Jäätyään yksin Gretan kanssa Paul suuteli häntä hellästi ja painoi
päänsä hänen olkaansa vasten. Voimakas mies oli nyt heikko kuin lapsi.
Hän oli sortunut mies. "Musta valhe on kuin myrkky minun veressäni",
hän valitti.
"Mitä se on?" kysyi Greta ja koetti rauhoittaa häntä.
"Törkein valhe, mitä milloinkaan on lausuttu tätä ennen -- raa'in,
luonnottomin valhe."
"Mitä se on, rakkahin?" kysyi Greta uudestaan painautuen hartaana ja
osaaottavana lähemmä.
"Minä tiedän, että se on valhe -- minun sydämeni sanoo, että se on
valhe: yksin kivetkin huutavat, että se on valhe."
"Sano minulle, mitä se on", pyysi Greta ja syleili häntä hellästi.
Mutta vaikka Paul koetti vapautua myrkyllisestä sanasta, se yhä
hallitsi häntä. Ankarasti väristen hän työnsi vaimonsa luotansa, aivan
kuin hänen läheisyytensä olisi kiusannut häntä.
Gretan rinta aaltoili. Hän katseli luottavasti hänen kasvoihinsa. "Jos
se ei ole totta", hän sanoi, "mitä se sitten lieneekin, miksi sen
sitten tarvitsee kiusata sinua?"
"Totta puhut, lemmikkini", virkkoi Paul pudistaen pois pelkonsa, ottaen
Gretan syliinsä ja koettaen vapautuneesti nauraa. "Miksi, todellakin?
Miksi sen tarvitsee kiusata minua?"
"Etkö sinä voi sanoa sitä minulle?" kysyi Greta kohottaen rukoilevasti
katseensa ylös. Hän ajatteli, niitä Hugh oli sanonut heidän
avioliittonsa esteistä.
"Miksi minä sanoisin sinulle sellaista, mikä ei kuitenkaan ole totta?"
"Meidän on siis vapauduttava siitä ajatuksesta"! sanoi Greta
lohdutellen.
"Niin, tietysti, rakkaani, meidän on vapauduttava: siitä", ja Paul
päästi äänekkään, onton naurun. Hänen otsansa oli hiessä. Greta pyyhki
pois kylmät pisarat. Hänen ohimonsa polttivat. Greta hyväili niitä
viillyttävillä sormillaan. Hän oli vain entisen olemuksensa hylky --
turmioon joutunut mies. "Jospa minä voisin!" hän mutisi itseksensä.
"Sano minulle", pyysi Greta. "Minun oikeuteni on saada se tietää. Minä
olen nyt sinun vaimosi --"
Paul vetäytyi erilleen. Greta painui lähemmä. "Meidän välillämme ei saa
olla mitään salaisuuksia, armahin. Mitään emme saa salata."
"Taivainen Isä!" huudahti Paul nostaen tuskan runtelemat kasvonsa.
"Ellet sinä voi vapautua siitä, älä kuitenkaan anna sen jäädä meidän
välillemme", sanoi Greta. Olisiko mahdollista, että sittenkin oli
olemassa jokin este?
"Rakkahin, siitä ei ole mitään hyvää, jos minä sen sinulle sanon.
Kun minä otin sinut vaimokseni, minä lupasin juhlallisesti puolustaa
sinua ja tehdä elämäsi onnelliseksi. Pidänkö minä silloin lupaukseni,
jos minä raskautan sinun sieluasi mustalla valheella ja karkoitan
päivänpaisteen sinun elämästäsi? Katso minuun, katso _minuun_!"
Gretan rinta kohoili, mutta hän hymyili suloisesti ja osaaottavasti,
kun hän kohotti kätensä hänen rinnalleen ja sanoi: "Ei, kun _sinä_ olet
minun, mikään valhe ei voi sitä tehdä."
Paul ei vastannut. Kauhea puheentulva pysähtyi hänen kielellensä.
Hiljaisuuden keskeytti haikean itkun ääni. Oli kuin joku naisraukka
olisi itkenyt sydämen rinnastaan jossakin yläpuolella.
