Oli myöhäinen ilta. Vetiset hunnut, jotka usein ilmestyvät erottamaan
päivää yöstä, riippuivat taivaalla. Tuuli oli yltynyt ja puut
huokailivat. Kun Hugh Ritson saapui mökille, oli kaikki pimeää sen
ympärillä, paitsi sitä valojuovaa, joka takasta lähtien lankesi
avoimesta ovesta portaille ja pihalle. Takan ääressä istui vanha loordi
Fisher, orapihlajakeppi jaloissaan, kyynärpäillään polviinsa nojaten
ja kasvot käsiin hautautuneina. Uninen takka heitti hiiltyvää valoansa
hänen painuneeseen, valkeaan päähänsä. Kun Hugh Ritson astui keittiöön,
kohotti vanhus päänsä ja kasvoilla kuvastui sanaton murhe ja moite
yht'aikaa, Hugh Ritsonin ylpeä mieli painui hänen katsellessaan tätä
äänetöntä surua. Vanhuksen katse oli kuin haavoitetun koiran, joka
katselee raakaa isäntäänsä.
Lammaskoira makasi pitkin pituuttaan lieden edessä. Keittiö oli tyhjä
eikä kuulunut mitään muuta ääntä kuin kellon nakutus ja sirkkojen
laulu. Mutta Hugh Ritsonin epävarman askelen kopsaessa kovaan
savilattiaan avautui sänkykamarin ovi, ja Greta tuli sieltä häntä
vastaan.
Vuoteen ääressä paloi kynttilä. Takan vieressä istuivat Mercy Fisher
ja kirkkoherra Christian. Mercyn pää lepäsi heidän välillään olevalla
pöydällä ristiin heitetyillä käsivarsilla. Toinen käsi oli auki, ja
pitkä keltainen tukka irtonaisena peitti sekä kädet että ruumiin
yläosan ja kirkkoherran käsi silitteli hyväillen sitä. Hugh Ritsonin
astuessa huoneeseen kirkkoherra nousi ja kylmästi kumartaen poistui.
Greta oli ennemmin jättänyt huoneen ja keittiössä he toisensa tapasivat.
Mercy kohotti päänsä ja katsoi Hughiin. Ei ollut kyyneltä uupuneissa,
punaisissa, turvonneissa silmissä, eikä ainoakaan huokaus kohonnut
aaltoilevasta rinnasta. Hän nousi ääneti ja ottaen Hughin käden omaansa
johti hänet vuoteen luo.
"Katso, siinä hän on", hän sanoi järkyttävän vakavasti ja kohotti
toisella kädellänsä nenäliinan pieniltä kasvoilta. Hugh Ritsonia
värisytti. Hän näki omat piirteensä, niinkuin muisto olisi kaukaisilta,
menneiltä ajoilta loihtinut ne esiin.
Mercy vapautti kätensä ja äänettömänä peitti kasvonsa. Mutta hän ei
itkenyt.
"Minun pikku Ralphieni", hän sanoi selittäen, "kuinka äänetön se
onkaan nyt! Oi, sinun olisi pitänyt nähdä se silloin, kun se oli kuin
aamuauringon hohtava säde. Miksi sinä et tullut ennemmin?"
Hugh Ritson seisoi katsellen lapsen kuolleita kasvoja eikä vastannut
mitään.
"Parasta on, että asia on, niinkuin on", hänen sydämensä kuiskasi sinä
hetkenä. Seuraavana hetkenä koko hänen olentonsa vapisi. Mitkä olivat
ne ajatukset, jotka kutsumatta olivat kohonneet hänen sielustansa? Eikö
ollut parempi, että hänen lapsensa lepäsi tuossa kylmänä, kuin että
hän täyttäisi tämän yksinäisen talon ilolla ja rakkaudella? Oliko hän
sitten niin musta konna? Jumala varjelkoon siitä! Kuitenkin parasta on
näin.
"Kaikki on ohi nyt", virkkoi Mercy ja hänen kätensä putosivat
hervottomina kasvoilta. Hän käänsi väsyneet silmänsä Hughiin ja lisäsi:
"Me olemme saaneet jo rangaistuksemme."
"Rangaistuksen?" sanoi Hugh -- "me?" Seurasi hetken äänettömyys, ja
laskien äänensä, niin että se oli tuskin kuuluva, hän sanoi: "Sinun
kuormasi on raskas kantaa, tyttöparkani."
Mercyn hennot sormet liikkuivat hiukan.
"Minä en voi sitä enää kantaa", hän vastasi.
"Moni on ajatellut samoin ennen sinua", sanoi Hugh, "mutta Jumala yksin
tietää, kuinka paljon me jaksamme kantaa, ennenkuin olemme tarpeeksi
koetellut."
