Samana hetkenä uusi tulija ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hän oli vanha,
pörrökulmainen ja ryppykasvoinen mies, kutistunut olento, jolla oli
jäljellä vain suuri päänsä, mutta senkin musta tukka oli muuttunut
harmaaksi. Se oli Gubblum Oglethorpe. Vuoriston kerjäläinen oli
kulkenut etelään ostamaan säämiskänahkoja. Hän oli kerännyt niitä
suuren nipun, jota hän kantoi kuin koria käsivarressaan.
Aina Newlannin häistä, kolme päivää sitten, Gubblumin vilkas
mielikuvitus ei ollut saanut rauhaa, vaan hänen täytyi koettaa saada
selville, kuka oli se Paul Ritsonin näköinen mies, jonka hän kerran
oli nähnyt Hendonissa. Hän oli päättänyt kerta kaikkiaan saada
selville tämän merkillisen asian. Niinpä hän heti ensimmäisellä
Lontoon-matkallansa päätti yöpyä juuri samaan kapakkaan; ehkä salaisuus
jotenkin silloin selviäisi.
"Kuinkas hurisee?" hän kysyi tervehtien sisäänastuessaan. Yläkertaan
lähtiessään rouva Drayton oli jättänyt juoksupojan pitämään kapakasta
huolta. Tämä oli hölmönnäköinen kuusitoistavuotias tolvana, nimeltään
Jabez.
Jabez kohotti hitaasti silmänsä oluttuopeista, joita oli pesemässä,
ja leveä hymy ilmestyi hänen kasvoillensa. Ilmeisesti tulija oli joku
maanmoukka.
"Kylmä yö, huh! Pureva kuin äitipuolen hengitys", puheli Gubblum
heittäen kimpun kädestänsä ja vetäytyen takan ääreen.
Hymy Jabezen kasvoilla yhä levisi ja hän alkoi nauraa hohottaa.
"Mitäs sinä kikatat, häh?" sanoi Gubblum. "Minä sanon, että ilma on
kuuma, jos tahron. Sinä et siitä mitään tierä, vai?"
Jabez nauroi kohti kurkkuansa. Varmaankin tuo moukka oli hullu.
"Mitähän tuo vietävä hohottanee?" ajatteli Gubblum. Sitten ääneen: "Ai,
poikaseni, annappa mulle jotakin suunavausta."
Jabez tunsi tällaisen puhetavan asettavan hänen naurutautiansa. Hän
alkoi täyttää tuoppia. Juoksupojan liikkeet olivat ihan yhtä nopeat
kuin matavan kilpikonnan.
"Hän on läpiliipattu lurjus, tuo", ajatteli Gubblum. "Hän polskuttaa
kuin ankka vesialtaassa."
"Voinko minä saara täällä yösijan?" hän kysyi, kun Jabez oli tuonut
hänelle oluen.
Silloin kiusallinen hymy pojan kasvoilla lientyi puheeksi.
"Mää en tiärä yösijoist'", hän sanoi, "mutt' voitte ehkä saarakkin --
he, he, he! Mää kysyn rouvalt -- he, he, heh!"
"Rouvalt'? Eiks' sull' sitten herraa olekaan?" kysäisi Gubblum.
Nyt oli Jabezia varoitettu, ettei mitenkään antaisi isännän suhteen
panna itseään pussiin, vaan joka kerta, kun isännästä tulee kysymys,
hänen tulee olla mykkä kuin hauta. Siksipä hän vastaukseksi kerjäläisen
kysymykseen pudisti viisasta päätään ja näytti tietämättömältä ja
hämmästyneeltä.
"Ei? Ja kuinkas kauan olet ollut täällä?"
"Pääsiäisenä kolme vuotta", vastasi Jabez.
"Ja kuinkas kauan sanoit rouvan olleen täällä?"
"Rouvan? Mää kuulin isän sanovan, ett' rouva Drayton on pitänyt
Haukka-Haikaraa kaksikymment' viis' vuotta."
"Kaksikymmentä viisi! Silloin otaksun, ettei herra ollut kuin pikku
lapsi, kun hän tuli tänne", sanoi Gubblum.
"Ehk'ei ollut", myönsi Jabez. Sitten huomaten, että oli varovaisuuden
niin huomaamatta unohtanut, hän ankarasti väitti, ettei hänellä herraa
ollut.
