Vaikka hetki oli myöhäinen, olivat kadut tungokseen asti täynnä.
Ihmiset palasivat kotiin teattereista, ja Gretan ja kapakan emännän
kulkiessa Strandin yli se vilisi täynnä ajopelejä ja katuvaunuja.
Vaunut vierivät Seven Dialsin läpi, ja siellä yleiset talot tyhjensivät
kaikista nurkistaan ulos onnettomia miesten ja naisten raunioita.
Huudot, kiroukset, riidat ja naurut kaikuivat yli rattaitten
jyrinän. Parroittuneet miehet, peseymättömät naiset ja likaiset
lapset puikkelehtivat sekaisin, ja heihin liittyivät varkaat,
tyhjäntoimittajat ja kaikenlaiset katujen kiertäjät. Heidän joukossaan
ei tavannut yhtään ainoata rehellistä ihmistä -- ainoastaan poliisien
tummat olennot tekivät poikkeuksen.
Gretan sydän sykki ankarasti tänä yönä. Hänen sielunsa täytti uusi ilo
ja toivo. Jokainen tuuma, jonka he kulkivat, herätti hänen rinnassaan
uusia tunteita. Hän ihmetteli, mistä tuo ihmisten paljous tuli ja
mihin se oli matkalla. Inhimillisyyden aava meri aaltoili ja kohisi
hetkeksikään tyyntymättä.
Sata kertaa hänen teki mielensä astua maahan ja tyhjentää taskuistaan
kaikki rahat. Eräs sokea mies, joka puhalsi kimeää pilliä ja piti
pientä koiraa pitkästä narusta, herätti hänen erikoista myötätuntoansa,
puoliksi avoimien silmien tyhjä katse vaati aivan rajatonta sääliä.
Eräs siivoton nainen juopuneena hoiperrellen kulki avopäin poikki
kadun juuri heidän hevosensa jalkojen editse rinta paljaana riippuen
ja pieni lapsi käsivarrella itkien, ja tämä oli toinen, joka voitti
hänen osanottonsa. Hento olento, ryysyinen poika, kyyhötti muutaman
talon portaalla kuin hyrrittävä kissa ja herätti vastustamatonta
mielenkiintoa. Mutta hetkeksikään hän ei tohtinut pysähtyä, ja vihdoin
hän nojasi päättävästi selustaan, sulki silmänsä ja mietti ankarasti,
eikö sittenkin ollut sangen itsekästä olla täysin onnellinen.
Vaunut pysähtyivät tärähtäen. He olivat St. Pancraksen asemalla.
"Onko hän tullut?" kyseli Greta kiihkeästi itseltänsä, tarkaten kaikkia
niin terävästi, että muutamalla silmäyksellä sai selvän ihmisistä ja
tapahtumista ympärillään.
Hän ei voinut nähdä Paulia, ja kun kantaja avasi vaunun oven ja auttoi
häntä alas, hänen teki mielensä kysyä mieheltä, oliko hän nähnyt hänen
puolisoansa. Mutta ei, sitä hän ei tahtonut tehdä. Hänen täytyy itsensä
etsiä hänet, niin että hän on ensimmäinen, joka hänet huomaa. Oh, niin!
Hänen täytyy ensiksi nähdä hänet, nyt hän varmasti päätti, ettei kysy
keltään.
Kantaja pani tavarat kärryille ja työnsi ne asemasillalle, ja Greta ja
rouva Drayton seurasivat häntä. Silloin suuret silmät, jotka puoliksi
hymyilivät, puoliksi pelästyneinä katselivat ympärilleen värähtelevien
luomien alta, saivat huolestuneen ilmeen. Ei, Paul ei ollut siellä.
"Mitä kello on?" hän kysyi silmät yhä kiertäen miehestä mieheen
ihmisjoukossa.
"Kymmentä vaille kaksitoista, neiti", ilmoitti kantaja.
"Oh", sanoi Greta helpotuksesta huoaten, "sitten hän on pian täällä."
"Tahdotteko istua odotushuoneessa, neiti?" kysyi kantaja ja melkein
tajutonna Greta seurasi häntä, kun hän näytti tietä. Rouva Drayton
löntysti jäljessä.
