"No, hänen olisi pitänyt ottaa selvä panttikirjojen antajasta. Kuka on
hänen asianajajansa?"
"Hänen isänsä jälkisäädöksen toimeenpanija, ystävämme herra
Bonnithorne."
"Kuinka paljon hän menettää?"
"Pelkään, että melkoisen summan -- ehkä puolet omaisuudestansa", sanoi
Hugh.
"Sama se sille. Sitä ei voi auttaa. Ei suinkaan herra Ritson voi ottaa
vastaan kiinteimistöjä, jotka joku väärä mies on puhtaiksi nylkenyt."
Draytonin pää oli yhä painuksissa, mutta hän hankasi levottomasti
lattiaa jalallansa.
"Minun tarvitsee sanoa vain muutama sana tämän lisäksi", alkoi
Hugh taas. "Näin tärkeissä asioissa täytyy olla todistajia, muuten
minä olisin selvittänyt tämän Paulin ja herra Bonnithornen kanssa
salaisesti." Hän hiljensi äänensä ja lisäsi: "Katsokaas, tähän sekautuu
myöskin minun äitiparkani, ja vaikka hän ei enää kuulu maailmaan, hänen
hyvä nimensä on kuitenkin minulle pyhä."
Merkitseviä katseita taaskin. Asianajaja siirtyi akkunan luo.
"Mutta herra Bonnithorne voi selittää teille, että laki pakottaa minut
karkoittamaan veljeni kokonaan tiloiltani. Te saatte tietää, että
Englannin lain mukaan äpärästä saattaa tulla perijä; silloin häntä
sanotaan lakikielellä äpäräesikoiseksi." Hänen äänensä hieman värisi,
kun hän lisäsi: "Uskokaa minua, minulla ei ole valitsemisen varaa."
Drayton polki jalkaa, heitti piippunsa pöydälle ja hypähti seisoalleen.
"Koko tuo juttu on silkkaa valhetta", hän karjahti. Sitten hän kaivoi
liivinsä taskusta esille papereita. "Tässä on minun kastetodistukseni,
suora ja selvä."
Hän tankkasi sen ääneen:
"Ritson, Paul; isä, Allan Ritson; äiti, Grace Ritson. Syntymäpäivä, 6
p. huhtik. 1847; paikka, Criefi Skotlanti."
Hugh Ritson, hiukan kalpeana, hymyili. Toiset kääntyivät hämmästyneinä
häneen. Tahtonsa lujuudella hän oli saanut välinpitämättömän ilmeen.
"Mistä tuo tulee?" hän kysyi.
"Edinburghin arkistosta. Sanotko, ettei se ole oikea?"'
"En. Mutta minä sanon, minkä arvoinen se on. --; Hyvät herrat", sanoi
Hugh kääntyen todistajiin, "verratkaa sitä minun isäni vihkimäpäivään.
Huomatkaa: toinen on huhtik. 6 p. 1847, ja toinen kesäk. 12 p. 1847.
Vaikka tuo olisi väärentämätönkin, olisiko se laillinen?"
Drayton laski kätensä asianajajan käsivarrelle. "Nyt on teidän vuoronne
-- puhukaa nyt -- tahdotteko?" hän sanoi.
Herra Bonnithorne nousi, ja silloin Hugh Ritsonin kalpeat kasvot saivat
peikkomaisen ilmeen.
"Lapsi syntyi Skotlannissa", selitti Bonnithorne. "Jos nyt isällä
sattui olemaan kotipaikka Skotlannissa, ja äiti asui hänen luonansa
hänen vaimonansa, lapsi on laillinen."
"Ilman avioliittoa?"
"Ilman vihkimistä."
Natt hyökkäsi huoneeseen hattu toisessa ja kirje toisessa kädessä. Hän
oli kahdesti koputtanut, mutta kukaan ei ollut kuullut. "Posti, herra.
Kirje herra Paulille."
"Hyvä, poika." Drayton sieppasi sen ilosta huudahtaen.
"Mutta minun isälläni ei ollut Skotlannissa kotipaikkaa", sanoi Hugh
Ritson voitonvarmana.
"Olipa niinkin", sanoi Drayton repien auki kirjekuorta.
"Hän oli skotlantilaista syntyperää", sanoi Bonnithorne ottaen
asiakirjan Draytonin kädestä. "Katsokaa, tässä on hänen
kastetodistuksensa. Omituista, eikö totta?"
Hugh Ritsonin silmät leimahtivat. Hän katsoi tiukasti asianajajaa
silmiin. Sitten hän otti paperin.
Seuraavana hetkenä hän rutisti sen kouraansa ja heitti akkunasta
ulos. "Minä vaadin todistuksia sekä mainittuun lainkohtaan että
todistelutapoihinne nähden", hän sanoi.