"Vaikea on syörä kaffelilla kirnupiimää", ajatteli Gubblum. Hän koetti
käyttää lusikkaa.
"Kattos, poikasein, tahroks', että lainaan sulle tään shillingin?"
Jabez irvisti ja puristi lihavaan nyrkkiinsä saamansa rahan.
"Minä tunsin kerran miehen, joka väitti, että sinun isäntäsi oli
jymäyttänyt muuatta pitkätukkaista", sanoi Gubblum. "Minä ajattelin,
että hän itse oli jymäyttänyt. Mutta kun minä sanoin sen hänelle, hän
tarttui minua niskasta kiinni ja nutisti katuun, ja kaikki vain siksi,
että minä puolustin sinun isäntääsi."
"Mutta minulla ei ole isäntää", väitti Jabez.
"Silloin minä ratsastin ponipahallani, mutta nyt minä saan lyntätä
jalan", jatkoi Gubblum välittämättä pojan kokeesta näyttää
mahdollisimman viattomalta. "Samalla kertaa minä huusin hänelle: 'Hyvää
huomenta, herra Paul!' ohikulkiessani."
"Sittenhän te tierätte hänen nimensäkin?" kysyi Jabez avaten uniset
silmänsä selko selälleen.
"'Herra Paul on mieronkiertäjä', sanoi eräs katupoika. 'Niin on', sanon
minä, 'tierän vallan hyvin.' Ah, minä muistan sen ihan kuin se olisi
tapahtunut eilen. Minä katsoin taakseni ja täällä hän seisoi kapakan
ovella kaivaen nenäänsä sormellansa. Niin juuri, niin hän teki."
Jabez tunsi tällä hetkellä omantuntonsa tavattoman valppaaksi. "Mutta
minulla ei ole", hän väitti uudestaan.
"Mitä ei ole?"
"Herraa."
"Se on valhe, poikaseni, sillä hän näyttää antaneen sinulle mustan
silmän -- ja se oli oikein -- estääkseen sinua pistämästä nenääsi joka
paikkaan."
Tämän jälkeen Gubblum istui runsaan puolen tuntia aivan ääneti. Rouva
Drayton tuli alas ja järjesti niin, että Gubblum saisi nukkua yönsä
talossa. Hänen vuoteensa oli pienessä huoneessa toisessa kerroksessa
talon takaosassa, ja sen ovi oli ullakolle johtavien portaitten
juurella.
Gubblum lähti ylös väittäen olevansa väsynyt ja pyysi näyttämään,
missä hänen huoneensa on. Jabez sytytti kynttilän, ja niin he yhdessä
lähtivät.
"Mihinkäs tuo vie?" kysyi Gubblum osoittaen porrasta, joka oli hänen
ovensa vieressä.
"En tierä", murahti Jabez nyrpeissään. Hän yhä märehti Gubblumin
huomautusta mustasta silmästä.
"Hän on hapan kuin etikkasieni", ajatteli Gubblum.
Kuului askeleita yläpuolelta.
"Kukas nukkuu kyyhkyslakassa?" kysyi Gubblum ojentaen sormensa ylöspäin.
"En tierä", kertasi Jabez.
"Hän on vihoissansa", ajatteli Gubblum.
* * * * *
Juuri sillä hetkellä kapakan emäntä kapakkahuoneessa askarrellessaan
kuuli rattaitten pyörien ratinaa, ja seuraavana hetkenä vaunut
pysähtyivät ovelle.
"Kuulkaa, tulkaa auttamaan pian", huusi ajuri.
Rouva Drayton lenksutti ulos. Ajuri oli juuri kumartunut vaunun ovesta
sisään ja koetti auttaa ulos jotakin.
"Ottakaa kärestä, neiti; kas niin, se on oikea tapa."
"Varovasti nyt, herra, alas."
Autettava henkilö oli mies. Kapakkahuoneesta lankesi valo suoraan
hänen kasvoihinsa, ja kapakan emäntä näki hänet selvään. Se oli Paul
Ritson. Hän oli tuohtuneen näköinen ja hänen silmänsä verestivät. Hänen
takanansa oli Mercy Fisher kasvoillansa vielä kyynelten jäljet.
"Oi, hän voi pahoin, rouva Drayton", sanoi Mercy.
