Mercy Fisher seisoi ovella silmät iloisesta hämmästyksestä auki
revähtäneinä ja rinta nousten ja laskien.
Sinä hetkenä onneton pikku raukka oli hyökännyt yli lattian Hughin
syliin, jossa vapisi kuin säikähtänyt lintu.
"Oi, minä tiesin, että tulisit -- minä olin varma, että sinä tulisit",
hän sanoi kuivaten silmänsä, taas itkien ja kuivaten ne uudestaan ja
kohotti värisevät huulensa suudeltaviksi.
Hugh Ritson ei osoittanut vähintäkään tunteellisuutta. Tyytymättömyyden
varjo levisi ensin hänen kasvoilleen, mutta katosi pian. Hän koetti
näyttää ihastuneelta ja taivuttaen päänsä kosketti kevyesti verettömiä
huulia.
"Sinä näytät riutuneelta, pikku raukka", hän sanoi hiljaa. "Mikä sinua
vaivaa?"
"Ei mikään -- ei mikään nyt, kun sinä olet tullut. Sinä vain olit
tulematta niin kauan, niin hirveän kauan."
Hugh koetti keksiä jonkun lohduttavan sanan.
"Mutta näethän, että minä pidän sanani, sinä tyttöhupakko", hän sanoi
ja hymyili nyökäten hänelle iloisesti päätänsä.
"Ja sinä olet vihdoinkin tullut minua katsomaan! Koko tämän pitkän
matkan katsomaan minua, pikku raukkaa?"
Raskas surumielisyys, joka tähän asti oli kuvastunut hänen kasvoillaan,
häipyi ja sijalle ilmestyi loistava hymy.
"Täytyyhän tehdä jotakin sen hyväksi, joka on uskaltanut niin paljon
toisen vuoksi", virkkoi Hugh hieman naurahtaen.
"Ah!"
Kun ensimmäinen hämmästyksen puuska oli ohi, ei seuraavana ilon hetkenä
puhelahja kyennyt tunteita tulkitsemaan. Tytön kädet kiertyivät
Hughin kaulaan ja ääneti Mercy katseli hänen kasvojansa, ja silmät
kirkastuivat kirkastumistaan.
"Ja sinusta tuntui aika pitkältä ja ikävältä?" kysyi Hugh.
"Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut, puhua", vastasi
Mercy teeskentelemättömästi.
"Ai, sinä kiittämätön pikku olento, olihan sinulla hyvä rouva Drayton
ja hänen poikansa ja kaikki sievät Hendonin pojat, jotka tulevat
tänne kapakkaan juomaan ja puhumaan monia hauskoja asioita pienelle
kapakkaneidille ja --"
"Ei se ole sitä! Minulla ei ollut ketään, joka olisi tuntenut _sinut_",
sanoi Mercy laskien äänensä kuiskaukseksi.
"Mutta menethän sinä joskus ulos -- kylään -- Lontooseen?" kysyi Hugh.
"En, minä en milloinkaan mene ulos -- en koskaan nyt."
"Ovatko sinun silmäsi sitten todellakin pahemmat?"
"Ei se ole minun silmäini vuoksi. Mutta sillä ei väliä. Oi, minä
tiesin, ettet sinä unohtaisi minua. Vain joskus iltaisin, kun hämärä
hiipi sisään ja minä istuin ihan yksin takan ääressä, minä ajattelin:
'Hän ei välitä minusta. Hän ei tule minua hakemaan.' Mutta se ei ollut
totta, eihän?"
"Kas, no ei, tietysti ei."
"Ja sitten kun lapset tulivat -- tuon naapurin lapset -- ja minä panin
niitä nukkumaan ja ne pikku lemmikit lukivat siunauksensa, ja minä
koetin myöskin rukoilla, niin silloin, silloin" -- hän katsahti arasti
ympärilleen ja kuiskasi -- "oli kuin joku olisi sanonut: 'Miksi hän
jättää minut yksin -- olinhan minä niin onnellinen?'"
"Sinä olet sairas, pikku raukka, mutta sinä tulet vielä onnelliseksi --
olethan sinä onnellinen nyt, etkös olekin?" sanoi Hugh.
Tytön silmät, sumeat ja punaiset, kirkastuivat ja niistä loisti hellä
rakkaus, kun hän käänsi ne häneen, ja koko olemus kertoi täydellisestä
onnesta.
"Ah!" hän sanoi ja painoi kauniin päänsä hänen rintaansa vasten
"Mutta sinun olisi pitänyt kävellä -- tehdä pitkiä, terveellisiä ja
onnellisia kävelymatkoja", puheli Hugh.
