Kun Greta erosi Hugh Ritsonista kolme tuntia sitten, hän oli vaipunut
epätoivoon. Toinen peloittava uhkaus oli saanut hänet kauheaan tuskaan.
Häntä oli vaadittu valitsemaan toinen kahdesta pahasta. Hän ei uskonut
Hugh Ritsonin voimaan ja hylkäsi ne molemmat. Mutta tämä epävarmuus oli
kauhea. Mihin asti voisi intohimo, tyydyttämätön intohimo, häväisty ja
hylätty intohimo johtaa sellaisen miehen, kuin oli Hugh Ritson? Ilman
sääliä, ilman tunnonvaivoja tämä mies, jonka tahto oli luja kuin kallio
ja jonka sydän ei milloinkaan kysynyt, mikä on totta, ei hämmästynyt
kauheimpiakaan yrityksiä. Mitä hän oli tarkoittanut?
Gretan ensimmäinen mielijohde oli mennä etsimään miestänsä, mutta se
oli turha ja hullu ajatus. Mistä hän etsisi häntä? Sitäpaitsi hän
oli luvannut jäädä luostariin, kunnes hänen miehensä tulisi häntä
noutamaan ja hänen täytyi pitää sanansa. Hän ei mennyt illalliselle,
kun vaskirumpu kaikui, vaan vetäytyi omaan huoneeseensa. Kello kutsui
iltahartauteen, mutta Greta ei mennyt kappeliin. Hän vaipui maahan ja
itki katkeria kyyneleitä. Iltalaulun säveleet kaikuivat tänne asti,
mutta hän makasi yhä maassa ja itki. Ei ollut mitään valoa tässä
pimeydessä, ei mitään muuta tietä ulos näistä tuskien sokkeloista kuin
odottaa ja kärsiä.
Hitaasti hiipi hänen mieleensä varmuus, ettei Hugh Ritson ollut
turhaan uhannut. Hän oli päättäväinen mies. Hän oli antanut hänelle
valittavaksi kaksi tietä ja eikö hän ollut valinnut itsekkyyden tietä?
Jos Paul, hänen miehensä, oli hädässä -- huolimatta siitä, minkälaisten
konnanjuonien vuoksi -- oliko liian paljon pyytää, että hän, hänen
vaimonsa, pelastaakseen hänet suorittaisi uhrin, joka kaikista
raskaimmin kohtaisi juuri häntä, vaimoa? Hugh Ritson oli ollut oikeassa
-- hän oli valinnut itsekkyyden tien. Oh, missä oli herra Christian?
Hän oli sähköttänyt hänelle ja hän oli vastannut tulevansa. Mutta tunti
tunnin jälkeen oli kulunut eikä hän ollut saapunut.
Kolme, tuntia kului hirveässä tuskassa. Hän kuuli sisarien kulkevan
kaikuvia kivikäytäviä ja vetäytyvän kammioihinsa, ja sitten koko talo
muuttui hiljaiseksi kuin hauta. Ei pienintäkään kohinaa kuulunut tänne
tyyneen pyhättöön suuren maailman virrasta, joka loiskien, kuohuen ja
vaahdoten vyöryi sen lähettyvillä kuljettaen miljoonia ihmisiä kuin
lastuja mukanaan.
Hänen akkunansa oli Abbey Gardensille päin. Kaikki sen alla oli
hiljaa. Ei kuulunut ainoatakaan askelta käytävältä. Sileä seinä
toisella puolella oli musta, ja lehdettömät puut seisoivat ikävissänsä
sumuisessa yössä. Taivasta vasten saattoi erottaa luostarin kahden
tornin ääriviivat. -- Nämä tornit tarjosivat levähdyspaikan päivällä
lukemattomille kyyhkysille, jotka lentelivät miljoonakaupungin humussa
ja yöllä ne kertasivat kumeana kumuna kellojen kaiun, kun ne ilmaisivat
ajankulua.
Epätoivo ja tuska oli vaivuttanut Gretan sellaiseen tylsyyteen, että
hän tuskin kuuli, kun ovelle naputettiin. Sisään astui eräs kokelas
ilmoittaen, että alhaalla odotti muuan vanha vaimo, joka halusi
puhutella häntä. Greta ei osoittanut vähintäkään hämmästystä ja tuskin
mikään saattoi tässä tilassa kiihoittaa hänen mieltänsä. Sanaakaan
virkkamatta ja kyselemättä hän seurasi kokelasta siihen huoneeseen,
jossa rouva Drayton häntä odotti.
Hän tunsi kapakan emännän ja kuunteli hänen asiansa. Gretan sydän
sykähti ilosta kun hän ajatteli, että hän pääsisi nyt miehensä luo.