Paul vapautti tytön syleilystä toisen kätensä, heilautti sitä
rauhoittavasti, hymyili heikosti ja sanoi:
"Ei, ei, ei -- antakaa minun kävellä. Minä voin, hyvin, minä voin
hyvin."
Näin sanoen hän kääntyi taloon, mutta tuskin oli ottanut pari askelta
kun horjahti taaskin ja vaipui portaille.
"Herra varjelkoon, Herra varjelkoon, herraparkahan on aivan voimaton",
maurusi rouva Drayton hätäillen.
Paul Ritson naurahti vähän, kohotti punaiset silmänsä ja sanoi:
"Jaa, jaa! Ei se ole mitään. Päätä huimaa, siinä kaikki. Ja janottaa --
hirveästi. Antakaa minulle juotavaa, hyvä eukko."
"Tyhjentäkää tuo penkki, neiti, ja me asetamme hänet siihen
pitkälleen", sanoi ajuri. "Hyvä. Siinä voi levätä. Laskeutukaa siihen,
herra."
"Varjelkoon, varjelkoon, juokaa tämä, herra. Se tekee teille hyvin
hyvää. Se on viinaa."
"Vettä -- antakaa minulle vettä", sanoi Paul heikosti. "Minä näännyn
janoon."
"Voi kauheata, kuinka kuuma hänen otsansa on!" huokasi Mercy.
"Eikä mitään keinoa viillyttää sitä", sanoi ajuri. "Asuuko hän täällä,
rouva?"
Rouva Drayton toi lasin vettä. Paul tyhjensi sen viime tippaan.
"Ei, herra; tuota, tarkoitan kyllä, ajuri", sanoi kapakan emäntä
hämmentyneenä.
"Hän ei ollut noin huono rattaille noustessaan", huomautti ajuri.
"Oi, rakas, rakas, missä on kirkkoherra Christian?" hätäili Mercy, ja
hänen silmänsä kiersivät ympäri huonetta.
"Herra kyllä tulee; hän on yläkerrassa, herra", selitti kapakan emäntä
ja itsekseen jotakin mutisten läpsytti tiehensä.
Paul Ritsonin pää oli painunut rinnalle. Hänen hattunsa oli poissa
ja hiukset valuivat silmille: Vahva mies istui kokoonlyyhistyneenä
penkillä. Hän koetti kohentaa itseänsä ja pudistaa päältään tämän
kauhean voimattomuuden, joka oli hänet vallannut.
"Oh, oh, kuka olisi luullut? Vettä -- lisää vettä", hän pyysi heikolla
äänellä.
Mercy seisoi hänen edessään vesilasi kädessä.
"Onkohan se hyvä hänelle, epäilen?" hän sanoi. "Oi, missä on
kirkkoherra Christian?"
Paul Ritson huomasi lasin ja sieppasi sen molemmin käsin. Sitten hän
hymyili heikosti aivan kuin pyytäen anteeksi rajuuttansa ja joi sen
viimeiseen pisaraan.
"Oh, hoh -- niin kuumaa ja pyörryttävää -- ja _kylmää_", hän mutisi
sekavasti.
Sitten hän vaipui äänettömyyteen. Hetkisen kuluttua ajuri, joka oli
tukenut häntä, katsoi hänen kasvoihinsa. Silmät olivat suljetut ja
huulet riippuivat velttoina.
"Hän on menettänyt tajuntansa", sanoi ajuri. "Eikö teillä ole
minkäänlaista vuodetta?"
Silloin lynkytti rouva Drayton kiireesti alas aivan kuohuksissaan.
"Teidän pitäisi auttaa häntä ylös hänen huoneeseensa", hän sanoi
läähättäen henkeään vetäen.
"Siihen tarvitaan kaksi miestä, vai mitä luulette, rouva?" sanoi ajuri.
Mercy oli avannut Paulin kauluksen ja vapisevin sormin hän koetti
viillyttää hänen palavaa otsaansa.
"Oh, sanokaa herra Christianille", hän pyysi, "sanokaa, että hän on
pyörtynyt."
Rouva Drayton riensi takaisin. Seuraavana hetkenä kuuluivat miehen
askelet laskeutuvan portaita. Hugh Ritson ilmestyi kapakkahuoneeseen.
Hän katsoi pyörtyneeseen mieheen ja koetti hänen valtimoansa. "Koska
tämä tapahtui?" hän kysyi Mercyyn kääntyen.
