Niin pian kuin etenevät askeleet olivat lakannet kuulumasta Gubblumin
korviin, hän pisti kiireesti tärkeimmät vaatteet ylleen, avasi
varovasti sänkykamarinsa oven ja astui eteiseen. Hän oli aivan pimeässä
ja kopeloiden tapasi ne portaat, joita myöten ne kaksi miestä olivat
kuormansa ullakolle kantaneet. Hän astui alimmalle portaalle ja oli
jo päässyt muutamia askeleita ylös, kun hän kuuli omituista ääntä.
Se kuulosti lapsen itkun ja sairaan miehen valituksen sekoitukselta.
Kuuluiko se ullakolta? Gubblum kurotti päätänsä ja kuunteli. Ei. Ääni
kuului käytävän toisesta päästä. Nyt se oli vaiennut ja kaikki oli
hiljaa. Mikä merkillinen talo tämä olikaan!
"Ei näe otsaansa-iskevää", ajatteli Gubblum. "Minä otan valkean."
Palaten huoneeseensa hän raapaisi tikulla tulen ja palasi eteiseen
suojaten kämmenellään vasta-sytytettyä kynttilää. Taas kuului kiivas
itku. Se oli kuuluvinaan hänen edestään, takaansa, yläpuoleltansa ja
kaikkialta. Gubblumin polvet notkahtelivat, mutta hänen kovettunut
sydämensä ei antanut järkyttää itseänsä.
"Kerrassaan merkillinen talo", hän ajatteli, ja samana hetkenä
paukutettiin ankarasti ovea eteisen toisessa päässä ja kuului huuto:
"Auttakaa, auttakaa!"
Gubblum hyökkäsi siihen suuntaan, josta ääni kuului.
"Päästäkää minut ulos!" huusi ääni sisäpuolelta.
Gubblum koetti avata ovea. Se oli lukittu.
"Auttakaa, auttakaa!" kuului taas.
"Tuossa paikassa, odottakaa pikkuisen", huudahti Gubblum, ja
asettaen kynttilän lattialle hän painoi olkansa oveen ja jalkansa
vastassa-olevaan seinään.
"Auttakaa, auttakaa! Päästäkää minut ulos! Pian, pian!" kuului sisältä
yhä kiihkeämmin.
"Nyt on saakeli", mörisi Gubblum puuskuttaen.
Silloin lukko pääsi nauloista irti, ja ovi lensi auki. Huonolla valolla
Gubblum ei aluksi nähnyt mitään. Silloin hyökkäsi pimeästä huoneesta
häntä vastaan nainen villein elein ja kasvoillaan ääretön tuska. Se oli
Mercy Fisher.
Kun he tunsivat toisensa, seurasi hetken äänettömyys. Mutta se kesti
vain hetkisen ja hetket olivat nyt liian kalliit. Kyyneltulvan
vuotaessa tyttö kiireesti kertoi, mitä oli tapahtunut.
Gubblum ei ymmärtänyt juuri enempää, kuin että tässä oli tehty
konnantyö. Mercy ei nähnyt muuta kuin sen, että hänet oli petetty ja
siten hän oli ollut välikappaleena tässä tihutyössä. Se oli kylliksi.
"Ne lurjukset! Minä tahtoisin pehmittää heidän selkänsä rottingilla",
sanoi Gubblum.
"Oi, mihin ne ovat hänet panneet -- mihin, mihin?" huusi Mercy käsiänsä
väännellen.
"Älkää sitä hätäilkö -- _minä_ tiedän", sanoi Gubblum. "Minä seurasin
heitä, kun he nousivat portaita. Tulkaa, tyttöseni, älkääkä itkekö ja
parkuko kuin pieni lapsi."
Gubblum sieppasi kynttilänsä ja riensi käytävän päähän ja portaita ylös
kuin apina, ja Mercy seurasi kintereillä.
"Luulen, että ne ovat lukinneet tuon oven", epäili Gubblum.
Mutta ei, avain oli ovessa ja Gubblum vetäisi sen auki. Sitten hän
kurkisti ullakolle pitäen kynttilää päänsä päällä. Kun silmä ehti
tottua heikkoon valoon, he näkivät miehen ruumiin suorana patjalla,
joka oli tyhjän huoneen lattialla. He juoksivat sen luo ja kohottivat
päätä.
