Kun Hugh Ritson astui ulos ja saapui tielle, oli yö pimeä. Tultuaan
juuri kapakan kellertävästä valosta hänen silmänsä tuskin erottivat
jalkakäytävän tai näkivät pensaitten epäselvän mustan rivin. Ilma oli
sumuinen. Kosteus keräytyi hänen kulmakarvoihinsa ja partaansa suuriksi
pisaroiksi, ja pakkanen jäädytti ne puikoiksi. Oli pureva kylmä. Joesta
nouseva höyry levisi kylmän viiman mukana yli suoperäisen aukeaman,
joka levisi oikealle ja vasemmalle tiestä. Synkällä tiellä oli paksulti
puoliksi jäätynyttä liejua.
Hugh Ritson napitti takkinsa vieläkin tiukemmin ja riensi kuin henkensä
edestä.
"Hetkeäkään ei ole hukata", hän ajatteli, "jos aion ehtiä asemalle
siihen, kun juna pohjoisesta kulkee ohi. Olisin mielelläni tahtonut
pitää herrasmiestäni silmällä. Olisin sen tehnytkin ilman sitä
tytönlätykkää. 'Myöhästynyt', äh? Mitähän se oli, olisi hauska tietää.
Siitä saattaisi olla hyötyä."
Myötätuuleen hän kiisi yhä tulisemmin, kun hänen silmänsä tottuivat
pimeään. Hän ajatteli, että Bonnithornen sähkösanoma saattoi olla
erehdyttävä. Kenties se oli sekoittunut johonkin toiseen. Olihan tuskin
luultavaa, että Paul ja Greta olisivat joskus edes sattuneet kuulemaan
Haukka-Haikaran nimeä. Ja mitä syytä heillä olisi yöpyä Hendoniin,
vaikka ovat näin lähellä Lontoota?
Hänen ajatuksensa palasi Mercy Fisheriin. Juuri sinä hetkenä tyttö
uneksi sulounia, miten onnelliseksi hän Hughinsa tekisi sangen
pian. Hugh taas ajatteli harmitellen ja raivoissaan, että tyttö oli
kiusallinen olento, joka asettaa hänet aivan erikoiseen suhteeseen
cumberlantilaisiin. Niin, ja hän oli ainoa rengas, joka sitoi hänet
kotiseutuun. Voisiko tämä Mercy kavaltaa? -- Ei! Ajatus, että Mercy
voisi saattaa hänet huonoon huutoon, oli liian raaka. Jos hän ehtisi
asemalle, ennenkuin pohjoinen juna pysähtyy, hän voisi nähdä omin
silmin, jäävätkö Paul ja Greta junasta pois. Jos he eivät jää, he ovat
siis junassa, ja hän voi astua siihen ja saapua heidän kanssaan samalla
junalla Lontooseen. Bonnithorne saattoi erehtyä.
Matka oli pitkä ja tie vaikeata kulkea. Se tuntui paljon pitemmältä
kuin hän oli luullut. Aidan ja orapihlaja-pensaan suojassa hän raapaisi
tikulla tulta ja katsoi kelloansa. Se oli juuri yksitoista. Liian
myöhään, jos kello ei ollut enempää kuin yhden minuutin jäljessä.
Silloin hän kuuli junan vihellyksen ja tuulen tohinan välistä
hän kuuli merkkisoiton. Liian myöhään, totisesti. Hän oli vielä
neljännespenikulman päässä asemalta.
Yhä hän kuitenkin kiisi asemaa kohti vähääkään enää toivomatta, että
joutuisi ajoissa.
Hän oli noin kolmensadan kyynärän päässä asemalta, kun hän kuuli
julmaa räiskettä ja jyminää, johon samalla sekaantui inhimillisten
äänten melua ja pauhinaa. Huudot, karjunta, valitus, itku, voivotus --
sekoittuivat yhdeksi hirvittäväksi hätähuudoksi, joka yön pimeydessä
herätti kammottavan kauhuntunteen.
Hugh Ritson juoksi kiireemmin.
Silloin hän näki säikähtäneitä miehiä ja naisia juoksevan edestakaisin,
milloin ne ilmestyivät valaistulle paikalle, milloin taas katosivat
pimeään. He näyttivät järjettömiltä kuin säikähtäneet hevoset.
Pohjoisesta tulevalle junalle oli tapahtunut onnettomuus.
Kymmenisen kyynärää asemalta veturi ja kolme etumaista vaunua oli
suistunut kiskoilta ja lentänyt kauaksi pengermälle. Neljä takimmaista
vaunua oli kuitenkin pysynyt raiteilla ja pysähtynyt saamatta mitään
vaurioita.
Naiset, jotka oli saatu ulos nurinmenneistä vaunuista, hyökkäsivät
lumivalkein kasvoin läpi aseman ja hävisivät lakeudelle yön pimeään.
Miehetkin pakokauhu silmissään istuivat maahan kykenemättä mihinkään
hyödylliseen toimeen. Jotkut järkevämmät olennot ryhtyivät arvelematta
työhön koettaen saada vaunuja jälleen kiskoille. Asemalta tuli miehiä
lyhdyt käsissä; he auttoivat loukkaantuneita ja panivat heidät
pitkälleen vähän erilleen onnettomuuspaikasta.
Tapauksen näyttämö oli laaja ja kauhea ja kuitenkin vain kaksi tämän
onnettomuuden uhreista on kertomuksemme aiheena. Kuvaus kaikista muista
-- huudosta, valituksesta, itkusta, melusta ja tuskasta -- olisi tässä
turhaa työtä.
Kohtalo oli tällä hetkellä heittänyt yhteen kolme miestä, joiden elämä
tähän asti oli ollut erossa, mutta jotka tämän jälkeen olivat hyvässä
ja pahassa sidotut toisiinsa.
Hugh Ritson juoksi edestakaisin kuin juopunut. Hän tirkisteli jokaisen
kasvoihin. Hän otti lyhdyn, jonka joku oli heittänyt maahan ja hyökkäsi
haavoittuneitten luo pimeään ja kurkisti jokaista silmiin, pysähtyi
joskus ja valaisi punertavalla lyhdyllä särkyneitten vaunujen akkunoita.
Sinä hetkenä kaikki hänen jäätyneessä sielussansa tuntui sulavan.
Nähdessään onnettomuuden tekemää tuhoa hänen oma sydämetön
suunnitelmansa tuntui kauhealta ja meni rikki. Vihdoin hän näki ne
kasvot, joita etsi. Silloin hän laski lyhdyn sivulleen ja käänsi lasin
pois päin itsestänsä.
"Seiso tässä, Greta", sanoi ääni, jonka hän hyvin tunsi. "Minä palaan
luoksesi pian. Anna minun koettaa auttaa noita tuolla."