"Hänen nuori vaimonsa, vai mitä?" kysyi ajuri Hughilta hieman syrjässä.
Hugh nyökkäsi hieman päätänsä ja sanoi rouva Draytonille merkitsevästi
silmää iskien: "Teidän poikaparkanne näyttää olevan kovin kipeä."
Kapakan emäntä katsahti vastaan hämmästynein ilmein ja melkein
änkyttäen selitti: "Herraparka --"
"Tämän vanhan vaimon poika?" kysyi ajuri osoittaen sormellansa kapakan
emäntää.
"Paul Drayton", sanoi Hugh.
Mercy näki ja kuuli kaiken. Kyyneleet hänen silmissään kuivuivat äkkiä
ja luomet jäivät hämmästyksestä selälleen. Hän ei puhunut mitään.
Hugh huomasi tämän ilmeen muutoksen.
"Rouva Drayton", hän sanoi, "ettekö te sanonut, että teillä oli
Mercylle jotakin tärkeää tehtävää? Antakaa hänen suorittaa se heti
paikalla. -- Nyt, ajuri, auttakaa minua. Ylös. Sinne on vain yksi
porras."
He nostivat Paul Ritsonin käsillensä ja lähtivät kantamaan häntä
kapakkahuoneesta.
"Missä juoksupoika on?" kysyi Hugh. "Älkää antako hänen tulla tielle.
Pojista on enemmän vastusta kuin hyötyä", hän lisäsi selittäen.
He olivat saapuneet portaan juurelle. "Nyt, ukkoseni, tanakasti.
Raskas, vai? -- aikalailla."
He kiipesivät ylös. Mercy seisoi keskellä lattiaa kyynelettömin silmin
ja valkein kasvoin.
Puolen minuutin kuluttua Hugh Ritson ja ajuri olivat palanneet
kapakkahuoneeseen. Merkillinen hymy leikki ajurin huulilla. Hugh
Ritsonin kasvot olivat tuhkanharmaat ja hänen huulensa vapisivat.
Matkatavarat, jotka Greta ja Paul olivat jättäneet kapakkahuoneeseen
kolme päivää sitten, olivat vielä nurkassa. Hugh osoitti niitä
ajurille. "Ottakaa nuo kärryihinne", hän sanoi. Ajuri alkoi tehdä,
kuten käskettiin.
Kun mies pääsi ovesta ulos, Hugh Ritson kääntyi rouva Draytoniin.
Kapakan emäntä löntysti ympäri huonetta hypistellen hermostuneesti
esiliinaansa. "Rouva Drayton", sanoi Hugh, "teidän on mentävä ajurin
kanssa pyhän Margaretin Westminsterin luostariin. Siellä teidän on
kysyttävä rouva Ritsonia, sitä rouvaa, joka jätti nuo tavarat tänne
perjantai-iltana. Teidän tulee sanoa hänelle, että teillä on hänen
tavaransa mukananne ja että hänen tulee seurata teitä St. Pancraksen
asemalle, jossa hän kohtaa miehensä ja sieltä he matkustavat takaisin
Cumberlandiin yöjunalla. Ymmärrättekö?"
"En voi sanoa, herra, ymmärränkö oikein, pyydän anteeksi, herra. Jos
nyt sattuisi niin, että rouva kysyisi, miksi hänen miehensä ei ole
tullut häntä hakemaan, entäpäs sitten?"
"Sanokaa sitten, mikä on totta -- ei mitään muuta, rouva Drayton."
"Ja mitä se sitten on, herra?"
"Että hänen miehensä on sairas. Mutta muistakaa: _ei_ vaarallisesti."
"Oh! Sen minä voin kyllä sanoa nähtyäni, että se herraparka oli aivan
tajuton."
Rouva Drayton sitoi hatun päähänsä ja kääri shaalin ympärilleen. Ajuri
oli pannut tavarat vaunujensa pohjalle ja seisoi nyt kapakkahuoneessa
piiska kädessä.
"Ajurille ryyppy", sanoi Hugh. Rouva Drayton lähti pöytänsä taa. "Ei,
rientäkää rattaille, rouva Drayton. Mercy voi kyllä tarjota."
Mercy meni myymäpöydän taa ja tarjosi likööriä ajatellen aivan muuta.
