Vaunut, jotka veivät rouva Draytonin Lontooseen, kulkivat tuttuja
seutuja, jotka herättivät monenlaisia muistoja. Ajatukset hänen
vanhassa päässään olivat kuin vesilinnut merellä -- milloin siellä,
milloin täällä milloin ladellen ilmassa, milloin taas sukeltaen
syvyyksiin. Kun he kulkivat Child Hillin ja New Endin synkkiä teitä,
hän koetti vaivata aivojansa ymmärtääksensä sitä asiaa, mille hänet
oli lähetetty. Mitä varten oli se herra tuotu Hendoniin? Miksi, vaikka
oli sairas, hänet viedään niin pian pois? Miks'ei, jos hänet nyt pitää
pois viedä, häntä pantu samoihin vaunuihin ja saatettu Cumberlannin
asemalle? Mistä syystä hänet oli lähetetty luostariin hakemaan sen
herran vaimoa, kun herra itse olisi saattanut mennä? Miksi oli rouva
luostarissa? Kapakan emäntä puristi huulensa yhteen ja koetti turhaan
pinnistää kuivuneita aivojansa saadakseen valoa tähän hämärään
kysymysten paljouteen.
Kun hän ajatteli kotiinsa jäänyttä sairasta herraa, johtui hänen
mieleensä oma poika ja monet ajatukset kiertyivät häneen. Paul ei ollut
hänen poikansa eikä hänen nimensä ollut Drayton. Kenen poika hän oli,
sitä hän ei tiennyt eikä hän hänen nimeänsä ollut koskaan kuullut.
Mutta hän oli tehnyt kaikkensa hänen puolestaan siitä asti, kun hän
oli pieni lapsi, eikä ainoakaan äiti rakasta poikaansa enemmän kuin
hän rakasti Pauliansa. Mikä viheliäinen pieni raukka se olikaan kerran
ollut, ja miten monesti olivatkaan naapurit päätänsä pudistaen sanoneet:
"Teillä ei ole siitä koskaan iloa. Kova kohtalo on syntymästä asti sen
pikkuraukan osa."
Se oli kolmekymmentä pitkää vuotta sitten, ja nyt oli Paul koko
Hendonin hauskin nuorukainen. Ah! Silloin ei oltu Hendonissa, vaan
Lontoossa ja hänen puolisonsa, se hyvä mies, oli elossa ja parhaissa
voimissa.
"Se kyllä vielä varttuu, Martha", hänen oli tapana sanoa, ja se pikku
raukka näytti ymmärtävän ja koetti hymyillä, kun hän kutitti sormellaan
sen masua.
Sitten johtuivat kapakan emännän ajatukset pimeihin päiviin, jolloin
leipää oli niukalti ja ystävät sanoivat:
"Liikaa vastusta. Mitä varten te pidätte liian suun elätettävänä?
Viekää kakara löytölasten seimeen."
Mutta hänen miehensä, Jumala häntä siunatkoon, -- oli aina sanonut:
"Ei se vahingoita, jos antaa lapselle tilkkasen soppaa. Pidä hänet,
Martha, hän tuottaa sinulle vielä lohtua ja iloa, vanha vaimo."
Rouva Drayton itki hartaasti ajaessaan pimeää tietä.
Sitten tuli pahat ajat. He jättivät kaupungin ja ottivat Hendonin
kapakan. Mutta sitten tapahtui kaikista pahin, sillä niin pian kuin he;
olivat saaneet kaiken siististi ja mukavasti järjestetyksi, kuoli hänen
miehensä. Hän sairasti viikon ja kun kuolema tuli, hän tahtoi nähdä
lapsen.
"Anna poika minulle", hän pyysi, ja hän antoi lapsen hänen käsiinsä
vuoteeseen. Silloin hän kohotti laihan valkean kätensä ja koetti
silittää lapsen kiharoita, mutta käsi vaipui sen kasvoille.
Rouva Drayton kohentausi istuimellaan ja koetti karkoittaa ne muistot,
jotka näitä ajatuksia seurasivat, mutta tie oli pimeä, ei näkynyt muuta
kuin taivas, eivätkä muistotkaan lähteneet mielestä. Hän muisti niitä
aikoja, jolloin Paul oli kehittynyt hauskaksi nuorukaiseksi -- hän oli
iloinen, vilkas ja vallaton, valmis mihin kepposiin tahansa ja hänen
tähtensä sai aina olla huolissaan. Eikä ollut miehen kättä taluttamassa
häntä, ja ihmiset pudistivat päätänsä sanoen: "Hän ei kunnialla kuole,
hänellä on pahuus veressä." Poikaparka Eihän se ollut hänen syynsä,
että hän oli kehittynyt hieman villiksi ja hillittömäksi, raa'aksi ja
ilkeäksi omalle äidilleenkin, kuten voidaan sanoa, kun hän tyrkki häntä
saatuaan väkeviä, löi, kun oli juovuksissa eikä tiennyt, mitä teki,
ei koskaan pannut kättään rehelliseen työhön, vaan uneksi päivästä
päivään onnesta, jonka hän joskus saavuttaisi, ja kiersi ja mellasti
kaikkialla, eikä koskaan tyyntynyt elämään onnessa ja rauhassa kotona.