"Mitä hän sanoi sairaudestaan?" kysyi Greta, kun he olivat kahden.
"Että häntä hieman pyörrytti. Ehkä hänellä usein on sellaisia
kohtauksia", sanoi kapakan emäntä.
"Se on totta. Ja mitä te silloin sanoitte?"
"Minä kehoitin häntä lepäämään hetkisen ja ottamaan vähän virvokkeita
ja hän sanoi: 'Kiitos, parahin eukko'."
"Te olitte oikeassa, te hyvä rakas sielu", sanoi Greta kiertäen
kätensä hänen ympärilleen ja syleillen häntä. "Minä olen varma, että
te olette ollut hyvin hyvä minun miehelleni ja vaalinut häntä hellästi
sill'aikaa, kun minä, jonka olisi pitänyt hoitaa häntä, olin poissa.
Kiitos, kiitos teille!"
Rouva Draytonista tuntui pahalta. "Niin, niin, katsokaas, minä en voi
nähdä miehisen olennon kärsivän. Se koskee minuun jollakin tavalla."
Greta oli noussut seisoalleen. "Seiskaa tässä, rouva Drayton -- eikö se
ollut niin? -- seiskaa tässä sen aikaa, kun minä pistäyn asemasillalla.
Hän voi tulla eikä näekään minua. Ah, niin, hän voi etsiä minua joka
paikasta!"
Hän riensi ulos ja tunkeutui eteenpäin ihmisten välistä, jotka kulkivat
edestakaisin. Hän puikahti matkatavaroiden vastaanottopaikalle ja
sieltä taas laiturille vaunujen luo. Veturit puhkuttivat savua ja
höyryä avaraan lasikattoon asti, jossa veturien vihellys kaikui
terävänä ja vihlovana. Sieltä hän palasi odotushuoneeseen. "Oi, rouva
Drayton", hän sanoi, "minä näin viime yönä kamalaa unta. Mitä te
ajattelette? Mahtaako hän olla niin terve, että voi tulla?"
"Tietysti, tietysti, rakkaani. 'Käskekää tulla tapaamaan miestänsä
kello kaksitoista.' Ne ovat herran omat sanat."
"Kuinka onnellinen minä olenkaan, kun me olemme turvassa kotona
jälleen! Ja jos hän on sairas, minun tehtäväni on hoitaa häntä."
Kyyhkysmäisten silmäin ilme kertoi, että yksin sairauskin tuottaisi
tälle rehelliselle sielulle täydellistä onnea.
"Ja mitä uniin tulee, olkaa varma, että ne ovat vain unia, sanon minä."
"Olette oikeassa, rouva Drayton", sanoi Greta ja palasi vielä
kerran asemasillalle. Hänen ajatuksensa oli kääntynyt kirkkoherra
Christianiin. Olisiko mahdollista, että hän olisi saapunut? Kantaja,
joka oli tuonut hänen tavaransa sisään, seisoi vielä niiden vieressä
ja hänen kanssaan oli joku toinen kantaja. He olivat selin häneen, kun
hän kevyesti asteli odotushuoneesta ja hän saattoi kuulla osan heidän
keskustelustansa ennenkuin he huomasivat hänen läsnä-olonsa.
"Näiks' sää sen vanhan ukkelin, joka yhrentoist' junall' saapus?" kysyi
toinen.
"Näin kyll'. Oikea isoäirin isoisän isä omass' persoonassans'. Hieman
höperöpää, vai? -- säärystimiss' ja silkkisukiss'."
"Parast' sorttii joka suhteess'."
"Antoiks' juomarahaa, häh? Ei olis luullut."
"Miks'ei, hyväsyräminen ukkeli, olen varma, ett' hän on itte paavi."
"Ol' vait."
"Ol' varma siit'. Mää panin hänet vaunuun ja lähetin Westminsterin
katoliseen luostariin."
Greta ei voinut enää pidättää itseänsä, vaan hyökkäsi heidän kimppuunsa
kymmenin kysymyksin. Mihin aikaan kirkkoherra oli saapunut? Milloin oli
lähtenyt asemalta? Saiko hän vaunut? Oliko hevonen hyvä? Ehtisivätkö he
ajoissa takaisin?