"Kello on nyt kymmenen ja kolmekymmentä", sanoi Hugh katsoen kelloansa.
"Teidän tulee ajaa ensin Westminsterin luostariin ja sieltä St.
Pancraksen asemalle kahdentoista junalle."
Tämän sanottuaan hän astui ulos, avasi vaunun akkunan ja kuiskasi:
"Rouva Drayton, te ette saa puhua sanaakaan pojastanne, kun
keskustelette rouvan kanssa. Muistakaa se, ymmärrättekö."
Rouva Drayton asettautui mukavasti paikoilleen. "Kyllä, herra, enhän
tiedä, kun minä näin sen herran. Missä on Paul?"
"Vait!"
Ajuri tuli ulos. Hän hyppäsi istuimelleen. Seuraavana hetkenä vaunut
jyrisivät tiehensä.
Hugh Ritson palasi sisään. Jabez oli tullut alas. "Mihin aikaan te
suljette kapakan?" kysyi Hugh.
"Kello yksitoista, herra", vastasi Jabez.
"Täällä ei ole ketään. Te melkein yhtä hyvin voisitte sulkea sen nyt
heti paikalla. Ei väliä. Mene nukkumaan, poikaseni. Mercy, sinun
silmäsi ovat punaisemmat kuin koskaan ennen. Mene sinäkin vuoteeseen
arvelematta."
Mercyn silmät eivät olleet punaisemmat kuin niiden ilme oli
hämmästynyt. Hän liikkui konemaisesti. Kun hän joutui portaan juurelle,
hän kääntyi ja koetti puhua. Sanat eivät tahtoneet lähteä hänen
huuliltaan. Lopuksi hän sai omituisella äänellä sanotuksi: "Sinä et
puhunut minulle totta."
"Mercy!"
"Missä on kirkkoherra Christian?" kysyi Mercy, ja hänen äänensä kävi
lujemmaksi.
"Sinä et saa käyttää tuota ääntä minulle. Tule, käy vuoteeseen, sinä
pikku olento."
Mercyn silmät painuivat alas Hughin edessä. Hän kääntyi pois. Hugh
katsoi häntä, kunnes hän pääsi portaitten päähän. Niin varma oli Hugh
voimastaan, ettei edes tällaisena hetkenä epäillyt kykyänsä hallita
häntä.
Mutta Mercy ei mennyt vuoteeseen. Hän pistäysi avoimesta ovesta
Draytonin huoneeseen. Huone oli pimeä; vain kuu loi kalpeita säteitänsä
poikki lattian. Mutta hän saattoi kuitenkin nähdä tunnottoman Paul
Ritsonin makaavan suorana vuoteella.
"Ja minä olen johtanut sinut tänne valheella", hän ajatteli. Hänen
päätänsä pyörrytti ja hän nojasi sitä vuoteen päähän. Muutamia
minuutteja kului äänettömyydessä. Hän kuuli askeleita ulkopuolelta. Ne
lähenivät tätä huonetta. Selällään oleva ovi liikahti. Kun Mercyllä
ei ollut aikaa paeta, hän painautui pimeässä piiloon sängyn ja seinän
väliin.
Kaksi miestä astui huoneeseen. Mercy tajusi heidän läsnä-olonsa
pimeässä enemmän tuntoaistillansa kuin korvillansa ja silmillänsä.
He astuivat varovasti. Pimeys peitti heidät, mutta ilmassa tuntui
heidän kuuma hengityksensä. Toinen heistä lähestyi vuodetta. Mercy
tunsi vuoteen heiluvan. Mies kumartui sen yli, ja seurasi täydellinen
hiljaisuus. Vain tunnottoman miehen tuskin kuuluva hengitys häiritsi
sitä.
"Hän on kyllin vaaraton vielä", sanoi ääni, joka viilteli Mercyn koko
olentoa kuin tulinen miekka. "Nyt asiaan, ei ole hetkeäkään hukata."
Tyttö lyyhistyi yhä enemmän kokoon ja pidätti hengitystänsä.
"Saatana, ellen minä mielelläni tahtoisi päästä koko hommasta", mutisi
toinen ääni.
Mercy tunsi molemmat miehet. Ne olivat Hugh Ritson ja Paul Drayton.
