Greta viipyi Mercyn luona puolipäivään asti pyytäen, houkutellen ja
lopulta komentaen häntä makaamaan hiljaa vuoteessa sill'aikaa, kun
hän itse puki ja syötti lapsen ja keitti ja puhdisti loordi Fisherin
hartaista vastalauseista huolimatta. Kun kaikki oli tehty ja vanha
hiilenpolttaja oli lähtenyt vuorelle, Greta otti pienokaisen syliinsä
ja meni Mercyn huoneeseen. Mercy kuuli pienimmätkin äänet ja jo
heidän lähestyessään nousi vuoteellansa istuallensa. Hänen kasvonsa
säteilivät, avautuneet huulet hymyilivät ja ihastuneet sormet leikkivät
hermostuneesti pieluksella.
"Miten kirkasta tänään onkaan, Greta", hän huudahti. "Olen aivan varma,
että nyt aurinko paistaa."
Akkuna oli auki ja leppoisa tuulenhenki leyhyi auringonsäteitten
välitse huoneeseen. Mercy kallisti päänsä sivulle ja lisäsi: "Ah,
sinä nuori veitikka, sinä -- siellähän sinä olet, olethan vain? --
Antakaa se minulle, se veijari." Veitikka annettiin hänelle ja hän
rankaisi sitä veijarimaisuudesta hukuttamalla sen suudelmiin. "Miten
sievät hänen kasvonsa varmaan ovatkaan! Niiden täytyy olla juuri kuin
kaksi kypsää omenaa." Ja taas satoi suudelmia. Sitten hän taputteli
ja hyssytti pienokaista, kuiskaili ja soperteli, puhalteli ilmaa
sen hiuksiin ja kutitti sitä, kunnes se nauroi ja hyppi ja kellahti
selälleen nostaen pienet kantapäänsä pystyyn, jolloin äiti peitti
sen pehmeät jalkopohjat suudelmiin ja lopuksi vangitsi suuhunsa koko
pienen jalan. "Voitteko te koskaan ymmärtää, että jalka voi olla noin
hentoinen, Greta?" hän kysyi. Ja pienokainen ryömi ja kiipesi äitinsä
rinnalle ja useammin kuin kerran koetti irroittaa äitinsä pään ympäri
käärittyä valkeata sidettä. "Ei, ei. Ralphie ei saa koskea", sanoi
Mercy käyden äkkiä vakavaksi. "Ajattelehan toki, Ralphie, yksi viikko
-- vain yksi -- ei, vähemmän -- vain kuusi päivää enää, ja sitten --
oh, sitten --" pitkä syleily, ja pieni sankari ankarasti vastusti sitä
kiihkeää syleilyä, johon äiti tätä suunnatonta ilonhetkeä ajatellessaan
hänet sulki.
Äkkiä Mercyn olento muuttui. Hän kääntyi Gretaan ja virkkoi: "Minä en
milloinkaan koske kääreeseen, en; mutta jos Ralphie päästäisi sen irti
ja se putoaisi, olisiko se minun lupaukseni rikkomista?"
Greta huomasi, mitä hänen sydämessänsä liikkui.
"Minä pelkään, että olisi, rakas", hän sanoi ja ääni väkisinkin värähti.
Mercy huokasi kuuluvasti.
"Ajatelkaahan -- sehän olisi vain Ralphie. Kiltti tohtori ei voisi
suuttua minun pikku ressulleni. Minä sanoisin: 'Poika sen teki', ja hän
hymyilisi ja sanoisi: 'Ah, se on aivan toista'."
"Anna pienokainen minulle", sanoi Greta heltyneenä.
Mercy veti lapsen lähemmä, ja seurasi äänettömyys.
"Minä olin hyvin väärässä, Greta", hän sanoi matalalla äänellä. "Ah!
Te ette voi kuvitella, mikä kauhea ajatus pisti juuri minun päähäni.
Ottakaa Ralphie. Voitteko te ymmärtää, että oma lapseni kiusasi minua?"
Kun Greta lähestyi vuodetta ottaakseen pienokaisen pois, pikku mies
sopersi ja hetken vakavuus, joka näytti luovan jonkinlaisen varjon
hänen päivänpaisteiseen elämäänsä, sai hänet yhdistämään äänteitä
oikeaksi sanaksi. "Kitta -- ym", toistettiin monta kertaa ja lihava
etusormi osoitti toisen pyöreän käden selkää.
"Se selittää, että pikku kissa on raapaissut sitä", sanoi Greta. "Mutta
siunatkoon sitä pikku hiirtä! Se osoittaa väärää kättä."
"Kitta -- ym", jatkoi lapsi ja tirkisteli äitinsä valottomiin
kasvoihin. Sinä hetkenä Mercy puhkesi kyyneliin. Hän oli kärsinyt
eilispäivän leikkauksen ääntä päästämättä, mutta nyt tuo pieni naarmu
lapsen kädessä viilsi kuin miekka hänen sieluansa.
"Lepää hiljaa, Mercy", pyysi Greta. "Se on huomenna jo mennyt."
