Ennenkuin Gubblum Oglethorpe erosi Jabezista, hän koetti hyvittää
sen pahan mielen, jonka oli hänelle tuottanut. "Anna minulle kätesi
ja sovitaan pois", hän sanoi ojentaen kätensä. Mutta Jabez ei ollut
unohtanut, mitä Gubblum oli hänelle mustasta silmästä sanonut. Hän ei
vastannut mitään.
"Hänet saa hulluna hirttää", ajatteli Gubblum. "Hän on kenkku kuin
löntyskä." Sitten Gubblum muisti, millä keinoin hän oli koettanut saada
pojan reilummaksi, kuitenkaan onnistumatta. "Hän vei mun shillingini
kuin kelpo koijari", hän ajatteli. "Sietäisi tuommoinen tolvana leipoa
uudestaan."
Jabez pani kynttilän kädestään ja vetäytyi huoneesta katsoen toiseen
kuin kummitukseen.
"Ei sun tartte pelätä mua. En mää aio sull' pahaa tehrä", sanoi Gubblum
leveimmällä murteellansa. Jabez työnsi oven auki. "Hänen päänsä on
pudingista ja pannurieskasta", ajatteli Gubblum.
Sitten kerjäläinen istui vuoteen reunalle ja ajatteli, mitä järjellistä
syytä pojalla oli muuttua tuollaiselle tuulelle. Hän istui kauan, ja
monia teräviä ajatuksia kulki hänen aivojensa läpi. Lopuksi hän muisti,
että oli sanonut jotakin sopimatonta Jabezin mustasta silmästä. Se oli
nähtävästi arka kohta. "Epäilemättä siinä arvasin oikein", hän päätti.
Juuri kun kerjäläinen oli päässyt tähän tulokseen, hän kuuli jonkun
nousevan ja sitten laskeutuvan portaita, jotka johtivat hänen ovensa
viereen. Gubblum ymmärsi tämän merkitsevän sitä, että talo oli niin
täynnä vieraita, että niitä makasi ylisilläkin. "Hoh, eipä uskoisi,
että tämä on niin haettu yöpaikka", hän ajatteli.
Hän riisuutui, meni vuoteeseen ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Hän
loikoi odotellen unta ja miettien epäonnistunutta yritystään koettaa
saada Jabezia luopumaan äänettömyydestään. Sitten hän harmitellen
muisti, että poika oli aina nauranut hänelle huolimatta "shillingin
juomarahasta."
"Oh, se oli vain hänen kollomaisuuttaan", hän ajatteli, kääntyi seinään
päin ja käyttäen sieraimiaan torvina alkoi omalla tavallaan hörrittää
viihdytyslaulua unimatille.
Ollen juuri pääsemäisillään unen helmoihin Gubblum äkkiä havahtui
täysin hereille. Oven takaa kuului raskaita, varovaisia askeleita.
Kerjäläinen kohentautui ylös ja kuunteli.
"Tässä nurkassa on liian pimeä", sanoi muuan ääni. "Sytytä tuli."
Gubblum nousi vuoteesta, pani korvansa oveen ja kuunteli.
Kuului poistuvia askeleita. Sitten mies, joka ensiksi; oli puhunut,
virkkoi taaskin: "Joutuin, tänne! Meidän täytyy joutua junalle
yksitoista ja viisitoista."
Ääni herätti Gubblumin muiston vireille. Hän tunsi sen. Se oli sen
miehen ääni, jonka hän kaikista viimeisimmäksi luuli kuulevansa tässä
talossa -- Hugh Ritsonin.
Askelet lähestyivät ja valojuovat tunkeutuivat Gubblumin pimeään
huoneeseen. Hän tuijotti oveen. Siihen oli kaivettu kolme pientä reikää
tuulettamista varten.
"Pane kynttilä lattialle ja ota jaloista. Minä menen edeltä", sanoi
sama ääni.