"No, ja niitä saat", sanoi Drayton huutaen kiihkoissansa. "Kuunnelkaa
tätä", ja hän koetti lukea.
"Odota! Keneltä se on?" kysyi Hugh Ritson. "Joltakin nurkkasihteeriltä?"
"Oikeuskanslerilta", sanoi Bonnithorne.
"Onko se kyllin hyvä?" kysyi Drayton vahingoniloisesta.
"Anna mennä", käski Hugh Ritson naputtaen pöytää sormiensa päillä.
Drayton antoi kirjeen asianajajalle. "Lukekaa te se", hän sanoi. "Minä
en ole mikään kirjanoppinut. Minä olen herrasmies ja --" Hän vaikeni ja
siirteli jalkojansa, kun Bonnithorne luki:
"Ellei ole mitään syytä otaksua, että isä on menettänyt skotlantilaisen
kotipaikkaoikeutensa, on poika laillinen. Jos isä pojan
kastetilaisuudessa tunnusti äidin vaimokseen, tunnustaa Skotlannin laki
avioliiton lailliseksi, olipa siinä vihkimistä tai ei -- se ei muuta
asiaa."
Seurasi äänettömyys. Drayton otti kirjeen asianajajalta, taittoi sen
huolellisesti ja pisti povitaskuunsa. Sitten hän katsoi Hugh Ritsonin
kasvoihin voitonriemuisin ilmein. Bonnithorne oli siirtynyt sivulle.
Vieraat olivat ääneti.
"Kuuletko?" sanoi Drayton. "_Poika on laillinen_." Hän painosti
jokaista sanaa ja taputti kirjetaskuansa niitä kerratessaan. "Mitäs
sinä siitä sanot, häh?"
Aluksi Hugh Ritson silminnähtävästi ponnisteli säilyttääkseen
mielenmalttinsa ja hänen kasvonsa valahtivat marmorin valkeiksi.
Drayton tuli lähemmä häntä.
"Sinä tahdoit antaa minulle potkut, vai? Ajaa minut ulos talostani,
häh? Saatana, nyt on minun vuoroni, niinkuin se onkin."
Näin sanoen Drayton astui ovelle ja heitti sen selälleen.
"Tämä talo on minun", hän sanoi. "Mene ja piru sinut periköön."
Saatuaan tämän odottamattoman iskun Hugh Ritson polki jalkaa. Hän
katsoi vieraisiin ja tunsi asemansa ilkeäksi kuin roisto, jolle on
pantu kapula suuhun niin ettei hän voi puhua. Sitten hän hoippasi kädet
ojona sinne, missä Drayton seisoi.
"Anna minun puhua joku sana sinulle kahden kesken", hän kähisi äänellä,
jota tuskin saattoi kuulla.
Drayton kohotti kätensä ja puristi nyrkkinsä. "Ei tavuakaan", hän
sävähti. Hänen äänensä oli raaka ja hurjistunut.
Hugh Ritsonin sieraimet värähtelivät ja hänen silmänsä iskivät tulta.
Drayton nolostui hetkeksi, mutta räjähti sitten nauruun.
Seurasi pitkä äänettömyys. Bonnithorne seisoi yhä akkunassa pää
painuneena, kädet ristissä selän takana ja tömistellen lattiaa
jaloillansa. Hugh Ritson astui hänen luoksensa. Hän katseli häntä
hetkisen ja kosketti sitten olkapäähän. Hänen kasvonsa olivat intohimon
vääristämät, ja ääni kuului hiljaa ja syvänä kuin maan alta, kun hän
puhui.
"On eräs kirja", hän sanoi, "jonka te kirkonmiehet hyvin tuntenette,
ja se kertoo väärästä huoneenhaltijasta. Isäntä aikoi ottaa häneltä
huoneenhallituksen pois. Silloin tämä palvelija kyseli itseltänsä:
'Mitä on minun tehtävä?'"
Seurasi äänettömyys.
"Mitä hän _teki_?", jatkoi Hugh Ritson, ja sanat kaikuivat
hiljaisuudessa vihlovina kuin rautakellon läppäykset. "Hän kutsui
isäntänsä velkojat yhteen ja sanoi ensimmäiselle: 'Kuinka paljon olet
velkaa?'"
"Sata painomittaa." Silloin hän sanoi: "Kirjoita viisikymmentä'."
Seurasi toinen äänettömyys.
"Mitä tämä huoneenhaltija tarkoitti? Hän ajatteli, että kun isäntä
karkoittaa hänet palveluksestansa, velallinen ottaa silloin hänet omaan
taloonsa."
