihtelevien omantunnon soimausten, yli tukahdutetun
katumuksen, yli rakkauden tuskain ja ristiriitojen, puhui koston
ääni hänen sielussansa. Tämä mies, hänen välikappaleensa, nyt hänen
isäntänsä, Paul Lowther, täytyi nujertaa maahan ja hänen luikerteleva
apurinsa hänen kanssaan. Mutta miten? Oli vain yksi tie -- paljastaa
itsensä. Nyt se oli ainoa tie, joka tyydyttäisi hänen petettyä ja
solvaistua henkeänsä. Hänen täytyy mennä oikeaan paikkaan ja sanoa:
"Minä olen tehnyt väärän valan ja ryöstänyt sen kautta veljeni
vapauden. Mies, joka tuomittiin Paul Draytonina, onkin Paul Ritson.
Kaikki on minun syyni."
Se kaataisi tämän hävyttömän roiston lokaan, mutta millä hinnalla!
Vangin puku, jota nyt kantaa hänen veljensä, joutuisi silloin hänelle.
Ja mikä lohdutus se olisikaan, että ryöväri itse joutuisi rikoksestaan
kärsimään! Mutta miksi puhua lohdutuksesta tällaisessa asiassa! Oliko
hänellä mitään muuta mahdollisuutta? Mistä hän löytäisi sellaisen
paikan, johon taivaan pilvien läpi valo kirkastaisi hänen tietänsä? Hän
matkusti kohden synkkenevää yötä ja hänen elämänsä päivätyö oli tehty.
Mitäs sitten, jos hän antaisi kaiken mennä menojaan? Silloin hän olisi
häväisty, perikatoon joutunut mies, joka on ajettu kuin koira ulos
hänen isänsä talosta ja jonka aina täytyisi nähdä, kuinka muukalainen
siinä isännöi. Voisiko hän juoda niin katkeran kalkin? Katkeran! oh,
tuhat kertaa katkerammaksi se tuli sen kautta, että hän itse, oman
loppunsa alussa, oli asettanut roiston sille paikalle, jota hän nyt
hallitsi.
Ei, ei, ei! Paul Lowtherin täytyy kukistua ja hänen kanssaan täytyy
kukistua myöskin erään paremman miehen sortuneen jäännöksen. Niin,
paremman miehen, sanokoon maailma mitä tahansa!
Voisiko tapahtua, etteivät he uskoisi häntä? Kun hän sanoo:
"Vangitkaa minut -- minä olen valapatto", he ehkä vastaavat: "Ei.
Te tunnustatte itsenne rikolliseksi senvuoksi, että saisitte kostaa
sille, joka on ajanut teidät pois talostansa." Hugh Ritson naurahti
julmasti, kun tällainenkin mahdollisuus johtui hänen mieleensä: Roisto
pelastuu rangaistuksesta kun hänen vihamiehensä syytöspuhe muuttuu
puolustukseksi.
Ovelta kuului koputus. Hän oli niin sotkeutunut näiden ajatusten
sokkeloihin, ettei aluksi ymmärtänyt, mitä koputus tarkoitti. Lopuksi
hän hallitsi itsensä ja huudahti:
"Sisään!"
Gubblum Oglethorpe astui huoneeseen.
"Kahrentoist' vuorolaiset ovat juuri lähröss' ales, mutt' tahtovat
vierä muutamia pölkkyjä mukanaan. Sanovat, että suojusvarustukset
hiekkaosalla ovat alasromahtamaisillansa."
Hugh Ritson ponnisti tahtoansa tajutaksensa Gubblumin sanoman.
"Käskekää heidän ottaa pölkkyjä", hän myönsi matalalla äänellä.
Gubblum peräytyi ovelle ja pysähtyi.
"Oletteks' kuullut viimeisiä uutisia vanhan Matthan mökilt'?" hän kysyi
toisella äänellä.
"Mitä uutisia, Oglethorpe?" sanoi Hugh pää painuneena yli pöydän.
"Robbie Southin muija oli tääll' kaivoksell' ja sanoi, että Mercyn
pikku vauva on muuttannu pois."
Hugh ei kohottanut silmiänsä.
"Sekö uutinen on viimeinen?" hän kysyi.
"Ei, vaan pahin. Tyttö itte repi siteen silmiltään ja on iäks' päiväks'
tullu sokeaks' kuin kivi."
Hughin pää painui lähemmäksi pöytää.
"Hyvää yötä, Oglethorpe", hän sanoi.
Gubblum peräytyi ovesta ulos ja mutisi astellessansa kaivokselle:
"Kylmä mies, joka tapauksessa."
Sinä hetkenä, kun ovi sulkeutui, Hugh Ritson tallusti levottomana
lattiaa edestakaisin. Mitä hän oli aikonut tehdä? Jättää itsensä
valapattona oikeuden käsiin? Eikö hänellä siis ole elämässä mitään
velvollisuuksia, kun hän aikoo sovittaa kostonsa kuolemaakin
peloittavammalla teolla? Mitä tulee siitä naisesta, joka on kärsinyt
hänen tähtensä? Mitä murtuneesta sydämestä ja turmellusta kotionnesta?
Eivätkö ne merkitse mitään silloin, kun ylpeä mieli tyydyttää omia
oikkujansa?
