Hugh Ritson kuuli huudon pengermältä, johon haavoittuneet oli asetettu.
"Apua, apua! Minut ryöstetään -- apua!" kuului pimeästä.
"Missä te olette?" kysyi toinen ääni. "Täällä, auttakaa, auttakaa!"
Hugh Ritson juoksi sinne päin, mistä ensimmäinen ääni kuului ja näki
miehen kumartuneena jonkun maassa makaavan yli. Sinä hetkenä toinen
mies hyökkäsi esiin ja tarttui voimakkaalla kädellä kumartuneeseen
mieheen. Syntyi lyhyt, ankara ottelu. Molemmat miehet olivat yhtä
suuret ja yhtä vahvat. Kuului repeävän vaatteen rasahdus. Seuraavana
hetkenä toinen miehistä lensi pois kuin tuulispää ja katosi lakeuden
pimeään. Mutta Hugh Ritson oli kohottanut lyhtynsä juuri, kun mies
kulki ohi ja nähnyt selvästi hänen kasvonsa. Hän tunsi hänet.
Ihmisjoukko oli kerääntynyt loukkaantuneen ja hänen puolustajansa
ympärille.
"Ettekö voinut roistoa pidättää?" kysyi joku.
"Minä pidin häntä, kunnes hänen takistaan jäi osa minun käteeni.
Katsokaa", sanoi toinen.
Hugh Ritson tunsi äänen.
"Kappale irlantilaista, karkeata takkikangasta, voisin väittää"
(tunnustellen sitä).
"Teidän olisi pitänyt tarttua hänen ulsterinsa rinnukseen. Antakaa tämä
minulle. Minä olen poliisikersantti. Mikä on teidän nimenne, herra?"
"Paul Ritson."
"Ja osoitteenne?"
"Minä olin matkalla Morleyn Hotelliin, Trafalgar Squaressa. Mikä paikka
tämä on?"
"Hendon."
"Voiko tänne jäädä johonkin yöksi? Minulla on rouva mukana."
"Parasta on mennä kaupunkiin puoli yhden junalla, herra."
"Rouva on liian väsynyt ja säikähtynyt. Eikö ole jotakin hotellia,
ravintolaa, yömajaa?"
Joku ovenvartija astui esille.
"Olen Haukka-Haikaran lähetti. Sinne on penikulma, herra. Drayton -- se
on sen omistajan nimi -- hän on itsekin täällä jossakin -- Drayton!"
(huutaen).
"Voitteko toimittaa minulle ajurin, poikaseni?"
"Voin, herra."
Poliisikersantti liikahti.
"Minä voin siis tavata teitä Haukka-Haikarassa?" hän sanoi.
Hugh Ritson kuuli kaiken. Hän laski lyhdyn maahan. Pimeyden vuoksi ei
voinut erottaa kenenkään kasvojen piirteitä.
Neljännestuntia myöhemmin Hugh Ritson hengästyneenä kolkutti mainitun
kapakan ovelle. Kapakan emäntä askarteli puhdistellen oluttynnyreitä
sisällä.
"Tulkaa, joutuin!" huusi Hugh.
Ovi avautui ja hän astui sisään likomärkänä hiestä.
"Onko poikanne palannut?" hän kysyi henkeänsä haukkoen.
"Palannut, herra? Ei, herra, on ihme, jos hän tulee kotiin ennen aamua,
herra; hän ei millään tavalla --"
"Lakatkaa lavertelemasta. Tyttö on kai omassa huoneessansa. Menkää ja
lukitkaa hänen ovensa."
Tämä tapahtui juuri sinä hetkenä, jolloin Mercy hetkisen odoteltuaan
oli palannut hermot jännittyneinä kapakkahuoneeseen. Käännyttyään
ympäri Hugh Ritson joutui silmä silmää vasten hänen kanssaan. Kun Hugh
näki hänet, valahtivat hänen tuohtuneet kasvonsa vihasta valkeiksi.
"Enkö minä käskenyt sinun mennä vuoteeseen?" hän sanoi hiljaa, käheästi
kuiskaten.
"Minä tulin hakemaan ... tulin alas hakemaan ... Hugh, älä suutu
minulle."
"Mene sitten heti takaisin äläkä täällä seiso. Sukkelaan -- ja lukitse
ovesi."
"Kyllä minä menen. Ethän sinä ole vihainen minulle, ethän?"
"No, en, ehk'en. Mene nyt vain -- kiireesti. Kuuletko? Miks'et sinä
mene?"
"Minä tulin vain hakemaan ... minä tulin vain ..."
"Nyt on ihme! Mitä saakelin hullutusta tämä on? Tyttöjen oikuttelua.
Vähät siitä. -- Tuossa, emäntä, ottakaa tuli. Näyttäkää tietä. Hän ei
ole liian raskas kantaa. Ylös nyt. Mikä kyhnys te olette, vanha eukko?
Mihin huoneeseen?"
Toinen koputus ulko-ovelle. Toinen koputus ja toinen kiireellinen touhu
sisään laskemisessa.
"Minä tulen, minä tulen!" huusi kapakan emäntä yläkerrasta.
Hän lynkytti portaita alas niin pian kuin hänen kankeat raajansa ikinä
sallivat, mutta ovelta kuului koputus uudestaan.
"Herra varjelkoon, herra varjelkoon, ja kuka se on?"
"Saatana, liikuta luitasi hieman ja päästä minut sisään."
