Greta palasi pappilaan keskipäivän korvilla ja tapasi kirkkoherra
Christianin ja Peterin käytävällä -- toisella oli viikate olalla ja
toisella kimppu kaisloja kainalossa. Kirkkoherra asteli äänetönnä
päivänpaisteessa olkihattu työnnettynä taakse ja silmät maahan
luotuina. Hän askarteli omine ajatuksineen. Vasta kun Greta oli astunut
hänen rinnalleen ja ottanut kovasimen hänen taskustaan, hän tajusi
hänen läsnä-olonsa ja heräsi mietteistänsä.
"Suuria uutisia, Greta; suuria uutisia, tyttöseni", hän sanoi
vastaukseksi Gretan hyväilevään ja kysyvään katseeseen. "Kuinka hyvin
onkaan sanottu, että se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, varokoon, ettei
itse siihen lankea."
"Mitä uutisia, herra Christian?" kysyi Greta, ja voimakkaampi puna
ilmestyi hänen kasvoillensa.
"No, me olimme olleet niittämässä kirkkomaalla, Peter ja minä, ja kun
viikate on yhtä vanha kuin me itsekin, me menimme pajaan kallitsemaan
sitä. Sanottu ja tehty. Me saavumme pajaan ja kuka sinne myös tulee,
ellei Robbie Atkinson. Robbie pyytää meitä kanssaan ilonpitoon
Lentävään Hevoseen. -- No, me menimme siis ja otimme tuopin maitoa ja
olutta, kun Natt, Ritsonien tallimies, hyökkäsi sisään sieraimiansa
päristellen aivan kuin hevonen, jolla hänen isäntänsä on ylenmäärin
ratsastanut. Ja Natt tiesi kertoa julmasta riidasta, joka on ollut
Ghyllissä, kun nuori Hugh Ritson oli koettanut ajaa pois talosta sitä
roistoa tavalla, josta sinulle kerroin. Mutta tuo miespä kielsi, että
hän on se, miksi Hugh häntä sanoi ja väitti olevansa Paul Ritson
tuoden samalla kirjalliset todistukset, että Paul sittenkin on isänsä
laillinen perijä."
"Niin, niin. Entäs sitten?" kysyi Greta henkeään pidättäen.
Peter oli tallustanut taloon.
"No, Natt nyt ei ole aivan luotettava kertoja, pelkään, mutta yksi asia
on kuitenkin varma, ja se on: herra Hugh, joka aikoi ajaa tuon miehen
ulos talosta, onkin ajettu itse ulos kuin kerjäläinen."
Greta seisoi käytävällä vapisten päästä jalkoihin. "Minun miesparkani!"
hän huo'ahti. Sitten seurasi kysymysten tulva. "Koska tämä tapahtui?
Mitä te luulette siitä tulevan? Mihin Hugh nyt menee? Mitä hän aikoo?
Ah, herra Christian, te sanoitte aina, että se roisto tuhoaisi hänet!"
Kuului askeleita heidän takaansa. Kiihkoissaan he eivät olleet
niitä kuulleet, ennenkuin ne olivat aivan heidän takanansa. Kun he
kääntyivät, seisoivat he silmä silmää vasten herra Bonnithornen kanssa.
Asianajaja kumarsi, mutta ennenkuin he ehtivät vaihtaa
tervehdyskohteliaisuuksia, kuului hevosen askeleita tieltä, ja Drayton
ratsasti käytävälle. Hänen kasvonsa punoittivat ja hän esiintyi
pöyhkeän meluisasti, kun hän hyppäsi satulasta heidän keskellensä.
Greta kohotti toisen kätensä rinnallensa, ja toisella hän tarttui
kirkkoherra Christianin käsivarteen. Sinä hetkenä muuttuivat vanhan
miehen kasvot juroiksi ja niiden luonnollinen hyväntahtoisuus oli
kokonaan hävinnyt.
Drayton kääntyi Gretaan ja kirkkoherraan, kuten röyhkeä kerskuri.
"Minä olen tullut sanomaan kerta kaikkiaan, että minun vaimoni täytyy
asua minun kattoni, alla."
Kukaan ei vastannut. Drayton astui lähemmä pieksäen saappaansa vartta
ratsupiiskallansa.
"Laki velvoittaa minua siihen, ja minä tahdon saada sen nyt täytäntöön."
Kukaan ei vieläkään vastannut, ja Draytonin röyhkeys lisääntyi
äänettömyydestä.
"Ei niin, että minä himoitsisin häntä. -- Älkää sitä pelätkö, rouva."
Käheä nauru. "Saakeli vie, totisesti tahtoisin äitini mieluummin
vaimokseni kuin teidät!"
"Mitäs sitten?" sanoi kirkkoherra Christian hiljaa.
"Ihmisten vuoksi. Minä en tahdo olla enää ihmisten naurun aiheena.
Minun vaimoni on minun vaimoni. Aviomies on aviomies ja vaatii
kuuliaisuutta."
