Ilta oli joutunut. Silloin tällöin lintujen kirkuna kaikui läpi
hämärtyvän illan. Pitkä hopeanhohtoinen viiru häipyi vähitellen
äärettömyyksiin Hindscarthin yläpuolelta. Greta riensi kaivosvuorelle.
Nostokoneitten vitjojen kitinä ilmaisi, että työ kaivoksessa jatkui.
Siitä oli nyt puolitoista vuotta, jolloin onnettomuus ja mustin ja
kauhein epätoivo heitti ensikerran synkän varjonsa hänen elämäänsä,
eivätkä ne pilvet olleet poistuneet hetkeksikään, ennenkuin kolme
päivää sitten. Silloin muutamana hetkenä valo oli välähtänyt pilvien
välitse ja hän oli nähnyt tien, joka voi johtaa hänet tästä tuskain
sokkelosta ulos. Mutta nyt näytti kohtalon tuomio riistäneen häneltä
ainiaaksi elämän, toivon ja rakkauden.
Mercy olisi ikuisesti sokea! Kaikki oli nyt peruuttamattomasti
tapahtunut. Gretan voimakas, tyyni mieli painui painumistansa. Hän
näki petturin ainiaaksi voittaneen oikean miehen aseman ja nimen, ja
hän näki sen oikean miehen laahustaen kulkevan elämäänsä -- hylkiönä,
pilkattuna, kantaen häpeän kuormaa, rikoksen merkki otsallensa
poltettuna. Ja tämä onneton mies oli hänen puolisonsa, eikä hänellä
ollut muuta jäljellä kuin vaimonsa rakkaus, ei muuta toivoa kuin hänen
uskollisuutensa.
Greta pysähtyi Hugh Ritsonin toimiston ovelle ja koputti. Hetkistä
myöhemmin nämä kaksi seisoivat silmä silmää vasten. Hugh oli puettu
kaivosflanelliinsa ja seisoi pöydän ääressä, jolla lamppu paloi. Kun
hän tunsi tulijan, hän kohotti toisen kätensä ohimoillensa ja toinen
lepäsi kaminan reunalla. Gretan huulet omituisesti nytkähtelivät, ja
Hugh sai vaistomaisen varmuuden, että Greta sitten viime tapaaman oli
tullut laihemmaksi ja läpikuultavammaksi.
"Tule minun kanssani", kuului Gretan värisevä kuiskaus. "Mercyn lapsi
on kuollut ja tyttöparka pyytää sinua luoksensa suuressa surussansa."
Hugh ei puhunut aluksi mitään, vaan varjosti silmiänsä lampun valolta.
Sitten hän sanoi äänellä, joka oli aivan toinen kuin hänen omansa:
"Minä seuraan sinua."
Greta oli pitänyt kiinni oven vetimestä ja nyt hän kääntyi mennäksensä.
Hugh astui askelen häntä lähemmäksi.
"Greta, eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa minulle?" hän kysyi.
"Mitä sinä toivoisit minun sanovan sinulle?"
Hugh ei vastannut; hänen silmänsä painuivat maahan Gretan katseen
edessä.
Greta teki kädellänsä kevyen liikkeen lisätessänsä:
"Sinun ja minun ei pitäisi viipyä samassa huoneessa -- ei koskaan olisi
pitänyt viipyä -- mutta minun asiani ei ole se."
"Minä olen tämän ansainnut", sanoi Hugh nöyrästi.
"Hirveä työ on tehty -- niin, tehty, eikä sitä voida enää auttaa. Mutta
koska olet kysynyt, mitä minulla on sinulle sanottavaa, on se tämä: Se
mies, joka on ollut sinun pahuutesi välikappaleena ja hallitsee nyt
sinua, on ollut tänään sanomassa minulle, että hän voi pakottaa minut
elämään hänen kanssaan ja jos kieltäydyn, hän voi vangituttaa minut.
Voiko hän tehdä sen?"
Hugh Ritson kohotti silmänsä ja tuijotti tylsänä ja älyttömänä eteensä.
"Elää hänen kanssaan -- hänen? Sinun elää hänen kanssaan?" hän sanoi
hajamielisesti.
"Elää hänen kattonsa alla -- ne olivat hänen sanansa. Voiko hän tehdä
sen? Minä tarkoitan, tunnustaako laki hänet minun miehekseni."
Hugh Ritsonin silmät pyörivät.
"Tehdä sen? Sinun miehesi?" hän toisteli sekavasti.
"Minä tiedän, mitä hän tahtoo", sanoi Greta raskaasti huoaten. "Ei hän
ollenkaan toivo minua itseäni, mutta hän ei voi saada toista, ellei
toista ensin saa."
"Toinen ilman toista?" kertasi Hugh Ritson matalalla äänellä. Sitten
hän kävi huoneen yli tavattoman kiihtyneenä. "Greta, tuo mies on --
tiedätkö sinä, _kuka_ hän on?"