Eihän se ollut hänen syynsä: huonot toverit olivat johtaneet hänet
harhaan. Eikä hän moittinut -- ei rahtuakaan. Jokaisen naisen tulee
valmistua sellaista kärsimään. On varattava runsaasti kärsivällisyyttä,
jos saa miehisen olennon lähettyvilleen -- siinä kaikki.
Ajatus pahoista tovereista toi kapakan emännän mieleen Hugh Ritsonin,
jonka merkillistä lyöttäytymistä heidän seuraansa hän ei ollut koskaan
ymmärtänyt. Herrahan oli niin omituisella tavalla tunkeutunut taloon ja
hänellä näytti olevan salaperäinen vaikutusvoima Pauliin. Hän näytti
tietävän jotakin Paulin äidistä. Paul itse oli tutkinut asiaa kauan
aikaa sitten ja päässyt selville, että rouva oli paennut turvakodista
ja kadonnut jäljettömiin. Ja nyt tuli tämä vieras herra valokuvineen ja
sanoi, että hän oli kuollut.
Ihmisparka, kuinka hyvin rouva Drayton muistikaan hänet! Ja siitä
oli jo kolmekymmentä vuotta! Hän ei kertaakaan jälkeenpäin ollut
nähnyt rouvaa eikä kuullut hänestä kuin kerran, ja sekin tapahtui
kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Eräänä päivänä hän oli hakemassa
hiiliä Pimlicosta ja siellä hän tapasi vanhan naapurin, joka sanoi:
"Rouva Drayton, teidän vuokralaisenne, joka hukutti itsensä, tuli
eräänä päivänä hakemaan lastansa, mutta te ja miehenne olitte
muuttaneet pois." Voi kuitenkin, että se nuori raukka on nyt kuollut ja
mennyt pois, ja hän itse, joka jo silloin luuli olevansa vanha, eli ja
oli terve ja voimakas!
Nyt kulkivat vaunut Lontoon vilkkaitten katujen kautta ja kapakan
emännän ajatuksenjuoksu katkesi. Vain epäselvästi hän tajusi, minne
oli matkalla. Vaunut veivät häntä sinne ja niiden tuli tuoda hänet
takaisin. Kun he saapuvat luostariin, hänen tuli kysyä rouva Ritsonia
ja sanoa, että hänet oli lähetetty noutamaan häntä St. Pancraksen
asemalle, jossa hän tapaisi miehensä ja saisi hänen kanssaan matkustaa
takaisin Cumberlandiin sydänyön junalla. Siinä kaikki.
Kello luostarin tornissa löi puoli kaksitoista, kun vaunut kulkivat
Parlamentin torin halki. Seuraavana hetkenä he pysähtyivät luostarin
eteen Abbey Gardensilla.
Ajuri hyppäsi alas, soitti kelloa ja auttoi rouva Draytonia maahan.
Rautaportti ja ovi avautuivat melkein yht'aikaa, ja kynnykselle
ilmestyi eräs nunna lamppu kädessä. Rouva Drayton löntysti portaita
ylös ja astui eteiseen. Synkkä hämärä täytti suuren suojan, jossa ei
ollut kuin pari viheliäistä tuolia ja pöytä. Nunnalla oli sarssipuku ja
huntu, jonka päät muodostivat neliön hänen rinnalleen, vyö uuman ympäri
ja sivulla riippui rukousnauha.
"Voisinko minä tavata täällä asuvaa rouva Ritsonia?" kysyi kapakan
emäntä.
Nunna hätkähti hieman ja vastasi sitten matalalla, surullisella
äänellä, joka vaikutti enemmän kuin sanat. Rouva Draytonin silmät
olivat nyt tottuneet pimeään ja hän katsoi tarkemmin nunnan kasvoihin.
Ne olivat huolten ja pilvien peittämät, ja kun ne hetkeksi kohotettiin
häneen päin, rouva Drayton vavahti kuin kuoleman käsi olisi häneen
koskenut.
Ne olivat Paulin äidin kasvot -- vanhemmat, surullisemmat ja kylmemmät,
mutta kuitenkin samat.
Nunna painoi silmänsä alas ja teki ristinmerkin. Sitten hän astui
kiireesti kuulumattomin askelin käytävän toiseen päähän ja soitti
kumeaa vaskirumpua. Tuskin oli ääni vaiennut, kun toinen sisar --
kokelas, puettuna, kuten edellinenkin, mutta valkeaan -- ilmestyi.
Rouva Drayton vapisi päästä jalkoihin, mutta hän kertasi kuitenkin
kysymyksensä ja hänet vietiin tyhjään, koleaan huoneeseen ja jätettiin
yksin.