"Mee-nyt", kertasi poikanen ja osoitti akkunaan.
"Se lemmikki tarttuu jokaiseen sanaan!" ihasteli Greta.
"Hän tarkoittaa hevosia", sanoi Mercy.
"Mee-nyt uk-ko- mee-nyt", sopersi pikku mies huomaten ajatuksen
kaikkien muiden puheesta, paitsi omastansa.
"Varjelkoon sitä kullanmurua, se varmaankin muistaa tohtorin ja hänen
hevosensa", puheli Greta.
Mercy painoi pienen käden naarmut huulilleen.
"Oi, Greta, minä olen hyvin lapsellinen, mutta äidin sydän sulaa kuin
voi."
"Voo-i", kertasi lapsi ja pyörähtäen alas Gretan sylistä, se taas
kiipesi tuolille ja otti leipäpalan, joka oli pöydällä vuoteen
vieressä. Sitten pieni kähäräpää vilahti kuin auringonsäde ovesta
keittiöön.
"Mitä minä välitän, vaikkapa muut äidit saavatkin nähdä minun lapseni?
Saanhan minäkin hänet nähdä", lohdutteli Mercy itseänsä huoaten.
"Näen", hän lisäsi, "minäkin vielä saan nähdä hänen kätensä ja jalkansa
ja silmänsä ja pehmeän tukkansa."
"Koeta nukkua tunti tai pari, rakas", sanoi Greta, "ja ehkä sinä
voit nousta vähän ylös iltapäivällä -- vain _ehkä_, tiedäthän, mutta
saammehan nähdä."
"Niin, Greta, niin. Miten hyvä te olette!"
"Sinä olet vielä paljon parempi minulle jonakin päivänä", vastasi Greta
hyvin hellästi.
"Ei -- ah, kyllä, minä muistan. Miten hirveän itsekäs minä olen. Minä
olin melkein unohtanut. Mutta on kauhean vaikea olla olematta itsekäs,
kunhan tulette äidiksi. Ajatelkaahan -- minä en koskaan pidä itseäni
Mercynä nyt. Ei, en milloinkaan. Minä olen vain Ralphien äiti. Kun
Ralphie tuli, Mercy varmaankin kuoli jollakin tavalla. Se on kauhean
hullua, eikös olekin? Se vain ei saata tuntua todelta."
"Uk-ko -- mee-nyt -- voo-i", kuului keittiöstä pienen jalan kepsutuksen
mukana.
"Kuunnelkaapas sitä. Miten soma se on! Te kuulette sen huutavan 'oh!'
ja seuraavana hetkenä se nauraa taas. Kas, nyt minä taas olen itsekäs,
mutta minä voin sen voittaa jonakin päivänä, jos Jumala on hyvä."
"Kyllä. Hän _on_ hyvä", myönsi Greta.
Hänen kätensä lepäsi oven rivalla, hänen päänsä oli painunut ja silmät
uivat kyynelissä. Tuntuiko tällä hetkellä, että Jumala oli ollut hyvin
hyvä näille kahdelle naiselle?
"Greta", sanoi Mercy, ja hänen äänensä painui kuiskaukseksi,
"luuletteko, että Ralphie on -- jonkun näköinen?"
"On, rakas -- hän on samanlainen kuin sinä."
Seurasi äänettömyys. Sitten Mercyn käsi sukelsi esille peiton alta ja
tapaili Gretan rannetta.
"Luuletteko", hän kysyi ja ääni oli tuskin kuuluva, "että isä tietää,
kuka se on?"
"En voi sanoa. Me emme ole koskaan kertoneet hänelle."
"En minäkään -- hän ei ole koskaan kysynyt -- ei kertaakaan. Mutta
tiedättehän, hän heitti paikkansa kaivoksella ja palasi takaisin
hiilihaudallensa, kun Ralphie tuli."
Greta ei vastannut. Syntyi toinen äänettömyys. Sitten Mercy kysyi
oudolla äänellä: "Onko se pian -- se koe?"
"Niin pian kuin silmäsi paranevat", vastasi Greta vakavasti, "kaikki
riippuu sinun selityksestäsi."
Sinä hetkenä sänkykamarin ovi avautui hitaasti, ja pikku mies tallusti
sisään kädessään suuri paistihaarukka, johon hän oli leipäpalansa
keihästänyt.
"Paitta", hän selitti pyytäen, "paitta", ja hän palasi keittiöön
koettaen kurottaa leipäänsä kylmälle hellalle.
"No, sinä rakas hanhi, eihän ole tulta paistaa sinun leipääsi", sanoi
Greta siepaten syliinsä pienokaisen kaikkine miesmäisine puuhineen.
Mercy oli kohonnut kyynärpäilleen ja hänen kasvoillansa kuvastui
sokeiden omituinen kaiho. Sitten hän painui alas.
"Minusta ei väliä", hän sanoi änkyttäen, "minä tahdon maata hiljaa ja
olla onnellinen ja iloinen, kuten hänkin."