Ei hetkeäkään, ei katkerimmassa tuskassaankaan Hugh Ritson sydämessänsä
katunut sitä pahaa, mitä hän oli tehnyt Paul Ritsonille; ei kannattanut
kostaa sitä, mitä hän oli kärsinyt Paul Draytonin tähden. Muuttua
pyhimykseksi silloin, kun tulee sairaaksi, saada omatunto herkäksi
vasta sitten, kun sitä uhkaa tuho -- oh, sellaiseen alentuvat vain
ihmiskunnan kehnoimmat hylkiöt! Sellainen kääntymys ei ollut häntä
varten.
Toisessa kädessä kosto, toisessa velvollisuus -- kumpaa tuli seurata?
Tuhon omaksi joutunut mies ei voinut tehdä mitään päätöstä, ja kun
hänen kellonsa näytti yhtä, hän heittäytyi sohvalle levätäksensä hiukan.
Unta hän ei toivonut -- unet viime aikoina olivat olleet liian täynnä
kauhuja, mutta uni valtasi hänet kaikesta huolimatta. Hänen nukkuvat
kasvonsa olivat tuskien miehen ja unet olivat kauhistavia heijastuksia
niistä ajatuksista, jotka valveilla hänen mielensä täyttivät. Hän
uneksi, että hän oli kuollut lapsena. Kylminä, ylevinä, mutta hyvin
suloisina hänen lapsenkasvonsa katsoivat ylös valkeilta lakanoilta. Hän
ajatteli, että hänen äitinsä kumartui hänen ylitsensä ja vuodatti monia
kyyneleitä, mutta hän itse muutti toiseen, ihmeelliseen maailmaan ja
katseli alas heihin molempiin.
"Parasta on näin", hän ajatteli, "ja kyyneleet, jotka äiti vuodattaa,
ovat siunatut."
Tässä hän havahtui ja nousi jaloillensa. Mitä hullutuksia ihmiset
ovatkaan unista sanoneet! "Oi, uni, sinä hellä haltija, maailman
äärestä toiseen kaikki sinua odottavat!" Hellä! Kauheampi kuin
kuolema! Surullinen kävely lakkasi, ja hän taas paneutui pitkäksensä.
Hän nukahti ja uneksi uudestansa. Tällä kertaa hän oli tappanut
oman veljensä. Hetkistä aikaisemmin he olivat seisseet silmä silmää
vasten -- voimakkaina ja raivoissansa, silmät tulta iskien ja kädet
kohotettuina. Nyt veli makasi hiljaa ja peloittavana hänen jaloissansa,
ja ääni taivaasta huusi: "Kulkijana ja pakolaisena pitää sinun oleman
maan päällä."
Kauhuissaan hän hyppäsi seisoallensa. "Armoa, armoa!" hän huusi.
Sitten hän huokasi raskaasti ja katseli ympärillensä. "Unta -- vain
unta", hän sanoi itseksensä ja naurahti lujasti yhteen-purtujen
hampaidensa välitse. Lamppu paloi yhä pöydällä. Hän nousi, otti avaimen
taskustansa, avasi laatikon ja otti sieltä esille pienen pullon.
Se sisälsi unijuomaa. "Jos minun nyt täytyy nukkua, minun täytyy
vihdoinkin saada nukkua uneksimatta", hän sanoi ja mittasi annoksen.
Hän kohotti lasin huulilleen ja näki siinä omien kasvojensa kuvan.
"Sääliä, sääliä! Tyhjät unet turmelevat minun hermoni. Säälittävää,
toden totta! Ja nyt minun täytyy suojata itseäni itseäni vastaan
tällaisilla varustuksilla!" Hän piti lasia tulta vasten, ja kun käsi
vapisi, hän nauroi. Sitten hän joi sen, sammutti tulen ja istahti
sohvaan.
Päivän sarastus vaalensi pilviä ja ensimmäinen kaje tuikahti akkunasta
sisään, kun keltainen valo sammui. Hugh Ritson istui synkässä hämyssä
polvet vedettyinä ihan leuan alle, kädet ristissä rinnalla ja pää
eteen syvälle painuneena. Hän hyräili jotakin vanhaa laulua. Äkkiä
ääni kävi möriseväksi, pilvi ilmestyi silmien eteen ja pää retkahti
taakse. Hän nukkui ja taas hän näki unta. Tai oliko se näky eikä uni,
joka hänelle nyt ilmestyi? Hän oli seisovinaan huoneessa, jonka hän oli
ennen nähnyt. Vuoteella lepäsi jokin valkoinen olento. Se oli lapsi, ja
pieni henki oli liidellyt pois. Sen ääressä oli eräs vaimo kuurullansa
ja valitti ääneen: "Rikollinen, rikollinen!" Naisen silmät tuijottivat
lapseen, mutta hän ei nähnyt mitään. Näöttömät terät olivat valjenneet.
Sydämellänsä hän kuitenkin näki lapsen ja näki myöskin hänet, Hughin,
kun hän astui sisään. Sitten tuntui kuin nainen olisi kääntänyt
sokeat kasvonsa häneen ja kutsunut häntä nimeltä. Seuraavana hetkenä
nainen oli kadonnut. Hänen istuimensa oli vapaa ja vuode tyhjä, vain
harmaapartainen mies istui kylmän takan ääressä. Ääretön kuorma painoi
häntä alas, mutta Hughista tuntui, että hän ponnistaen kohotti päätänsä
ja Hugh kuuli nimeänsä mainittavan.
Hän hyökkäsi ylös. Suuret, kylmät hikipisarat tippuivat hänen
otsaltansa. "Mercy on kuollut", hän kuiskasi kauhuissaan. "Hän on
mennyt vaatimaan rikollista tilille. Hän on nyt Jumalan tuomiolla."