Hugh Ritson astui kapakan toisella puolen olevaan huoneeseen. Oven
ripa ei kääntynyt, vaikka hän koetti sitä vääntää. Drayton piti sitä
sisäpuolelta ja painaen päänsä avaimen reikään hän koetti kuunnella.
"Kuka se on?" hän kuiskasi, kun Hugh Ritson väänsi lukon auki ja työnsi
ovea.
"Päästäkää minut sisään", sanoi Hugh jurosti.
"Epäileekö hän?" kuiskasi Drayton, kun ovi jälleen sulkeutui.
"Seurasiko hän minua? Mitä aiotte pojalle tehdä? Saatana, minä näytän
hänelle!"
Ja Drayton hapuili tyhjässä huoneessa, kopeloi sammunutta liettä ja sai
käteensä hiilihangon.
"Hullu!" sanoi Hugh hiljaisella äänellä. "Pankaa se pois."
"Eikö hän ole seurannut minua? Luuletteko, että ne ottavat minut
kiinni? Antaa hänen tulla tänne, niin näkee."
Drayton käveli pimeässä, ja lattia kolisi hänen raskaitten
saappaittensa alla.
"Liikkukaa hiljemmin, te heittiö", kuiskasi Hugh äreästi. "Hän ei tiedä
mitään teistä, hän ei ikinä ole kuullut teistä sanaakaan. Olkaa hiljaa.
Kuuletteko?"
Ovelta kuului kevyt, hermostunut koputus.
"Kuka siellä?" sanoi Hugh.
"Se on vain minä", kuului ulkopuolelta rouva Draytonin ääni ja
läähättävä hengitys -- hän oli kuin henkensä hädässä.
Hugh Ritson avasi oven, ja kapakan emäntä astua sisään.
"Herra hyvästi siunatkoon, mikä tuota herraa vaivaa! Oi, oi, hän
on kuin sinä, Paul, ilmetty itse, mustassa puvussa. Minä olen niin
kauheassa tuskassa ja vapisen tyhjän tähden. Oletko sinä, Paul, siellä
pimeässä? En ikinä ole nähnyt ketään, joka olisi niin sinun näköisesi,
siitä olen varma."
"Vait! Lakatkaa lavertelemasta. Mitä hän sanoo?" sanoi Hugh.
"Herrako? Hän sanoo ja sanoo ja sanoo, ettei mikään, ei mikään, mikään
saa häntä jättämään rouvaa _tänä_ yönä."
"Hän kyllä tulee parempiin ajatuksiin."
"Ja mihinkä minä voin ne panna, kun minulla on vain oma huoneeni Paulin
huonetta lukuunottamatta? Eikä ole lakanoita, ei lämmitetty eikä
mitään. Se minua niin huolettaa."
"Hillitkää kielenne! Pankaa rouva poikanne huoneeseen. Teidän poikanne
ei tänä yönä huonetta tarvitse."
"Sinnehän minä hänet panin."
"Se on hyvä. Jättäkää hänet sinne."
"Ja herra myöskin, sinnekö sekin?"
"Herra lähtee pois minun kanssani. Lähtekää täältä."
"Hyvä, hyvä. Mutta kun sitä ei ole tuuletettu eikä puhdistettu ja minä
sanon, että minua niin peloittaa --"
Hugh Ritson oli ottanut kapakan emäntää olkapäistä ja työnsi häntä ulos
huoneesta.
"Vielä hetkinen", hän kuiskasi ja veti emännän takaisin. "Onko
yläkerrassa mitään tekeillä?"
"Yläkerrassa? -- vuode -- tuuletus --"
"Tyttö? Eikö hän ole pitänyt mitään ääntä? Onko hän valveilla?"
"Ei niin paljon kuin minä tiedän. Minä menin ylös ja kuuntelin ja
kuuntelin enkä kuullut mitään ääntä. Siunatkoon ja varjelkoon, minua
niin peloittaa --"
"Menkää uudestaan ylös ja pankaa korvanne oveen."
"Minä pelkään, että hän sai kauhean kolauksen, kun häntä tuolla tavalla
ja hän on vielä siinä tilassa ja --?"
Sinä hetkenä kuului pimeältä tieltä lähenevää rattaanpyörien jyrinää.
Hugh Ritson työnsi kapakan emännän ulos, veti oven kiinni ja väänsi sen
lukkoon.
"Mitä se on?" kysyi Drayton karkeasti kuiskaten. "Mitä ne tahtovat?
Ettehän vain tahdo kavaltaa poikaa, häh?"
"Ne ovat ne vaunut, joiden on vietävä teidät ja rouva asemalle", sanoi
Hugh. "Vait -- kuulkaa!"
Ajuri koputti oveen piiskansa perällä ja huusi paikaltansa: "Hei,
hei! Hei, hoo! Kyyti asemalle valmis. Puoli tuntia sitten löi kello
yksitoista." Sitten hänen kuultiin käsiään heiluttaen hakkaavan
ruumistaan pysyäkseen lämpimänä.
"Hullu!" mutisi Hugh, "eikö hän voi pitää kitaansa kiinni?"
"Aivan oikein", huusi rouva Drayton kimeällä äänellä työntäen päänsä
akkunanpielestä ihan ruutuun kiinni. "Herra on varmaan kutsunut sen
itselleen", hän päätti ja lähti kynttilä kädessä nousemaan portaita.
Vasemmalla olevan huoneen ovi avautui, ja Paul Ritson astui ulos. Hänen
suuri voimansa näytti hänet jättäneen -- hän horjui kuin juopunut.
"Kapakan emäntä", hän sanoi, "milloin menee viimeinen juna Lontooseen?"
"Puoli yksi", vastasi rouva Drayton portailta.
"Voinko minä saada ajurin, parahin eukkoseni, tähän aikaan yöstä?"
"Ajuri on ovella, herra -- se tuli juuri."
Paul palasi huoneeseen, johon hän oli vaimonsa jättänyt.
Kaksi miestä vastaisella puolella olevassa huoneessa kuunteli henkeä
pidättäen.
"Nyt pitäkää varanne", kuiskasi Hugh Ritson. "Minä tiedän, että hän
muuttaa päätöksensä. Hän lähtee. Te pysytte hiljaa. Viiden minuutin
kuluttua te ajatte rouvan kanssa asemalle. Hän tulee jalan minun
kanssani. Sinä hetkenä kuin me suljemme oven jälkeemme, te menette
rouvan luo ja sanotte: 'Minä olen muuttanutkin päätökseni. Meidän
täytyy mennä yhdessä. Tule.' Ei sanaakaan enempää. Viekää hänet
kiireesti vaunuihin ja ajakaan tiehenne."
"Helpommin sanottu kuin tehty, sanon minä."