"Paul Drayton, Hendonin kapakoitsija", vastasi Greta kylmästi.
"Ei, ei; hän on sinun --"
Hän pysähtyi otsa rypyssä ja sormet nyrkkiin puristettuina.
"Tahdotko sinä sanoa _minulle_, että hän on minun mieheni?" kysyi Greta
arvokkaasti.
Hugh Ritson vei taas kätensä ohimoillensa.
"Greta, minä olen ansainnut sinun epäluulosi", hän sanoi ääntänsä
muuttaen.
"Mikä on tehty, sitä ei koskaan voi saada tekemättömäksi", vastasi
Greta.
Hughin ääni oli saavuttanut tyyneytensä, mutta hänen käytöksensä oli
vielä kiihoittunut.
"Ehkäpä minä voin sinua vielä palvella", hän sanoi. "Minä olen tehnyt
sinulle liian paljon vääryyttä. Minä tiedän sen."
"Mitä arvoa sinun katumuksellasi on nyt?" kysyi Greta. "Se tulee liian
myöhään."
Hugh katsoi häntä lujasti silmiin ja vastasi:
"Greta, sangen syvä totuus sisältyy väitökseen, että onnettomin mies
maailmassa on se, joka tuntee omantunnontuskia _ennen_ kuin on tehnyt
rikoksen. Minä olin -- minä olen -- se mies. Minä tein, mitä minä tein,
tietäen, että katuisin sitä -- ah, elämäni viimeiseen hetkeen asti.
Mutta minut ajettiin siihen. Minulla ei ollut voimaa vastustaa sitä: se
hallitsi minua silloin ja se hallitsee minua yhä."
Greta oli painanut sormensa päät lujasti leukaansa. Hugh Ritson astui
askelen lähemmä.
"Greta", hän sanoi, ja ääni painui katkonaisiksi kuiskauksiksi, "on
miehiä, joille rakkaus on lyhyt henkäys, myrsky, joka lyö heitä
kasvoihin ja hukuttaa hyökylaineihinsa ja samassa häviää. Minulle se
on haava, syvä, kalvava, sisäinen haava, joka riuduttaa ja polttaa."
Gretaa värisytti. Oli kuin hänen sanansa olisivat viillelleet häntä.
Kärsimättömin elein hän kääntyi oveen sanoen:
"Tämä on sinun lapsesi kuolinhetki, ja taivas sinulle anteeksi suokoon,
se tuntuu olevan myöskin sinun veljesi toiveiden kuolinhetki", hän
katsahti ympärilleen. "Ajatteletko sinä _häntä_?" hän lisäsi ääntänsä
korottaen. "Kun sinä näet tuon miehen hänen paikallansa, hävittävän
hänen ja minun omaisuuttani, ajatteletko sinä koskaan, _missä hän on_?"
Hänen äänensä vapisi ja katkesi. Seurasi hetken äänettömyys. Hän oli
kääntänyt päänsä sivulle, ja Hugh kuuli tukahdutettua nyyhkytystä.
"Kyllä, minä ajattelen häntä", vastasi Hugh hitaasti. "Öisin,
unettomina hetkinä minä ajattelen häntä ja missä hän on, ja minä pidän
häntä onnellisena miehenä -- niin, onnellisena miehenä! Mitä siitä, jos
hän käyttää vangin pukua? _Hänen_ sieluansa ei paina kuolemansynti.
Toista on minun -- _katso_ minuun!"
Hän hymyili julmasti.
"Minä olen kuullut kaiken", sanoi Greta. "Sinä olet kylvänyt tuulta ja
korjaat myrskyä."
Hughin huulilta kuului naurua muistuttava ääni. Se kohosi katkeruuden
lähteistä, jotka kuohuivat syvällä hänen sydämessänsä.
"Ei sitä", hän sanoi, "kaikki se kyllä häviää pois."
Greta seisoi kynnyksellä; hän ei käsittänyt, mikä voima häntä pidätti
siinä.
"Greta, minä en ole niin paha kuin minä ehkä näytän. Minä olen
arvoitus, jota sinä et osaa ratkaista. Ei ole kaukana se aika, jolloin
minä en enää huoleta maailmaa ja jälkeeni minä en jätä mitään muuta
kuin kurjan, häväistyn nimen, onko se paljon? Greta, tuntuisiko sinusta
pyhyyden pilkalta, jos minä pyytäisin sinulta anteeksi?"
"On toisia, joilla on enemmän anteeksi annettavaa", sanoi Greta.
"Yksi niistä odottaa sinua tällä hetkellä, ja, ah, tyttöparka, hänen
sydämensä on murtunut!"
Hugh Ritson painoi päänsä alas, ja Greta sulki oven jälkeensä.