"Rakkahin, kun kaksi sydäntä on tullut yhdeksi avioliitossa, ne ovat
todella tulleet yhdeksi", sanoi Greta vienolla äänellä. "Sen jälkeen
toisen ajatukset ovat molempien ajatuksia, toisen onni on molempien
onni, toisen suru on molempien suru. Mitään ei saa tulla väliin. Ilo on
kaksinkertainen, kun molemmat sen jakavat ja suru on paljon helpompi,
kun kaksi sitä kantaa. Yksin kuolemakin, julma, armoton kuolema,
kuolemakin lujittaa vain tuota liittoa. Päivänpaisteessa ja myrskyssä
tässä ja tulevassa maailmassa side on aina sama. Puhtainkin ystävyyden
liitto on löyhä tähän liittoon verraten. Eipä veren sidekään ole niin
luja."
"Oi, Jumala taivaassa, tämä on liian paljon", sanoi Paul.
"Paul, jos ajatukset ja tunteet ilossa ja surussa ovat samat avioliiton
alusta eikä kuolemakaan voi tätä yhteyttä lopettaa, pitäisikö meidän
nyt, kun olemme avioliittomme kynnyksellä, rikkoa sitä vastaan?"
Ankara tuskan puuska puisti Paulin jokaista jäsentä. "Minä en voi
sanoa", hän huusi, "minä olen vannonut valan."
"Valan?" Silloin varmaankaan tämän hetken suru ei johtunut yksistään
Hughin ilkeydestä.
"Greta, jos meidän liittomme jotakin merkitsee, merkitsee se
luottamusta. Luota minuun, rakkaani. Minä olen voimaton. Minun kieleni
on sidottu. Minä en tohdi puhua -- ei, en sullekaan -- tuskin taivaan
Jumalalle."
Sitä seurasi hetken äänettömyys.
"Se on kylliksi", sanoi Greta hyvin hellästi, ja kyyneleet juoksivat
nyt hänen poskiansa pitkin. "Minä en enää kysy, minä en tahdo sitä
tietää. Unohda, että minä olen sitä kysynyt. Tule, rakkahin, suutele
minua. Älä enää ajattele sitä. Tule nyt." Ja hän veti hänen päänsä
omaansa kiinni.
Mutta Paul heittäytyi tuolille. Koko hänen olentonsa oli äärettömän
nöyrä.
"Tule, rakkahin", pyysi Greta, "ole mies."
"Saattaa tapahtua vieläkin pahempaa, jos tulen," huokasi Paul.
"Mitä se haittaa?" sanoi Greta hymyillen. "Minua ei mikään peloita, kun
_sinä_ olet minun rinnallani."
"Minä en jaksa enempää kestää", valitti Paul. "Eikä sitten voisi tehtyä
korjata."
"Ei, rakkahin, mikään ei voi olla sellaista."
"Greta, sinä sanoit, että kuolema sitoo meidät lujemmin yhteen, mutta
tämä riistää meidät eroon."
"Ei, rakkahin, sitä se ei tee -- _sitä_ se ei voi tehdä."
"Eikö mikään voi meitä erottaa?" kysyi Paul päätänsä kohottaen.
"Ei mikään. Vaikka maailma meidät erottaisikin, me sittenkin
kuuluisimme yhteen."
Taas kuului äänekäs nyyhkytys yläkerrasta.
Paul nousi seisoalleen, ei enää murtuneena miehenä. Hänen nöyrä
ilmeensä oli pudonnut pois kuin naamio. "Enkö minä sanonut, että se
on valhe?" hän mutisi kiihkeästi. "Greta, minua hävettää", hän sanoi,
"sinun rohkeutesi saattaa minut häpeämään. Katso, miten surkuteltavan
raukan sinä olet ottanut mieheksesi. Sinä olet ollut merkillisen
heikkouden todistajana. Mutta se oli viimeinen kerta. Jumalan kiitos,
minä olen nyt sama mies kuin eilenkin."
Gretan kyyneleet vierivät yhä, mutta hänen silmänsä olivat hyvin
kirkkaat. "Mitä sinä tahdot minun tekemään?" hän kuiskasi. "Eikö ole
mitään, mitä _minä_ voin tehdä?"