Tässä oli vastaus rukouksiin, jotka lukemattomia kertoja olivat hänen
raskautetusta sydämestään kohonneet. Pian hän saisi varmuuden, että
Hugh Ritsonin uhkaus oli turha. Pian hän olisi Paulinsa rinnalla,
pitäisi hänen kättään omassaan eikä mikään maallinen voima voisi
riistää heitä enää erilleen. Ah, Jumalan olkoon kiitos, kun hän
parantaa lastensa vertavuotavat sydämet! Hän olisi sangen pian taas
onnellinen ja näiden muutamien päivien raskas suru häipyisi muistojen
hämärään.
"Kello kaksitoista St. Pancraksen asemalle, ja teillä on matkatavarat
vaunuissa, jotka odottavat ovella, niinkö sanotte?"
"Niin, eikä ole hetkeäkään hukata, sillä, toden totta, yö on pitkälle
kulunut", vastasi rouva Drayton.
"Ja hän on siellä minua vastassa?" kysyi Greta. Hänen silmänsä olivat
vieläkin äskeisistä kyynelistä kosteat, mutta niistä loisti nyt uusi
ilo.
"Niin, St. Pancraksen asemalla", myönsi rouva Drayton.
Gretan onni tulvi yli äyräiden. Hän otti vanhan vaimon syliinsä ja
suuteli hänen ryppyisiä poskiansa.
"Odottakaa hetkinen -- odottakaa yksi minuutti", hän sanoi ja lähti
keveänä kuin keijukainen. Mutta kun hän pääsi portaan puoliväliin,
hänen kiihkonsa asettui, ja hän kääntyi painunein päin alas.
"Mutta miksi hän ei itse tule minua noutamaan?" hän kysyi.
"Herra ei voi oikein hyvin -- hän on vähän sairas", sanoi rouva Drayton.
"Sairas? Sanotteko sairas? Silloin hän ei voinut tulla. Ja minä moitin
häntä, ettei hän tullut!"
"Herra on heikko, mutta ei mitenkään vaarallisesti -- tietysti hän
tulee suoraan asemalle teitä tapaamaan."
Greta kääntyi uudestaan ympäri ja asteli hitaasti ylös. Ensimmäisen
portaan päässä olevalle ovelle hän pysähtyi ja koputti keveästi, ja kun
ääni sisästä vastasi, hän astui huoneeseen.
Abbedissa oli polvillaan pöydän ääressä. Hän kohotti tyynet ja henkevät
kasvonsa tulijaan, kun tämä lähestyi.
"Arvoisa äiti", sanoi Greta, "minä jätän teidät tällä hetkellä."
"Niinkö pian, tyttäreni?"
"Minun mieheni on lähettänyt hakemaan minua. Hän kohtaa minut asemalla
kello kaksitoista."
"Miksi hän ei itse tullut teitä noutamaan?"
"Hän on vähän sairas, hän on mennyt suoraan."
"Hetki on myöhäinen ja viesti on pikainen. Oletteko te levollinen?"
"Minä olen hyvin levoton. Arvoisa äiti --"
"Mitä, tyttäreni?"
"Eräs vanha herra -- eräs pappi, herra Christian, tulee Cumberlannista.
Minä olen odottanut häntä joka hetki, mutta hän ei ole vielä saapunut.
Minä en voi enää odottaa. Minun täytyy mennä mieheni luo. Voitteko te
määrätä, että tämä tieto ilmoitetaan sille vanhukselle?"
"Mikä se tieto on, lapseni?"
"Yksinkertaisesti, että minä olen mieheni kanssa palannut kotiin
puoliyön junalla St. Pancraksen asemalta."
"Hallissa päivystävä sisar saa ilmoittaa tämän sanoman."
"Kuka se sisar on?"
"Sisar Grace."
Seurasi äänettömyys.
"Arvoisa äiti, onko sisar Grace koskaan puhunut menneisyydestänsä?"
Abbedissa muutti muutamia helmiä rukousnauhassaan.
"Menneisyys ei merkitse meille mitään täällä, tyttäreni. Näiden muurien
sisälle ei maailma astu. Ristin läheisyydessä menneisyys ja tulevaisuus
yhtyvät."
Greta veti syvään henkeänsä. Sitten hän kumarsi ja suudeltuaan
abbedissaa kädelle kääntyi hitaasti ja lähti.
Greta ja kapakan emäntä kulkivat synkän käytävän läpi, ja sama nunna,
joka oli avannut oven, sulki sen heidän jälkeensä. Rouva Drayton
tarttui Gretan käsivarteen heidän ohi kulkiessaan ja hänen kätensä
huomattavasti vapisi.
"Kuka hän on?" kuiskasi kapakan emäntä, kun he istuutuivat vaunuun.
"Sisar Grace", vastasi Greta kääntäen päänsä sivulle.
"Minä olisin voinut vannoa, että hän oli minun Paulini äiti", mutisi
rouva Drayton.
Greta katsahti ympärilleen, mutta kapakan emäntä ei nähnyt hänen
kysyvää ilmettään. Hänen silmänsä samoin kuin ajatuksensakin
harhailivat kaukana.