Kellot Lontoossa löivät yksi, kun Paul ja Greta astuivat St. Pancraksen
aseman portaita alas. Yö oli pimeä ja purevan kylmä. Sakea sumu täytti
ilman, ja tavaton hiljaisuus vallitsi kaupungissa. Avoimella torilla
seisoivat yksinänsä nelipyöräiset vaunut. Ajaja oli mennyt sisään,
käärinyt suuren takkinsa ympärilleen ja nukahtanut. Poliisi herätti
hänet ja hän teki tilaa Paulille ja Gretalle. Hän otti loimen hevosen
selästä, kääri sen kokoon ja kohotti lamppujensa sydäntä -- ne paloivat
pienenä ja punaisena ja niistä räiskyi säkeneitä sumuiseen ilmaan.
"Mihin hotelliin, herra?"
"Westminsterin luostariin."
"Luostariin, herra? Sanoitteko luostariin, herra? Pyhän Margaretan
Westminsterin luostariinko, herra?"
"Katoliseen luostariin."
Gretan käsi puristi Paulin käsivartta.
Ajuri nousi paikoillensa mutisten jotakin, jota ei voinut kuulla. Kun
hän ajoi vahtiportista, tuli päivystävä poliisi lamppu kädessä ulos ja
merkitsi muistiin vaunun numeron.
Joka askelella sumu tuli yhä sakeammaksi ja he kulkivat alavaa katua.
Päästäkseen pois monisokkeloisilta kaduilta, joita myöten valoisampana
yönä matka olisi ollut suorempi, ajuri ohjasi hevosensa Eustonin Tietä
Kuninkaankadulle ja siitä etelää kohti Oxfordin katua. Tämä selvempi ja
valoisampi tie kulki onnettomuudeksi vilkasliikkeisten kaupunginosien
kautta. Monta pysähdystä sattui kelvottoman valon vuoksi.
Ajuri osti soihdun muutamalta katukauppiaalta ja pisti sen piiskansa
varteen. Kun he tulivat vilkkaimmille paikoille, hän astui alas
kuskipenkiltänsä, otti soihdun toiseen ja ohjakset toiseen käteensä ja
asteli hevosen pään kohdalla.
Kulku oli nyt vieläkin hitaampaa. Se oli kuin vaivalloinen matka
jossakin rautakaivoksessa. Inhoittavia höyrypilviä kulki heidän
ylitsensä. Taivas riippui matalana heidän päänsä päällä kuin
näkymättömillä pylväillä lepäävä katto. Punaiset valot välähtelivät
kuin lentävät tähdet eloisilla kaduilla. Muutamasta kahvilasta tulvi
kadulle valoa, ja sen edustalle oli kerääntynyt suuri väkijoukko
-- ajureita paksuissa takeissansa, naisia repaleissa ja likaisissa
vaatteissa ja poikia, joiden kasvot jo olivat vanhat. Siinä vieressä
oli perunakeittiö, jonka ovesta kohosi sakea vaalea höyry kuin
uhkailevasta tulivuoresta. Katulyhdyt näyttivät muodostavan tasaisen
rivin aivan kuin kynttilät katolisen kirkon alttarilla ja kostea, kylmä
ilma tunkeutui kaiken läpi kuin koetellakseen jokaisen varustuksia.
303
Kaksi surullista olentoa, joiden sydäntä painoi raskas huolten taakka,
istui äänetönnä vaunussa ja heistä tuntui tämä suuri kaupunki -- joka
jo itsessään oli oma maailmansa -- kaivokselta, jonka inhimilliset maan
matoset olivat kaivaneet maan alle, kun taas valo ja vapaus olivat
heidän yläpuolellansa.
Muutamassa paikassa, jossa käytävästä erosi porras kadunalaiseen
leipomoon, kolme tai neljä tämän kaupungin ryysyläistä oli kääriytynyt
yhteen ja nukkui. Katu oli kaikkea muuta kuin äänetön, vaikka oli
vielä pari tuntia siihen kuin jättiläisliike heräisi. Harvat ajurit
sivuuttaessaan tuntemattominakin toisensa tervehtivät, ja ääni kuului
raa'alta ja käheältä. Kun lukemattomat kellot löivät kaksi, kaikui ääni
kuorona läpi öisen, usvaisen ilman.
Matka oli pitkä ja ikävä, mutta Paul ja Greta tuskin tajusivat sitä.
Heidän piti pian erota eivätkä he tienneet, he koska tapaisivat
uudestaan. Ehkä pian, ehkä pitkän ajan perästä, ehkä vasta sitten, kun
tätä suurempi pimeys peittäisi heiltä maan.
Kääntäen Oxfordin kadulle ajuri ohjasi länttä kohden aikoen tulla
Westminsteriin pääportista Hallituskadulta. Tie oli nyt autio ja
äänetön. Mutta vaikka olikin levon aika, oli viheliäisyys kuitenkin
nytkin avannut kaikkinielevän kitansa. Kevyt naurahdus katkaisi
äänettömyyden, ja nuori tyttö, vielä melkein lapsi, Puettuna
tahrattuihin hepeniin, kulki hoiperrellen käytävää, tuli vaunun luo ja
kurkisti sisään akkunasta.
Muutaman hotellin ovella, josta valonsäteet tunkeutuivat sumuiseen
yöhön, ajuri pysähdytti. "Mukava hotelli, herra. Ajattelin: ettekö
voisi jäädä yöksi sinne, herra?"