"Teinhän minä -- kun ruusut kukkivat ja tuhatkaunot kukoistivat, ja
minä kokosin niistä monta sitä varten, että sinä tulisit, kokosin
metsäruusuja ja valkoruusuja, mutta sinä olit niin kauan tulematta,
ja ne kuihtuivat. Ja sitten minä en voinut niitä heittää pois, koska
ymmärräthän -- ne olivat sinun -- niinpä minä kuivasin ne sen kirjan
välissä, jonka minulle annoit. Tule, anna minä näytän ne sinulle."
Hän riensi sivuhuoneeseen, ottaen riemumielin pöydältä pienen
kultareunaisen kirjan. Hugh seurasi häntä konemaisesti tuskin käsittäen
hänen onnellista sirkutustansa.
"Ja eikö ollut Hendonissa nuorukaisia, jotka olisivat tehneet nuo sinun
ikävät matkasi hauskemmiksi?"
Mercy avasi juuri kirjaansa hermostunein sormin, mutta pysähtyi ja
katsoi häneen hämmästynein silmin.
"Eikö? Eikö kaunista nuorta miestä, joka olisi kuiskannut sinulle, että
sinä olit sievä pikku olento, jolla ei ollut oikeutta kulkea yksin ja
surren kuihduttaa kauneuttansa? Ei ketään? Häh?"
Mercyn entinen tuskanilme alkoi palata.
"Kuule, Mercy, sano minulle totuus, sinä sukkela pikku olento, häh?"
Mercy hypisteli hermostunein sormin kuihtuneita ruusujansa. Hänen
kurkkuansa kuristi.
Hugh katsoi hänen surullisiksi muuttuviin kasvoihinsa ja mutisi kuin
itsekseen: "Minä sanoin Bonnithornelle, että tämä pesä ei olisi oikea
paikka tytölle. Hänen olisi pitänyt viedä hänet Lontooseen."
Tytön sydän kävi sairaaksi. Kirja oli suljettu ja pantu jälleen
pöydälle.
"Ja nyt, Mercy", sanoi Hugh Ritson, "minä tahdon, että sinä olet
järkevä pikku nainen ja teet, kuten minä pyydän etkä puhu sanaakaan.
Teethän?"
Lapselliset kasvot kirkastuivat, ja Mercy nyökkäsi päätään, mutta
toisesta silmästä vierähti hereä kyynel. Sinä hetkenä hän pisti kätensä
esiliinansa taskuun, veti sieltä esille parin rannikkaita ja koetti
niitä vetää Hughin käteen. Hugh katsoi lahjaan ja hymyili sanoen: "Minä
en tahdo niitä käyttää -- en tänään, tarkoitan. Katso, minullahan on
valkeat kalvostimet. Näes minä tahdon säilyttää lahjasi ja pistän ne
taskuuni. Mitä sinä murheellinen pikku raukka -- itketkö sinä taas?"
Mercyn kauniit unelmat kuolivat toinen toisensa jälkeen. Hän kohotti
hennon kätensä, kunnes se keveänä lepäsi Hughin rinnoilla.
"Kuuntele. Minä menen nyt ulos, mutta tulen pian takaisin. Minun täytyy
puhua rouva Draytonin kanssa, minullahan on jotakin maksettavaa,
tiedäthän."
Hento käsi putosi sivulle.
"Kun minä tulen takaisin, minun mukanani on ehkä ystäviä, eräs rouva ja
herra, ja minä tahdon tavata niitä yksin, aivan yksin, enkä minä tahdo,
että ne saavat nähdä sinua -- ymmärrätkö?"
Äänetön, raskas murhe tuntui painuvan Mercyn sydämeen.
"Mutta ne menevät pian, ja huomenna sinä ja minä puhumme uudestaan
ja koetamme järjestää asian, niin ettei sinulla olisi aivan niin
yksinäistä, vaan että voisit katsella ympärillesi ja etsiä silmillesi
tohtorin apua ja tulisit terveeksi ja voisit unohtaa --"
"Unohtaa?" virkahti tyttö tuskin kuuluvasti. Kurkkua kuristi niin, että
sieltä vaivoin lähti mitään ääntä.
"Minä tarkoitan -- se on -- minä toivoin -- tietysti, minä tarkoitan,
että unohtaisit kaiken ikävän Cumberlannissa tapahtuneen. Ja nyt, mene
vuoteeseen, kuten pieni hyvä tyttö ainakin. Minun täytyy mennä. Ah,
miten myöhä -- katso, kello on viittätoista vailla yksitoista ja minun
kelloni on jäljessä."
Hän astui kapakkahuoneeseen napittaen takkinsa leukaan asti. Tyttö
seurasi häntä hajamielisenä. Rouva Drayton pesi laseja myymäpöytänsä
takana.