"Hän on isänsä poika, sen voin taata", sanoi Gubblum. "Ja se lurjus,
joka on hänen kuvansa, ei ole muuta kuin luonnon oikku."
Mercy oli polvillaan tunnottoman miehen vieressä hyväillen hänen
käsiänsä ja näki, että silmäluomet suonenvedontapaisesti värähtelivät.
"Kattokaas, hän tulee tuntoihinsa. Juoskaapa vettä, tyttöseni", sanoi
Gubblum.
Mercy katosi ja palasi heti.
"Antaa olla, antaa olla, hän selviää tuossa paikassa. Hierokaa hänen
otsaansa -- kostuttakaa kätenne, tyttöseni -- kaatakaa vettä -- niin,
se riittää -- liian paljon imelää turmelee koiran."
Paul Ritson avasi silmänsä.
"Pankaa vesi pois, tyttöseni -- se on tehnyt tehtävänsä -- levätkää
vähän, poikaseni -- juotavaa? -- no, tilkkanen vettä."
Paul katsoi häneen. Hänen verestävät silmänsä olivat täynnä kysymyksiä.
Mutta aluksi hänen kielensä ei tahtonut totella. Hän katseli seinän
raoista pilkistävää kuutamoa, rappeutuneita seiniä ja sitten taas
kerjäläisen kasvoihin. Hän huomasi Mercyn ja hymyili.
"Missä me olemme, tyttöseni?" hän kysyi heikosti.
"Tämä on Haukka-Haikara", vastasi tyttö.
"Miten minä olen tänne tullut?" hän kysyi taas.
Mercy peitti kasvonsa ja nyyhkytti.
"Minä toin teidät", hän vihdoin kuiskasi.
Paul katsoi häneen hetkisen sekavin ilmein. Sitten muisto täydelleen
palasi.
"Minä muistan", hän sanoi hiljaa. "Minua pyörrytti -- en ollut nukkunut
kahteen yöhön -- en hetkeäkään levännyt -- kulkenut vain lakkaamatta
katuja."
Sinä hetkenä tuli hyökylaineen tavoin kaikki mieleen, ja hän sulki
katkerasti valittaen silmänsä. Hänen jaloissaan Mercy peitti kasvonsa
ja nyyhkytti ääneen.
Paul kohosi voimattomana kyynärpäilleen.
"Missä on kirkkoherra Christian?" hän kysyi ja katseli ympärilleen
koettaen hymyillä.
Ääretön tuska valtasi tytön.
"Minä valehtelin sen teille", hän nyyhkytti.
Hymy katosi Paulin huulilta.
"Valehtelit! Mitä valehtelit?"
Hänestä tuntui kuin hänen järkensä menisi sekaisin.
"Minä sanoin teille, että kirkkoherra Christian olisi täällä, kun
tahdoin tuoda teidät tänne. Hän ei ole täällä."
Ja Mercy näytti menehtyvän itkuunsa.
"Mutta, tyttö hyvä, miksi?"
"He toivat teidät tähän huoneeseen ja jättivät tänne ja nyt he ovat
menneet."
"He! Ketkä?"
"Veljenne Hugh ja herra Drayton."
Paul tunsi kuoleman piston sydämessään.
"Kuka se Drayton on?"
"Teidän ilmetty kuvanne, poikaseni", sanoi Gubblum, "mies, josta puhuin
teille kauan sitten -- hän, joka pitää tätä kapakkaa."
Paulin silmät pyörivät älyttöminä. Hänen hermostuneet sormensa
hypelöitsivät revittyä ulsteria, joka oli hänen päällään.
"Mitä tämä on?" hän sanoi tarkaten muuttunutta pukuansa.
"Kun te olitte tajutonna, he riisuivat teiltä pukunne ja panivat toisen
sijaan", selitti Mercy.
"Kenen vaatteet nämä ovat?"
"Herra Draytonin."
Paul hypähti jaloillensa.
"Missä ovat ne miehet", hän kähisi.
"Ne ovat menneet."
"Mihin?"
"Asemalle; se oli kaikki, mitä kuulin."
Paul vilkuili ympärilleen hulluin ilmein. Mercy heittäytyi hänen
jalkoihinsa ja itki katkerasti.