"On, rakkahin. Oikein sanoit, että toisen ajatukset ovat molempien."
"Mitä se on?"
"Kauhea asia."
"Sillä ei väliä. Minä olen täällä tehdäkseni sen. Mikä se on?"
"Sinun täytyy erota minusta täksi yöksi -- vain täksi yöksi -- vain
huomisaamuun."
Gretan kasvoilta paistoi tällä hetkellä kauneuden aurinko täydeltä
terältä.
"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.
"Rakkaimpani", sanoi Paul sulkien hänet lämpimästi syliinsä ja
suudellen vapisevia huulia. "Minun täytyy viedä sinua pimeitä teitä,
jossa et näe tuumaakaan eteesi."
"Mutta minä pidän sinun kädestäsi, puolisoni", kuiskasi Greta.
Puhe oli liian heikkoa tulkitsemaan tämän suuren hetken tunteita.
Taaskin sydäntäsärkevä nyyhkytys häiritsi hiljaisuutta. Silloin Paul
auttoi päällystakin Gretan ylle ja napitti oman ulsterinsa. "Nyt on
vähän yli puolen yön", hän sanoi levollisesti. "Ajuri on ovella. Me
ehdimme viimeiseen Lontoon junaan. Siellä minulla on sinulle pesä,
rakkahimpani."
Sitten hän astui kapakkahuoneeseen. "Kapakan emäntä", huudahti Paul,
"minä tulen huomenna takaisin hakemaan matkatavaroitamme. Antakaa
niiden olla niin kauan täällä, elleivät ne ole teidän tiellänne. Me
olemme pitäneet teitä myöhään valveilla, vanha rouva. Tässä, ottakaa
tämä -- ja kiitoksia paljon."
"Kiitos, ja tavarat ovat täällä hyvässä turvassa, herra. Kiitos."
Paul avasi kadulle-vievän oven ja tervehti iloisesti ajajaa. "Kylmä,
sateinen yö, poikaseni. Te saatte ajaa aika vauhtia."
"Kyllä, herra. Oli kylmä ja ikävä orottaa, varsinkin kun tiesi, että
pian voi myöhästyä."
"Hyvä, minä pistäyn vain sisässä ja silloin lähdemme, poika."
"Hyvä on, herra."
Kun Paul palasi sisään, hän tapasi Gretan lukemassa papereita. Hän oli
ottanut ne pöydältä. Ne olivat samat jäljennökset syntymätodistuksista,
jotka Hugh Ritson oli jättänyt. Tuskankohtauksensa aikana Paul oli ne
kokonaan unohtanut. Hän koetti ottaa ne lukemattomina takaisin, mutta
se oli liian myöhäistä.
"Tämä", sanoi Greta pitäen kädessään toista, "ei ole _sinun_
syntymätodistuksesi. Tämä henkilö, Paul Lowther, on epäilemättä minun
isäni kadonnut poika."
"Epäilemättä", sanoi Paul painaen päänsä alas.
"Mutta hän on kolmenkymmenen vanha -- katso. Sinä et ole enempää kuin
kaksikymmentäkahdeksan."
"Jos sen voisi todistaa, se olisi kylliksi", huokasi Paul.
"Minä voin sen todistaa ja minä teen sen", vakuutti Greta.
"Sinä! Miten?"
"Odota huomiseen, niin saat nähdä", vastasi Greta.
Paul kiersi toisen kätensä hänen vyötärelleen ja aikoi viedä hänet
vaunuun.
Greta pysähtyi. "Nyt minä arvaan, mikä se musta valhe oli", hän
kuiskasi.
"Nyt, ajuri, matkalle ja aika vauhtia."
"Oliko se Kentish-kaupungin asemalle?"
"Ei, lähiasemalle, 12,30 junalle."
Vaunun ovi avattiin ja suljettiin. Silloin kuului katkera itku
yläkerrasta kadulle asti läpi pimeän yön.
"Tyttöraukka, mikähän häntä vaivaa? Minusta tuntuu tuo ääni tutulta",
sanoi Greta.
"Emme voi enää viipyä", vastasi Paul.