"Tahdottekos lähettää tämän minun pikku ystäväni vuoteeseen sangen
pian", sanoi Hugh kapakan emännälle. "Katsokaa, miten punaiset hänen
silmänsä ovat. Ja pankaa hyvä tuli takkaan tuolla vasemmalla olevassa
salissa -- te saatte vieraita. Teidän ei tarvitse huolehtia vuoteista
-- ne eivät ole kauan. Näyttäkää minulle, mihin aikaan menee viimeinen
yöjuna kaupunkiin."
"Lontooseen? Viimeinen lähtee puoli yksi", sanoi kapakan emäntä.
"Hyvä on. Minä tapaan teitä vielä, rouva Drayton. Hyvää yötä, Mercy, ja
pidä kasvosi iloisina. Kas niin -- suutele minua. Nyt, hyvää yötä --
mikä hullu, rakastava pikku hanhi sinä oletkaan -- ja muista, että olet
vuoteessa ja nukut, ennenkuin minä palaan, muuten minä julmasti suutun,
niin aivan varmaan. Sinä et ole koskaan nähnyt minua suuttuneena. No
niin, älä siitä välitä. Hyvää yötä!"
Ovi avautui ja sulkeutui. Mercy palasi takaisin huoneeseensa. Se
oli iloton ja tyhjä eikä lasten onnellisia ääniä enää kuulunut.
Tytön sydäntä kivisti -- se ei ollut raatelevaa tuskaa, vaan synkkää
äänetöntä tyhjyyttä, johon ei pilkottanut pienintäkään valoa, ja hän
tunsi olevansa yksin.
"Ehkäpä hän laski leikkiä sanoessaan, että kävellessäni minulla olisi
pitänyt olla joku toverina ja että pitäisi koettaa unohtaa", hän
ajatteli. "Niin, tietysti hän hullutteli, koska hän tiesi, miten minä
odotin ja odotin."
Sitten hän otti taas kirjan, johon Hugh tuskin oli silmiänsä luonut. Se
aukesi siltä kohdalta, jossa oli kuivunut valkoinen ruusu. Sen sydämen
mahla oli painanut lehteen kellertävän merkin.
"Niin, tietysti hän puhui leikkiä", hän sanoi ja naurahti vähän, ja
silloin tipahti suuri pisara kirjan lehdelle ja kuolleelle kukalle.
Sitten hän koetti olla hyvin urhoollinen.
"Minä en saa itkeä. Se tekee minun silmäni, oi, niin kipeiksi! Minun
täytyy hoitaa niitä hyvin ja saada ne terveiksi -- niin, niin. Minun
täytyy olla terve ja vahva, kun -- kun -- _se_ tapahtuu."
Hän kohotti päätänsä seistessään paikoillaan, ja hymy, kuten kevyt,
kesäinen tuulahdus tyynellä vedellä, väreili hänen huulillaan. "Hän
suuteli minua", hän ajatteli, "ja tuli katsomaan minua koko tämän
pitkän -- pitkän matkan."
Autuaallinen ilme kohosi nyt hänen kasvoilleen.
"Ja ellei hän tulisi takaisin, ennenkuin -- ennenkuin _sitten_ -- hän
on hyvin iloinen -- oi, hän on niin hirveän iloinen!"
Ajatus tulevasta hetkestä, jolloin jokin tekisi tämän pikku raukan
rikkaaksi, kuvastui hänen kasvoillansa suloisena ja suurena. Tuo aarre
olisi kaikista rakkain sen vuoksi, ettei se olisi yksin hänen omansa.
Hän palasi kapakkahuoneeseen ja sytytti kynttilän.
"Jaa, tuoko se onkin teidän sulhasenne -- eikä se olekaan se
asianajaja, häh?" virkkoi rouva Drayton askarrellessansa.
"Minun ei tarvitse peittää kasvojani nyt ei nyt, kun hän on tullut
eihän?" kysyi Mercy.
"Niin niin, hän ei näytä välittävän rahasta, ja minä olen toivonut,
että hän antaisi niitä teille, sillä kun asiat käyvät hullusti, ovat ne
ainoa, mitä jää lohdutukseksi."
Mercy näytti kuin iskun saaneelta: ääneti hän lähti sänkykamariinsa.
Mutta hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia, että hän olisi voinut
nukkua. Hän tutki kasvojaan peilistä ja hymyili ja punasteli, sillä
hänestä ne olivat kauniit. Ne olivat hänen omasta mielestään nyt
kauniimmat kuin koskaan ennen. Puolisen tunnin kuluttua hän muisti,
että hän oli unohtanut kirjansa salin pöydälle ja lähti alakertaan
hakemaan sitä. Kun hän oli viimeisillä portailla, hän kuuli kiireistä
koputusta ulko-ovelle.
Sinä hetkenä kaikki hänen unelmansa hävisivät kuin tuhka tuuleen.