"Mikä on teidän junanne, neiti -- kahdentoista juna pohjoiseen?"
"Niin. Ehtiikö hän siihen?"
"Tuskin vain joutuu kahteentoista", sanoi kantaja. Mutta huolimatta
hänen lannistavasta ennustuksestansa Greta oli niin iloissaan näistä
tuoreista tiedoista, että veti kukkaronsa esille ja antoi kantajalle
viisi shillingiä. Hänellä ei ollut pientä muuta kuin kaksi kultarahaa
ja kaksi pennyä, eikä hänen nykyisessä ilossaan ollut eroa, antoiko
hopeaa vai kuparia sille, joka tällaisen sanoman toi.
Mies reväytti silmänsä auki ja hymyili, mutta pian hän tointui tästä
odottamattomasta ilosta. Tavattomalla palvelevaisuudella hän toimitti
tavarat pohjoiseen menevään junaan, joka jo oli asemalla.
Vielä oli kolme minuuttia puoli-yöhön, ja rouva Drayton oli työntynyt
Gretan kanssa asemasillalle.
"Oh, minusta tuntuu kuin tuhannen sydäntä olisi niin täynnä ja sykkisi
minun rinnassani", sanoi Greta. "Rouva Drayton, onko varmaa, että hän
tulee? Kantaja, oletteko pannut tavarat vaunuun? Mikä on meidän juna --
vasemmalla?"
"Ei, neiti, vasemmanpuoleinen siirtyy juuri pois tehden tilaa Kentish
Townista ja Hendonista tulevalle paikallisjunalle. Oikealla on teidän
junanne, neiti. Joko teill' on piletti neiti?"
"Ei vielä. Pitää kai minun ostaa se, luulen? Onko kiire? Minun täytyy
ostaa kaksi pilettiä", hän lisäsi kääntyen kapakan emäntään. "Kun hän
tulee, hänellä ei ole mitään muuta tehtävää kuin astua vaunuun."
"Teidän tulee liikkua sukkelaan, neiti -- juna lähtee juuri -- vain
yksi minuutti", selitti kantaja.
Gretan lumoavat silmät kurkistelivat ympärilläolevien ihmisten päiden
yli. Sitten ne kirkastuivat, ne välähtivät kuin salama ja taivaallinen
hymy levisi hänen kasvoillensa. "Ah, hän on tuolla -- tuolla takana --
pilettiluukulla. Juoskaa hänen luokseen, rakas, hyvä mies, juoskaa ja
sanokaa, että minä olen täällä. Minä otan paikan ja pidän oven auki."
Greta pyörähteli sillalla kevyenä kuin nuori hirvi. Seuraavana hetkenä
hän oli avannut vaunun oven ja seisoi käsi ovenrivassa. Hän näki
saapuvan sen, joka oli enemmän kuin koko maailma hänelle. Mutta hän ei
katsonut häneen kahdesti. Ei, hän ei voinut katsoa kahdesti. Hän tahtoi
odottaa, kunnes he olisivat sisällä kahden, kahden.
Ihan hänen rinnallaan asteli Hugh Ritson! Voiko se olla mahdollista?
Ja oliko se todellakin hän, joka on tuonut hänen miehensä? Ah! Hän
on katunut ja lopultakin hän itse on ollut ilkeä ja katkera. Kuinka
ystävällisesti onkaan Hugh tehnyt, kuinka rumasti taas hän puolestaan!
Gretan katse painui ja lämmin puna peitti hänen kasvonsa, kun
eellimmäinen astui vaunuun. Greta ei katsahtanut uudestaan häneen ja
toinen karttoi samalla tavalla. Greta tiesi sen, vaikka katsoikin
maahan. "Oh, sitten vasta, kun olemme yksin!" hän ajatteli ja kääntyi
Hugh Ritsoniin.
Taivainen hymy valaisi yhä hänen kauniita kasvojansa ja silmäin syvä
ilme puhui ilosta ja katumuksesta.
"Hugh, minä pelkään, minä pelkään", hän änkytti, "että minä olen ollut
kova ja sydämetön. Olkaamme ystäviä. Salli minun olla sinun rakkain
sisaresi."