"Antakaa minulle anteeksi -- oi, antakaa minulle anteeksi!"
Paul katsoi häneen hämmentyneenä. Hänen aivonsa tuntuivat jähmettyneen.
Hän painoi käsivartensa kasvojensa yli aivan kuin taistellaksensa
itsensä vapaaksi jostakin kauheasta ja saadakseen ajatuskykynsä
takaisin.
"Miksi, hyvä tyttöseni, mitä tämä on?" hän sanoi heikosti hymyillen ja
koettaen nostaa häntä ylös.
"Kuka on Westminsterin luostarissa?" kysyi Mercy. Se muutti Paulin
olennon kokonansa.
"Miksi? Mitä siitä?" hän sanoi.
"Rouva Drayton lähetettiin sinne ajurilla ja hänen tuli kertoa
rouva Ritsonille, että hänen on saavuttava kahdentoista junalle St.
Pancraksen asemalle palatakseen miehensä kanssa Cumberlandiin."
Ennen kalpeat kasvot muuttuivat äkkiä vanhoiksi ja aavemaisiksi.
Seurasi kauhea äänettömyys.
"Onko se totta?" hän kysyi.
"On, on", huusi tyttö.
"Nyt luulen näkeväni kaiken -- luulen ymmärtäväni", änkytti Paul.
"Antakaa minulle anteeksi", huusi tyttö.
Paul näytti tuskin huomaavan häntä.
"Minut on jätetty tähän huoneeseen tajuttomana, ja roisto, joka on
minun näköiseni -- missä hän on nyt?"
Hän taisteli sairautta vastaan, joka tahtoi hänet painaa maahan. Hänen
aivonsa herpautuivat. Kädet tulivat kosteiksi. Hän horjahti ja nojasi
seinään.
"Levätkää hetkinen, poikaseni", pyysi Gubblum. "Te pyörrytte pian
uudestaan."
Paul nousi jälleen jaloillensa. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta.
"Ja se kirottu nainen, joka houkutteli minut tähän taloon, on tuossa",
hän sanoi vihasta tuohtuneella äänellä.
"Antakaa minulle anteeksi -- antakaa minulle anteeksi!" itki tyttö
hänen jaloissansa.
Paul otti häntä olkapäistä, nosti hänet polvillensa ja käänsi hänen
kasvojansa ylöspäin, kunnes heidän silmänsä kohtasivat.
"Minä tahdon nähdä hänet", hän sanoi käheästi "Kuka olisi sitä uskonut?"
"Antakaa minulle anteeksi -- antakaa anteeksi!" huusi tyttö.
"Nainen, nainen! Mitä minä olin tehnyt sinulle mitä, mitä?"
Mercyn hillitön nyyhkytys oli ainoa vastaus.
Raivoissaan Paul tarttui hänen kurkkuunsa. Kauhea aikomus oli
kirjoitettu hänen kasvoillensa.
"Ja tämä on se sama nainen, joka oli saattaa vanhan isänsä harmaan pään
ennenaikaiseen hautaan", hän sanoi katkerasti ja heitti hänet luotansa.
Sitten hän horjahti taapäin. Hänen vähäinen voimansa oli paennut.
Seurasi äänettömyys. Kuului vain tytön katkera itku.
Seuraavana hetkenä oudontyynenä, surulliset silmänsä ilman kyyneleitä
Paul astui hänen luokseen ja nosti hänet jaloillensa.
"Minä olin väärässä", hän sanoi, "totisesti, minä olin väärässä. Sinä
et voinut valehdella minulle tuolla tavalla -- et tietäen. Ei, ei, ei!"
"Ne sanoivat minulle, mitä minä sanoin teille", huokasi tyttö.
"Minä olen syyttänyt sinua kaikesta siitä, tyttöparka."
"Sittenhän te annatte minulle anteeksi?" kysyi Mercy kohottaen nöyrästi
silmänsä.
"Anteeksi? Pyydä Jumalalta anteeksi, tyttö. Minä olen vain ihminen, ja
sinä olet tuhonnut minun elämäni."
Portaista, kuului askeleita, ja Jabez-poikanen ilmestyi yliselle
kynttilä kädessä. Hän oli odotellut kapakan emäntää, kun kuuli ääniä
yläkerrasta.