Hugh sulki oven. "Mitä tomppelit pitävät onnena, sen viisas ottaa omin
käsin", hän sanoi matalalla, ivallisella äänellä. "Tässä jalkainne
juuressa on onni, joka on teidänlaisellenne miehelle kyllin sopiva."
Drayton mutisi, ja Mercy kuuli toisen kirouksen tulevan hänen
hampaittensa välistä. "Minä haluan vapautua tästä enkä häpeä ilmoittaa
sitä teille."
Hugh Ritsonin kevyt naurahdus kuului vuoteena luota. Hän seisoi yhä
Paul Ritsonin päänpohjissa. "Jos Isä Jumala tulisi teitä hakemaan
tulisilla vaunuilla ja salamat suojanansa, ette jättäisi turvallisemmin
tätä taloa kuin tämän työn tehtyänne", hän sanoi. "Tulkaa ja säästäkää
sanoja. Riisukaa pois tuo paljonpuhuva takki."
Sitten hän kumartui vuoteen yli, ja kuului vieteripatjan natinaa.
"Mitä tuo on?" kysyi Drayton hätääntyneellä äänellä.
"Jumalan tähden, olkaa mies", sähähti Hugh Ritson katkerasti.
"Sanotteko te tätä miehen työksi?" mutisi Drayton.
Hiljainen nauru kuului uudestaan. "Ehk'ei se ole niin miehekästä kuin
ruumiiden ja kuolevien ryöstäminen", sanoi Hugh Ritson, ja hänen
äänensä oli kylmä ja kova.
Mercy kuuli toisen mutistun kirouksen. Taivaan herra! Mitä nyt oli
tekeillä? Voisiko hän paeta? Ovi oli lukossa. Jos hän voisi päästä
sinne, hän voisi avata sen ja paeta.
Aivan kuin vastaukseksi hänen ajatuksillensa Hugh Ritson sanoi
"odottakaa", ja astui ovelle asettaen salvankin paikoilleen. Mercy
nojasi seinään ja kuuli sydämensä sykinnän. Pimeässäkin hän tunsi, että
Paul Drayton oli vetänyt takkinsa päältään. "Hyvä pelastus!" Drayton
mutisi ja raskas vaate putosi muksahtaen lattialle.
Hugh Ritson oli palannut vuoteen pääpuoleen. "Auttakaa minua", hän
sanoi. "Nostakaa häntä varovasti. Kas niin, minä pidän häntä ylhäällä.
Vetäkää nyt pois hänen takkinsa -- hiljaa, yksi hiha kerrassaan. Onko
se irti? Vetäkää se sitten pois."
Toinen raskas vaate muksahti maahan.
"Mitä poika on saanut toiseen taskuunsa, häh?"
"Tulkaa, auttakaa vielä. Riisukaa pois kengät -- ne ovat
cumberlandilaista tekoa ja teidän on lontoolaista tyyliä -- pian."
Drayton astui vuoteen jalkopäähän ja näpelöitsi tajuttoman miehen
jalkoja. Hän oli silloin vain kyynärän päässä tytön piilopaikasta.
Mercy tunsi hänen läheisyytensä ja alkoholin tuoksu tunkeutui hänen
sieraimiinsa. Hän oli puolipyörryksissä ja pelkäsi kaatuvansa. Hän
ojensi toisen kätensä tukeaksensa itseänsä ja se sattui sängynlaitaan
tuskin jalan päähän Draytonin kädestä.
"Ottakaa pois sukat -- ne ovat kotikutoiset minä päästän irti kravatin.
Neula oli lahja hänellä ja sen takapuolelle on kaiverrettu hänen
nimensä."
Kuun valojuova oli kadonnut lattialta ja kaikki oli pimeää.
Drayton näytti pääsevän vauhkosta pelostaan. Hän nauroi ja pöyhisteli.
"Miten hiljaa tuo sankari on! Ihan kuin olisi mielissään! Totisesti --
hän pyörtyi ihan sopivaan aikaan. Kauankohan tuo kestää?"
"Pian riisukaa päältänne ja pukekaa ne noiden sijaan. Missä on
päällystakki, jonka lieve on revennyt? Älkää erehtykö _siinä_."
"Siitä panen pääni pantiksi", sanoi Drayton raa'asti naurahtaen.
Pimeässä oli kuuluvinaan jotakin liikettä.
"Hyst!"