Ovi lensi auki ulkopuolisen voiman ponnistuksesta. Kalmankalpeana,
hikikarpalot otsalta tippuen, hengitys puuskuttavana, kaula paljaana ja
paidankaulus sivulle kääntyneenä, pala ulsterista poissa ja punainen
flanellivuori näkyvässä -- Paul Drayton hyökkäsi sisään. Hän oli nyt
selvä.
"Missä hän on?" kiroten.
"Minä olen täällä", vastasi Hugh astellen kapakan lattian yli kynttilä
kädessä oikealla-olevaan huoneeseen. Drayton seurasi häntä koettaen
nauraa. "Jouduinko ajoissa?"
"Tietysti jouduitte", raa'asti hymyillen.
"Minua peloitti, että myöhästyisin."
"Peloitti kai."
"Juoksin koko matkan."
"Juoksitte kai."
"Mitä te myöntelette ja mukisette?" kiroten uudestaan.
Hugh Ritson lopetti ivansa ja osoitti revittyä ulsteria ja
epäjärjestyksessä olevaa paidankaulusta. Drayton vilkaisi pukuunsa
kynttilän valossa.
"Juoksin lakeuden yli suoraan ja tartuin orjantappurapensaaseen", hän
mutisi.
"Vaietkaa", sanoi Hugh Ritson, "nyt ei ole aikaa sellaiseen. Katsokaa,
Drayton, minä olen suoraluontoinen mies. Älkää yrittäkö minua pettää.
Kuten sanotte, se ei kävele. Sanonko teille, missä takki repesi ja
kaulus joutui epäkuntoon? Kappale on nyt poliisiasemalla."
Drayton liikahti harmistuneena ja katsahti raivokkaasti toiseen. Ei
ollut erehdystä, mitä hän näki Hugh Ritsonin kasvoilla.
"Minulla on omat epäluuloni, miten ja mistä syystä se tapahtui", sanoi
Hugh.
Drayton värisi ja ikäänkuin vetäytyi kokoon.
"No, saatana! Nyt sen näkee, mikä te olette miehiänne. Te voitte
epäillä minua vaikka mistä, mutta niinä sanon teille, että te
valehtelette. Varas luulee, että kaikki varastavat. Te epäilette minua,
ja mistä? Nyt minä teidät tunnen!"
"Älkää huoliko", sanoi Hugh kärsimättömästi, "te koetatte antaa
ilkityölle liian kauniin kuoren. Minä en _epäile_ teitä. Minä _näin_
teidät juuri työssä. Riittääkö se?"
Drayton vaikeni.
"Te menette asemalle mainitun rouvan kanssa, kuten oli puhe. Herra
menee Lontooseen minun kanssani. He tulevat sittenkin tänne, vaikka
minun ensimmäinen tietoni oli väärä."
"Minä otan sen kaksikymmentä puntaa", mutisi Drayton.
"Joko nyt kelpaa? Me puhumme siitä myöhemmin." Drayton näytti hetkeksi
kokonaan tyhmistyneen. Sitten hän kohotti raivostuneet kasvonsa ja puri
hammasta. Hugh Ritson ymmärsi hänet täydellisesti.
"Ei mitään kepposia, minä sanon sen teille. Jos te ette vie rouvaa
junaan -- oikeaan junaan ja ole täällä takaisin huomenaamuna kello
puoli kaksi, te joudutte viettämään ihania päiviä Vanhassa Baileyssä."
Drayton kohotti katseensa Hugh Ritsonin kasvoihin, mutta samassa se
vaipui alas.
"Jos minun on myönnyttävä, tapahtuu se hengen pelastamiseksi", hän
mutisi. Hän tarkasti revittyä ulsteriansa. "Minun täytyy muuttaa
pukua", hän sanoi.
"Ei."
"Rouva näkee sen."
"Sen parempi."
"Mutta sen näkevät myöskin ihmiset asemalla."
"Mitäs se haittaa? Te olette siellä Paul Ritson ettekä Paul Drayton."
Drayton alkoi nauraa -- hykersi käsiään ja hohotti.
"Hush!"
Rattaan jyrinä kuului tieltä.
"Siinä ne ovat", sanoi Hugh Ritson. "Pysykää poissa näkyviltä, jos
vapautenne on teille kallis. Kuuletteko? Pitäkää huoli, ettei herra saa
teitä nähdä, eikä myöskään rouva saa nähdä teitä, ennenkuin herra on
mennyt."
Drayton polki sisäisen voiman pakottamana lattiaa.
"Tässä on luukku, minä raotan sitä tuuman verran."
"Ei puolta tuumaa", sanoi Hugh puhaltaen kynttilän sammuksiin.
Sitten hän otti avaimen ja pisti sen oveen ulkopuolelta.
"Mitä? Olenko minä vanki omassa talossani?" sanoi Drayton.
"Minä panen avaimen luukkuun." kuiskasi Hugh. "Kun kuulette oven
sulkeutuvan meidän jälkeemme, lähtekää täältä -- mutta ei sekuntiakaan
aikaisemmin."
Rattaat pysähtyivät oven eteen. Kuului ajajan hyppääminen kuskipukilta
alas. Sitten koputettiin oveen.
Hugh Ritson palasi Draytonin luo ja kuiskasi:
"Tämä on sama mies, joka koetti ottaa teidät kiinni. Pitäkää varanne."