"Kuuleppas mies", sanoi Gubblum. "Eks' näe isäntääsi alakerrassa?"
Jabez irvisti ja katsoa toljotti Paul Ritsoniin.
"Kuule, mies, näiks' kahren miehen lähtevän talosta viitisentoista
minuuttia sitten?"
"Näin kyll'", sanoi Jabez. "Ja varmaan toinen oli se herra, joka tul'
tänn' äsken -- ja yks' toinen miäs."
"Toinen mies -- sinun isäntäsi, tarkoitat kai?"
Jabezin suu levisi korviin asti.
"Kuuliks' sä mitään?"
"Mää kuulin sen herran sanovan, ett' heirän täytyy oll' St. Pancraksen
asemall' puol'yön aikaan."
Paul kopeloitsi kelloa taskustansa. Se oli poissa.
"Mitä kello on?" hän kysyi.
"Viistoist' yl' ykstoist', herra", sanoi Jabez. "Mää kattoin juur'."
Paulin kasvoille ilmestyi järkkymätön päätös.
"Minun täytyy seurata heitä", hän sanoi. "Olen hukannut aikaa jo
kylliksi."
"Mitä, mies! Te ette ikinä tapaa -- ja olette heikko kuin kapalovauva.
Kaatuisitte tielle kasaan kuin märkä säkki."
Paul oli työntänyt oven auki. Kiihko antoi hänelle voimaa. Seuraavana
hetkenä hän oli kadonnut.
"Minnekkäs isäntä lähti? St. Pancraksen asemall'?" kysyi Jabez.
"Sama se sulle, pois tieltä. Laita pehmeä pääsi vuoteeseen, niin on
parasta", pyllähti Gubblum.
Jabez ei kuitenkaan seurannut kerjäläisen neuvoa. Hän palasi
kapakkahuoneeseen odottamaan rouva Draytonia, jonka harvinainen
poissa-olo herätti monenlaisia ajatuksia pojan hitaassa kallossa.
Hän tapasi oven auki ja siitä hän päätti, että hänen isäntänsä oli
jo mennyt. Hänen kätensä oli ovenrivassa, sillä hän aikoi sulkea
ja salvata sen, kun hän kuuli kiireisten askeleitten lähestyvän.
Seuraavana hetkenä kaksi miestä hyökkäsi hänen ohitsensa sisään.
"Missä on herra Drayton?" kysyi toinen puuskuttaen, kun oli liian
kiivaasti juossut.
"Hän meni juuri", vastasi Jabez.
"Onko se totta, poika?" kysyi mies pannen kätensä pojan olalle.
"Hän on mennyt St. Pancraksen asemalle, herra. Hän aikoo joutua sinn'
puol'yön aikaan", selitti Jabez.
Poika oli tuntenut vieraat ja vapisi.
Miehet katsahtivat toisiinsa.
"Se _oli_ Drayton -- se mies, joka juoksi ohitsemme tiellä", sanoi
toinen.
"Ole varma siitä", myönsi toinen. "Tutki talo. Minä odotan sinua
täällä."
Parin minuutin kuluttua nämä miehet olivat yhdessä jättäneet talon.
* * * * *
Viittätoista minuuttia myöhemmin Hendonin aseman päivystäjä näki miehen
juoksevan aseman poikki ja hyppäävän junaan juuri, kun vaunut lähtivät
liikkeelle. Hän huomasi, että mies oli avopäin, vaatteet olivat
epäjärjestyksessä ja ulsterista oli kiskaistu pala pois. Hän luuli
tuntevansa hänet.
Juna oli juuri lähtenyt, kun kaksi miestä tuli juosten päivystäjän
eteen.
"Mennyt!" sanoi toinen pettyneenä.
"Se oli 11,35 juna Kings Crossiin", sanoi toinen. -- "Menikö siihen
täältä ketään, päivystäjä?"
"Meni, kersantti -- Haukka-Haikaran Drayton", vastasi päivystäjä.
"Seuraava juna St. Pancrakseen on 11,45?"
"Niin on, herra -- saapuu sinne kello kaksitoista."
"Ei kai se myöhästy?"
"Tulee aikanaan."
Molemmat miehet katsahtivat kelloonsa.
"Meillä on kyllin aikaa."