Mercy tiesi, että Hugh Ritson oli tarttunut Draytonin käteen ja
molemmat kuuntelivat henkeä pidättäen. Tällä hetkellä kuu pilkisti
sisään ja kalpea juova, joka oli langennut poikki lattian, ulottui nyt
yli sängyn. Se valaisi ryöstetyn miehen kasvoja. Hänen silmänsä olivat
auki.
"Vettä, vettä", pyysi Paul Ritson hyvin heikosti.
Hugh Ritson astui kuun valosta pimeään veljensä selkäpuolelle, ja Mercy
näki käden pitävän viinapulloa Paulin suun edessä.
Kun käsi kohotettiin, kasvot nytkähtivät heikosti, silmäluomet
räpähtelivät suonenvedontapaisesti ja kohotettu pää retkahti
hervottomana tyynylle.
"Hän on äänettömämpi nyt kuin koskaan", sanoi Hugh Ritson tyytyväisenä.
Mercy tunsi tarvetta parahtaa, mutta itsesäilytysvaisto piti häntä
hiljaa. Hän ei liikauttanut jäsentäkään. Hänen päänsä nojasi seinään,
silmät tuijottivat pimeään, jano poltti hänen kieltänsä ja avautuneet
huulet olivat hehkuvan kuumat.
"Pian! Pankaa nämä vaatteet päällenne ja suorikaamme heti tiehemme!"
Drayton puki vaatteet päällensä ja nauroi käheästi.
"Ja niin sopivat -- ihan kuin tehdyt -- saatana!" hän sanoi lausuen d:n
ihan oikein, vaikka se tavallisesti oli r.
Ovi ja akkuna olivat vastakkain. Vuode oli ovesta vasemmalle pää
oveen päin. Ahdas paikka, jossa tyttö piili, oli vasemmalle akkunasta
ja akkunan edessä oli pukeutumispöytä. Drayton astui sen ääreen
järjestääkseen kravattinsa peilin edessä. Heikko kuun valo lankesi
hänen kasvoillensa ja hän näki petomaisen ilmeensä peilistä.
Tänä hetkenä Mercyn kipeät silmät kääntyivät vuoteeseen. Hievahtamatta
kuin kuollut lepäsi siinä Paul Ritson kasvot käännettyinä ylöspäin.
Luonto oli valanut kahdet kasvot samaan muottiin -- toiset olivat
valkeat, ylevät ja rauhalliset, toiset taas pöhöttyneet, punaiset ja
riettaat, joihin intohimot olivat painaneet lähtemättömän häpeämerkin.
"Ihan sama -- _ihan_ sama! Saatana, voisiko hänen oma äitinsä erottaa
minua omasta pojastaan."
Hugh Ritson astui Draytonin rinnalle. Kun hän puhui, oli hänen äänensä
kylmä kuin jäätävä viima.
"Kuule nyt. Tästä hetkestä, jolloin sinä muutat pukua, sinä lakkaat
olemasta Paul Drayton ja muutut Paul Ritsoniksi."
"Etkös sinä sanonut, että minusta tulee Paul Lowther?"
"Se tapahtuu myöhemmin."
"Johan ininä sanoin, ettei tämä mahdu minun kallooni."
"Ei väliä. Älä puhu itsellesi mitään muuta kuin 'Minun tulee olla
olevinani Paul Ritson!'"
"No, se kyllä käy."
"Valmis?" kysyi Hugh. Hän kääntyi vuoteeseen
"Valmis."
"Auta sitten minua. Meidän täytyy viedä hänen sinun ullakollesi.
Kun poliisi tulee häntä ottamaan, hänen täytyy näyttää juopuneena
piileskelevän. _Ymmärrätkö_?"
Hiljainen, käheä nauru oli ainoa vastaus.
Sitten he nostivat tunnottoman miehen vuoteesta avasivat oven ja
kantoivat hänet käytävään.
* * * * *
Mercy heräsi lamaannuksestaan kuin unesta. Kun miehet olivat menneet,
hän hiipi varpaisillaan käytävään ja omaan huoneeseensa. Ovella hän
pyörtyi ja kaatui raskaasti maahan. Välillä tajunta palasi ja hän kuuli
sanat: "Kanna hänet takaisin omaan huoneeseensa ja lukitse ovi." Samana
hetkenä hän tunsi voimakkaiden käsien tarttuvan häneen ja kantavan
hänet pois.