Gubblum kurottautui varpailleen ja koetti nähdä, mutta hän oli liian
lyhyt ulottuakseen reikiin. Hänen vuoteensa vieressä oli tuoli, jolle
hän oli jättänyt sammutetun kynttilänsä. Hän nosti kynttilänjalan pois,
siirsi tuolin varovasti ovelle ja nousi sille. Nyt hän näki kaiken.
Siellä oli kaksi miestä ja hän tunsi heidät molemmat -- Ritsonin
veljekset. Ah, eikö hän ollut sanonut, että Paul piti tätä kapakkaa?
"Kyllä minä seuraavalla kerralla niille näytän!" ajatteli kerjäläinen.
"Odota! Mitä tuo on? Mitä ne raahaavat kyyhkyslakkaan?"
"Oh -- saatana, miten paljon se junkkari painaa!"
Se oli toisen miehen käheä ääni. Kynttilä paloi lattialla hänen
takanansa. Se loi valoansa hänen selkäänsä. "Jos minä voisin tyrkätä
tuota lurjusta vähän syrjään, minä voisin nähdä, mitä heidän välissään
on", ajatteli Gubblum.
Miehet olivat nyt portaan päässä.
"Käänny ja mene syrjittäin", murahti ensinmainittu ääni.
Molemmat miehet kääntyivät. Sinä hetkenä valaisi kynttilä kaikkien
näiden kolmen kasvoja.
"Taivaan herra, mitä tuo on?" ajatteli Gubblum.
Kannettava oli miehen ruumis. Mutta juuri kasvot hämmästyttivät
Gubblumia -- ne olivat varmasti Paul Ritsonin kasvot.
Gubblumin silmät tutkivat samalla kertaa koko ryhmää. Hän näki kaksi
Paul Ritsonia yhdellä kertaa ja toinen niistä makasi hiljaa kuin
kuollut.
Tämä kauhistava näky kesti hetkisen ja sitten kuului kopin oven
avaaminen ja sulkeminen. Molempien miesten raskaat askelet kuuluivat
laskeutuvan kiireesti portaita ja häipyvän alas kapakkahuoneeseen.
Gubblum kuunteli kaikilla aisteillansa. Hän tiesi, että ulko-ovi
avattiin ja suljettiin. Hän kuuli etenevien askelten häipyvän ulkona.
Kaikki talossa oli ihan äänetöntä.
* * * * *
Kaksi miestä rientäessään Hendonin rautatien asemalle pysähtyi
tienhaarassa, josta mentiin poliisikamarille ja -- vankilaan.
"Mene sinä eteenpäin ja pidä huoli itsestäsi, minä seuraan jäljestä
viiden minuutin kuluttua", virkkoi toinen.
"Ethän vain aikone antaa miestä ilmi?" epäili toinen.
Vain kärsimätön murahdus kuului vastaukseksi. Ensinmainittu oli
kääntynyt ympäri. Ehdittyään poliisikamarille hän soitti kelloa. Eräs
kersantti avasi oven.
"Minä olen löytänyt etsimänne miehen", sanoi Hugh Ritson.
"Mistä, herra?"
"Haukka-Haikarasta."
"Kuka hän on?"
"Paul Drayton. Te löydätte hänet kapakan läntisestä päätykopista --
juopuneena. Älkää hukatko hetkeäkään. Menkää heti."
"Onko se herra, joka taisteli hänen kanssaan, vielä siellä -- herra
Paul Ritson?"
"Ei, hän matkustaa kotiin tänä iltana."
"Mikä on hänen osoitteensa maalla?"
"Ghyll, Newland, Cumberland."
"Ja teidän, herra?"
"Minä olen hänen veljensä, Hugh Ritson, ja minun osoitteeni on sama."
"Me lähdemme heti."
"Ottakaa käsirautanne mukaan ja katsokaa, sopivatko ne. Minä tunsin
hänet revitystä ulsterista. Hyvää yötä."