Hugh katsoi häneen äänetönnä. Hänen epävarma jalkansa raapaisi
asemasiltaa. Hän näki, mitä toisen sydämessä liikkui ja tiesi, mitä oli
hänen omassa sydämessänsä. Hän ajatteli sitä iskua, jonka juuri aikoi
hänelle antaa.
Greta ojensi kätensä ja otti hänen kätensä omiinsa, mutta toinen ei
vastannut hänen puristukseensa. Niin, tiesihän hän, että hän nyt aikoi
iäksi murtaa tämän anteeksiantavan sydämen. Hän tiesi, kuka oli astunut
vaunuun.
Greta kurkotti ja suuteli häntä poskelle. Mies Hughin sielussa ei
voinut kestää enempää. Hän tunsi kutistuvansa kokoon eikä voinut puhua.
Mielenliikutus vapisutti hänen ruumistansa.
Greta kääntyi kapakan emäntään, joka seisoi lähellä hypelöiden hattunsa
nauhoja ja tuijotellen vaunuun.
"Hyvästi, rouva Drayton ja Jumala teitä siunatkoon siitä hyvästä, mitä
olette tehnyt minun miehelleni."
Kapakan emäntä mutisi jotakin, jota ei voinut kuulla. Hän oli aivan
sekaisin, hän änkytti ja sitten vaikeni.
Greta astui vaunuun. Vartija seisoi ovella. Kello oli soinut,
lähtömerkki annettu ja veturi viheltänyt. Kellot löivät puoltayötä.
"Odottakaa! odottakaa!"
Ääni tuli asemasillan päästä. Vartija kääntyi hymyillen katsomaan,
kuka käski junaa odottamaan. Vanha herrasmies silkkisukissa ja
säärystimissä, valkea tukka liehuen leveälaitaisen hatun alta hyökkäsi
puuskuttaen ainoata ovea kohden, joka vielä oli auki.
"Pian, herra, se jo liikkuu, sisään nyt."
"Herra Christian!" huudahti Greta ja kiertäen kätensä hänen ympärilleen
veti hänet vaunuun. Silloin juna lähti liikkeelle.
* * * * *
Samana hetkenä toinen juna -- paikallisjuna Kentish Townista ja
Hendonista -- jyrisi asemasillan toiselle puolelle. Jo ennenkuin
se pysähtyi, kaksi miestä hyökkäsi ulos. Ne olivat kaksi
poliisikersanttia. Samalla -- suinpäin -- eräs mies tunkeutui ristikon
läpi kadulta asemalle. Hän oli avopäin ja hänen kasvonsa olivat
valkeat kuin aaveen. Heti paikalla poliisit olivat tarttuneet häneen.
Juna pohjoiseen ei juuri vielä ollut poistunut asemalta. Hän näki
sen vauhdin lisääntyvän. Hän riuhtaisi itsensä irti niin helposti
kuin lapset olisivat tarttuneet häneen kiinni ja kiisi junan jälkeen.
Se oli jo päässyt täyteen vauhtiin. Samassa se katosi, kuin pimeys
olisi sen nielaissut, ja mies jäi jäljelle avopäin, hiki otsalta
tippuen ja kasvot tuhkanharmaina, vaatteet epäjärjestyksessä ja pala
päällystakista poissa. Se oli Paul Ritson.
Poliisikersantit riensivät hänen luoksensa parin kantajan avustamana
ottamaan miestänsä kiinni. Hän ei väräyttänyt lihastakaan, kun he
asettivat raudat hänen käsiinsä. Hän katsoi ympärilleen jäykin,
tunnottomin silmin aivan kuin tajuamatta, missä oli tai mitä hänelle
tehtiin. Hänen voimansa oli jättänyt hänet.
He kuljettivat häntä asemasiltaa pitkin. Hugh Ritson seisoi
hievahtamatta siinä paikassa, johon Greta minuuttia aikaisemmin oli
hänet jättänyt. Kun miehet saapuivat siihen, vanki pysähtyi. Hän katsoi
ääneti Hugh Ritsoniin, ja hetkeksi silmien katse muuttui raivokkaaksi.
Sitten hän käänsi päänsä pois ja antoi ääneti kuljettaa itseänsä minne
hyvänsä.