Ajuri oli pistänyt soihtunsa paikoilleen lyhdyn jalkaan ja heiluttaen
käsiään hakkasi ruumistaan lämpimikseen. "Kylmää urakkaa, herra.
Ajattelen, että tämä jo olisi minulle kylliksi. Puoli kolme jo ja St.
Margaretaan on vielä penikulma, herra. Kotiin on nyt jo pitkä matka,
herra, ja rouva odottaa minua tähän aikaan ja muutenkin."
Hotellin yövartija oli avannut vaunun oven, mutta hetkeksikään ei
Paulin päätös horjunut. "Olen pahoillani, poikaseni, mutta meidän
täytyy päästä luostariin, kuten sanoin teille."
"Eikö se sopisi huomenna, herra? Oikein mukava asunto, herra. Minä voin
suositella sitä", sanoi hän ojentaen peukalollansa olkapäänsä yli.
"Meidän täytyy päästä luostariin tänä yönä, ukkoseni."
Ajuri pöyhi hevosensa harjaa tyytymättömästi mutisten. "Ovenvartia,
voitteko pitää yösijan minulle? Tunnin kuluttua olen takaisin", sanoi
Paul. Ovenvartija nyökkäsi myöntävästi, ja vaunut lähtivät vielä kerran
liikkeelle.
Kun he kulkivat halki Trafalgar-torin, ilma äkkiä kirkastui. Oli
kuin vaaleat höyrypilvet olisivat vyöryneet yli kellertävän sumun
ja nielaisseet sen. Ajuri heitti soihtunsa maahan, kohentausi
istuimellansa ja pani hevosen juoksemaan. Heidän saapuessaan
Parlamentintorille sumu oli kokonaan haihtunut. Westminsterin kello löi
kolme. Pilvet tornin yläpuolella olivat tummanruskeat, ja luostarin
synkän rykelmän saattoi erottaa etäältä.
Vaunut vierivät lounaispuolitse luostarin puutarhan pysähtyen suuren
rautaisen portin eteen. Lamppu paloi oven yläpuolella valaisten
hämärästi suurta tiilirakennusta niin, että sen muodosta voi saada
melkoisen selvän kuvan.
"Tässä on pyhän Margaretan luostari, herra. Kahdeksan shillingiä,
herra, jos suvaitsette."
Paul passitti ajurin tiehensä ja soitti kelloa. Ontto ääni kaikui
korviaviiltävänä yössä. Itäisen taivaan pilvet näyttivät hajoavan,
punertava rusotus ilmaisi päivän koittoa.
Ovi lensi auki ja myöskin suuri portti avautui hitaasti. Eräs sisar
kädessään avoin lamppu tuli heitä vastaan.
"Saisinko tavata abbedissaa?" kysyi Paul.
"Hän on juuri noussut", sanoi sisar, pisti lampun seinäkoukkuun ja
riensi pois. Heidät oli jätetty tyhjään, ikävään, kaikuvaan käytävään.
Seuraavana hetkenä kulki pitkä, kalottipäisten nunnain rivi ääneti,
mutta kiireellisin askelin ihan heidän ohitsensa. Tänä varhaisena
hetkenä he olivat nousseet aamuhartauteen. Muutamat heistä olivat
kalpeita ja kuihtuneita, ja eräs, joka oli kaikista kalpein ja
surkastunein, asteli painunein päin ja sormet kiihkeästi rukousnauhaa
hypistellen. Paul astui askelen taaksepäin. Nunna kulki varmoin askelin
toisten mukana. Ei ainoatakaan tuntemisen merkkiä, ei pienintäkään
katsetta heille. Vain huulet näyttivät hieman vavahtelevan, -- la
kuitenkin hän oli Paulin äiti.
Paulin pää painui myöskin alas, ja hänenkin huulensa vapisivat.
Luostarin yliäiti seisoi heidän edessään, ennenkuin Paul oli oikein
päässyt hereille. Hetkeksi hänen äänensä kieltäytyi palvelemasta häntä,
mutta vihdoin hän kuitenkin sai sanotuksi, että suuri onnettomuus on
heitä kohdannut ja pyysi häntä ottamaan hänen vaimonsa joksikin aikaa
turvaan.
"Armeliaisuus on meidän tunnussanamme", sanoi äiti kuultuaan tämän
pyynnön. "Tulkaa, sisareni, kirkon suojassa on rauha. Teidän
raskautettu sydämenne voi saada levon, kun olette täällä."
Paul pyysi hetkisen aikaa voidakseen sanoa jäähyväiset, ja hyvä äiti
jätti heidät kahden.
Silloin kuului sisemmistä huoneista urkujen juhlallinen humina ja
kuoron täyteläinen laulu. Suloiset sävelet tunkeutuivat heidän
raadeltuun sydämeensä ja he itkivät. Päivän hämärä hiipi sisään. Se
himmensi lampun heikon, punervan valon vieläkin vähäisemmäksi.
"Hyvästi, armahin, hyvästi", kuiskasi Paul ja sulki hänet kiihkeästi
syliinsä.
"Hyvästi vähäksi aikaa, rakas mieheni", vastasi Greta hymyillen.
"Kuka olisi voinut ajatella, että tämä onnettomuus odotti sinua suoraan
Jumalan alttarilta?"
"On tuleva päivä, joka muuttaa vielä kaiken tämän pahan hyväksi."
"Yhteiselämämme kynnyksellä kiskotaan meidät eroon!"
"Älä ajattele enää sitä, rakkahin. Meidän elämämme on tämän
onnettomuuden vuoksi muodostuva vielä kirkkaammaksi. Muistatko, mitä
kirkkoherra Christian usein sanoi? Onnellisinta ei ole se elämä, johon
päivä lakkaamatta paistaa, vaan se, jonka yllä kerran ovat riippuneet
synkät pilvet, jotka ovat sittemmin poistuneet."
Paul pudisti päätänsä. "Minun huuleni ovat suljetut. Sinä et tiedä
kaikkea. Se on hirveä valhe, joka meidät erottaa. Mutta mitä, jos me
emme voisi sitä kumota?"