"Hyvä, kaikki on nyt ohi", kertasi Mercy kuuntelematta häntä.
Hän puhui itsestänsä, niinkuin hänen päivänsä olisivat jo päättyneet
ja kärsimys olisi ohi, niinkuin hänen elämänsä lanka olisi punoutunut
tuossa vuoteella lepäävän pienokaisen olentoon, jonka tie nyt oli
päättynyt. Hugh Ritson katsahti häneen ja hänen kasvolihaksensa
vavahtelivat. Mercyn uupuneet silmät olivat vielä kuivat, niiden hämärä
valo tuli kuin jostakin kaukaa sumujen takaa.
"Kuinka minä rukoilinkaan, että saisin nähdä Ralphieni!" hän huokasi.
"Minä ajattelin, että Jumala olisi määrännyt, etten minä saisi koskaan
nähdä lastani. Ehkäpä se oli minun rangaistukseni kaikesta -- kaikesta,
mitä on ollut. Mutta minä rukoilin yhä. Oi, sinä et voi käsittää, miten
paljon minä rukoilin! Mutta sen täytyi olla kirottua rukousta."
Hän kätki kasvonsa uudestaan käsiinsä ja lisäsi odottamattoman
innostuneesti:
"Jumala kuuli minun rukoukseni ja vastasi siihen. Mutta katso!" Hän
osoitti lasta. "Minä näin hänet -- niin, minä näin hänen -- _kuolevan_!"
Hugh Ritson oli liikutettu, mutta hänen sydämensä oli katkera. Tänä
hetkenä hän kirosi sen uskollisuuden, joka sitoi tuon naisen sielun
häneen. Jospa hän voisi tallata sen jalkoihinsa ja katkoa iäksi sen
ketjun, jolla hän piti tuota typerää olentoa sidottuna.
"Hugh", jatkoi Mercy ja hänen äänensä sai vienon soinnun, "me eroamme
nyt iäksi. Meidän Ralphiemme -- sinun ja minun -- kutsuu minua. Minä
en voi elää ilman häntä, Jumala ei tahdo minua pakottaa siihen. Hän
on rangaissut jo minua ja Hän on armollinen. Ajattelehan, meidän
Ralphiemme on taivaassa."
Hän vaikeni, puri huultansa ja veti kuuluvasti ilmaa keuhkoihinsa.
Hänen kasvonsa saivat kuoleman ilmeen ja äkkiä hänen koko olentonsa
muuttui äärettömän tuskaiseksi.
"Tiedätkö, jokin kuiskasi tänä hetkenä minulle, että Jumala on
rangaissut meitä niin, ettei Ralphie olekaan taivaassa, ja että isän
synnit --. Oi, minun lemmikkini, minun rakkaani!"
Kirkaisten hän kääntyi kädet levällään vuoteeseen, sulki lapsen
syliinsä ja suuteli sitä hellästi.
Kyyneleet tulvehtivat vihdoin esille ja huuhtelivat pienokaisen
äänettömiä kasvoja. Hugh Ritson ei voinut kauempaa tätä näkyä kestää.
"Mercy", hän sanoi, ja hänen äänessään oli syvä, värisevä sointu. "Jos
on olemassa jotakin syntiä, se synti on minun, ja jos on olemassa jokin
rangaistus, sekin on minun. Mitä tulee sinun pikku poikaasi, ole varma,
että hän on taivaassa." Hän oli astunut ovelle ja tarttunut puiseen
vetimeen. "Sinä sanoit oikein, me emme enää koskaan tapaa", hän sanoi
omituisella äänellä. "Hyvästi."
Mercy kohotti kyyneleiset kasvonsa. "Anna minulle kätesi erotessamme",
hän sanoi rukoilevalla äänellä. Hugh oli toisella puolella vuodetta, ja
Mercy ojensi hänelle kätensä vuoteen yli. Hugh astui askelen lähemmä ja
sulki tarjotun käden omaansa. Heidän välillänsä ja heidän yhtyneitten
käsiensä alla lepäsi lapsi. "Hugh, me emme voineet rakastaa tässä
maailmassa -- jokin johti meitä harhaan, mutta me yhdymme vielä kerran,
emmekö yhdy?"
Hugh käänsi silmänsä toisaalle.
"Ehkä", hän vastasi.
"Lupaa minulle", pyysi Mercy, "lupaa se minulle."
Hugh hengitti raskaasti.
"Jos on olemassa Jumala ja vanhurskas tuomio, me kohtaamme vielä
jälleen", hän myönsi.
Hänen äänensä katkesi. Hän kääntyi kiireesti ympäri ja riensi ulos
huoneesta.