Hugh Ritsonin tapa oli nyt tyyni ja jäätävän kylmä. Hän kääntyi
puoliksi Draytoniin ja kohotti ääntänsä.
"Tämän jälkeen oli velallinen sidottu käsistä ja jaloista. Kun hän
tahtoi neuvotella huoneenhaltijan kanssa, huusi tämä: 'Rosvo',
'Väärentäjä', 'Valapatto'."
Kiusaantuneena Bonnithorne liikahteli sinne tänne. Hän avasi suunsa
puhuaksensa, mutta sanat eivät lähteneet hänen huuliltansa. Vihdoin hän
näytti heittävän hartioiltaan kuorman, joka siihen äkkiä oli laskettu
ja kasvoille ilmestyi heikko, vararikkoinen hymy, kun hän virkkoi:
"Miten meidän on selitettävä sinun vertauksesi? Oletko sinä velallinen,
jonka kädet ja jalat on sidottu, ja onko sinun veljesi viraltapantu
huoneenhaltija?"
Hugh Ritson polki voimansa perästä jalkaa.
"Käännätkö sen niin?" hän huudahti sanoja tavoitellen. "Olkoon
sitten niin!" ja hänen äänensä muuttui vihlovaksi kirkunaksi. "Tuo
huoneenhaltija on kukistuva ja hänen isäntänsä hänen kanssaan."
Sitten hän palasi sinne, missä Drayton seisoi ja hänen silmistään
hehkui hullu raivo.
"Paul Lowther --" hän sanoi.
"Sano minua Paul Ritsoniksi", keskeytti Drayton.
"Paul Lowther --"
"Ritson", korjasi Drayton ja lisäsi sitten äkkiä ääntänsä alentaen:
"Sinä annoit minulle sen nimen ja Jumalan nimessä minä sen pidän!"
Hugh Ritson kumartui pöytään päin ja otti siitä paperin, joka oli siinä
levällään.
"_Tämä_ on sinun nimesi", hän sanoi, "ja minä tahdon todistaa sen."
Drayton purskahti toisen kerran nauruun.
"Sinä et uskalla sitä koettaa", hän hohotti.
Hugh pyörähti häneen silmät tulta leimuten.
"Silloin sinä arvostelet minun rohkeuttani omasi mukaan. Mies, mies!"
hän sanoi, "tiedätkö sinä, mitä sinä aiot tehdä?"
Kuului taaskin Draytonin raaka nauru, mutta se kuoli äkkiä hänen
huulillensa.
Sitten Hugh Ritson astui ovelle. Hän heitti viimeisen silmäyksen
huoneeseen. Tuntui kuin hän olisi tietänyt joutuneensa lopun alkuun --
kuin hän olisi sinä hetkenä saanut varmuuden, ettei hän enää koskaan
näe tätä tuttua huonetta. Onni ja tulevaisuus, joka vain joku tunti
aikaisemmin näytti hänelle hymyilevän, oli jättänyt hänet ainiaaksi.
Malja, jonka hän oli jo huulilleen kohottanut, oli nyt pirstaleina
hänen jaloissansa. Hän näki sen kaiken tänä lyhyenä hetkenä. Hänen
kasvoillaan kuvastui ääretön tuska, mutta sittenkin huulilla leikki
lievittävä hymy. Hän painoi toisen käden otsallensa ja sanoi niin
hiljaisella äänellä, että se oli vain kuiskaus:
"Odota, niin saat nähdä."
Kun vieraat, jotka olivat painautuneet yhteen kuin lampaat myrskyssä,
saivat lamautuneet aistinsa takaisin, oli Hugh Ritson kadonnut. Drayton
oli lysähtänyt tuoliin lähelle Bonnithornea ja vikisi kuin pieksetty
koira.
"Menkää hänen jäljessänsä. Mitä hän aikoo? Te tiedätte, että minä aina
olin tätä vastaan."
Pian hän kuitenkin nousi seisoalleen ja nauroi, lörpötteli ja
melusi selittäen, että on ikävä, jos mies ei saa olla isäntä omassa
talossansa, ja jos ajos on parannettava, on leikkaus kestettävä.
"Aivan oikein", myönsi joku vieraista, "ja minun myötätuntoni on
täydellisesti teidän puolellanne, herra Ritson. Häpeällisempää syytöstä
ei koskaan ole miehekkäämmin torjuttu."
"Minä olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, naapuri", virkkoi
toinen, "ja sellaista kamalaa valhetta ei kukaan voi kärsiä. Paul
Lowther, toden totta! Sehän on verratonta ivaa."
"Niin, onpa melkein, eikös olekin?" sanoi Drayton. Ja sitten hän nauroi
ja he kaikki nauroivat ja olivat erinomaisen hyviä ystäviä.