"Ja mitäs sitten, jos te ette sitä saa?" kysyi kirkkoherra, vanhat
kasvot valkeiksi valahtaneina.
"Mitä? Vankeus -- se on selvä." Drayton käännähti ympäri ja kosketti
asianajajaa piiskansa varrella. "Nyt on teidän tehtävänne, kertokaa
heille, mitä siitä seuraa."
Tämän vetoumuksen kuultuansa herra Bonnithorne selitti, että
aviomiehellä on oikeus vaatia oikeuksiansa, ellei hän itse ole rikkonut
"uskollisuuttansa" puolisoaan kohtaan.
"Laki", lisäsi herra Bonnithorne, "pakottaa vaimon elämään miehensä
kanssa yhdessä, tai rankaisee häntä vankeudella, ellei hän sitä tee."
"Kuuletteko?" sanoi Drayton kuopien kiihkoissaan käytävää kenkänsä
koroilla, -- "rankaisee häntä vankeudella."
Seurasi äänettömyys, ja sitten kirkkoherra sanoi hiljaa, mutta varmasti:
"Minä huomaan, että tahtoisitte saada tämän rouvan omaisuuden
tuhlattavaksenne."
"No, mitäs siitä? Eikö minulla oli oikeutta tuhlata sitä, häh?"
"Te olette tuhlannut sitä jo kylliksi varastaessanne hänelle
kiinnitetyt velkakirjat uskottelemalla olevanne hänen miehensä, mutta
nyt te menette liian pitkälle."
"Saammepa nähdä. -- Kas niin, te" -- kääntyen asianajajaan --
"tarttukaa asiaan. Ellei hän tahdo tulla, vangitkaa hänet. Kuuletteko
-- vangitkaa hänet."
Hän käännähti ympäri ja sieppasi ohjakset hevosen harjalta hohottaen
onttoa naurua. Greta vapautti kätensä kirkkoherran kainalosta ja astui
Draytonin luo, kunnes hän oli aivan hänen edessänsä silmä silmää vasten
silmät leimuten, huulet vapisten, kasvot kalpeina, koko olento suorana
ja majesteetillisena.
"Ja mitäs sitten?" hän sanoi. "Luuletteko te voivanne peloitella minua
lain kovuudella? Minua? Minua?" hän kertasi korostaen erikoisesti
jokaista tavua. "Olenko minä kärsinyt teidän tähtenne niin vähän, että
te uskallatte sanoa: 'vangitkaa hänet', aivan kuin se voisi saada minut
tulemaan teidän asunnollenne!"
Drayton koetti nauraa, mutta heikko yritys kuoli hänen kuumille
huulillensa. Hän sylkäisi maahan ja koetti kohottaa silmänsä Gretaan,
mutta ne painuivat heti piiskaan, jota hän piti kädessänsä.
"Vangitkaa minut, Paul Drayton. Minä en ole ensimmäinen, jonka olette
vanginnut. Vangitkaa minut, niin minä vapaudun teistä ja teidän
rikoksistanne", hän lisäsi ääntänsä kohottaen.
Drayton oli hypännyt satulaan.
"Sen minä teen", hän mutisi. Hän oli nyt kalpea ja lyöty ja hänen
röyhkeytensä oli kadonnut. Hän käänsi hevosensa ja iski piiskansa sen
lautaseen.
Kirkkoherra Christian kääntyi herra Bonnithorneen.
"Seuratkaa häntä", hän sanoi päättävästi ja kohotti kätensä.
Asianajaja yritti selittää, sitten näytti kovin hämmästyvän ja
huomattuaan, miten valkeat kirkkoherran kasvot olivat, kääntyi tiehensä.
Seuraavana hetkenä Greta riippui kirkkoherran kaulassa nyyhkyttäen ja
valittaen, jolloin hyvä, vanha Christian uurteisilla kasvoillaan taas
entinen, rajaton hyvyys silitteli hänen hiuksiansa hellästi kuin joku
nainen.
"Minun Paul-parkani, minun rakas mieheni!" huusi Greta tuskassa.
"Ah, Jumalan kiitos, asiat ovat nyt pahimmillansa, tämän pahemmiksi ne
eivät enää voi muuttua", sanoi kirkkoherra.
Hän vei Gretan sisään, valeli hänen polttavaa otsaansa vedellä ja
kuivasi kovalla, karkealla kädellänsä kyyneleet noista silmistä, jotka
hetkistä aikaisemmin olivat säihkyneet kuin salamat.
Noin kello viiden seutuvilla sinä iltana kuului naputus pappilan
ovelta, ja vanha loordi Fisher astui huoneeseen. Hänen olentonsa oli
vieläkin hillitympi ja juhlallisempi kuin tavallisesti.
"Minä tulin sanomaan, että minun tyttäreni pikkuinen vauva on tullut
hyvin kipeäksi", hän sanoi, "ja aivan äkkiä."
Greta nousi ja pisti hatun päähänsä ja levätin hartioillensa. Hän kiisi
jo tietä pitkin, kun vanha hiilenpolttaja oli ehtinyt vasta kynnykselle.