Aamu oli kirkas -- säteilevä, uusi päivä, jollaiseksi vain pohjolan
talviyö voi valjeta. Aurinko hohti valkoiselle lumelle. Ilmassa
oli auteretta siksi, että vuorien ääriviivat näkyivät jyrkkinä, ja
salaperäinen sädekiehkura näytti ympäröivän jokaista huippua, vieläpä
leikkivät säteet puidenkin huurteisilla oksilla.
Ghyllissä oltiin aikaisin jalkeilla ja joka sopessa ja nurkassa
keskusteltiin kiihkeästi.
"Jaa, asiat _toteutuvat_ varmasti." "Siinä eivät juorut auta." "Niin,
ja suin päin, ei edes odoteta rouvan paluuta." "Mitä iloa rouvasta
olisi? Hänhän on kaiken ilon surma. Häistä tuskin tulisi mitään, jos
hän olin kotona." "No, se minua kummastuttaa, ettei hän orota eres
Hugh-herraa -- hänen omaa veljeään, tieräthän." "Olkoon hän siellä,
miss' on, tyttö. Vai tahtoisitko astua hänen kanssaan saman askelen?"
"Ja entäpä jos tahtoisin, olisiko se niin maailman ihme?" "No, enpä
tahro väittää, että pyrkisit liian korkealle, sillä muistan erään
tyttörääsyn, jota sanottiin Mercy Fisheriksi, ja hänellä _sanottiin_
olevan suhteita _erään_ kanssa." "Pirä suus' sellaisest' asiast', äläkä
pahenna juoruill' mun mieltäin."
Loistaen sinisessä verkanutussaan, vaaleissa raidallisissa housuissaan,
keltaisissa, kukallisissa silkkiliiveissään ja valkoisessa hatussaan
Natt kiisi milloin portaita ylös Paulin huoneeseen ja milloin sieltä
taas alas. Paulia itseään ei vielä ollut näkynyt. Sanankuljettaja
keittiössä oli kertonut, ettei herra vielä ollut suvainnut pukeutua
eikä edes pessyt itseään. Enemmän kuin kerran Natt oli lausunut julki
ajatuksensa, että hänen herransa aikoi paitahihasillaan mennä vihille.
Hän ei ole koko aamuna pyytänyt mitään muuta kuin "paperia, kyniä,
lakkaa ja semmoista."
Pappilan edustalle oli kokoontunut kirjava joukko. Siellä oli John
Proudfoot, seppä, tavattoman hienona hännystakissaan ja suurissa
käsissään niin valtavat kissannahkarukkaset, että ne olivat kuin
riippuvat pilvet hänen pajansa yllä. Dick-mylläri oli siellä myös
Giles Raisleyn hevosmiehen kanssa, ja Job, kivenhakkaaja -- matkalla
sopimaan uusista urakoista -- oli poikennut juhlille myöskin ja
suori Gubblum Oglethorpen ponin pörröistä harjaa. Lapset kiipeilivät
aidoille, naiset kerääntyivät portille ja koirat kisailivat käytävillä.
Gubblum itse oli ollut sisällä ja palasi nyt veli Peter Wardin kanssa
tuoden suunnattoman oluthaarikan, joka kaikkien tyydytykseksi kierteli
miehestä mieheen.
"Eikö se viheliäinen miehennahjus ikinä saavu?" sanoi Gubblum lipoen
huuliansa ja tarkasti tuijotellen tielle.
"No, siinä hän tuleekin niin pulleana ja punakkana, että vallan."
Rientäen kuin henkensä edestä saapui Tuomas Kyttyräselkä läähättäen
puettuna hännystakkiin, jonka helma melkein viisti maata, toisessa
kädessä joku paperi ja toisessa viulu.
"No, vihroinkin olet täällä, Tuomas ukkoseni. Kaara häneen joku lasi,
Peter, että päästään matkalle."
"Nähkäähän, minussa on kaksi miestä", sanoi pikku mies puolustellen.
"Minun täytyy aluksi kantaa kirjeeni, tierättehän, että työ ennen
huvia."
"Huvi ennen työtä, sanon minä", huudahti Gubblum. "Älä koskaan tee
mitään, jos muuten tulet toimeen -- se on minun ohjeeni."
Kahdet kuomuvaunut ajettiin silloin esille valmiina lähtemään matkaan.
John Proudfoot otti kursailematta soittaja-postimiestä niskasta ja
toisella kädellään juhlapuvun hännän alta ja heitti hänet viuluilleen
päivineen ponin satulaan ja piti häntä siinä hetkisen, kuten avosuista
säkkiä, että hän ehti vakaantua.
"Istu sinä siinä nätisti ja kiltisti kuin laulava kana ja anna nyt
viulun vinkua", sanoi seppä.
"Mutta minun täytyy ensin pistäytyä sisässä", väitti soittaja. "Minulla
on kirje herra Bonnithornelle."
"Kirjeestä viis! Matkalle nyt! Anna se hänelle kirkon ovella."
Ja niin sitä lähdettiin, Tuomas Kyttyräselkä ratsastaen edellä ja
Gubblum astellen ponin rinnalla pitäen ohjaksia.
"Anna soira!" karjaisi Job-kivenhakkaaja. "Eks' sinä ikänä voi alkaa?"
Silloin soittaja kohotti viulun leuallensa, ja ensimmäiset häämarssin
pitkät sävelet kaikuivat laaksossa.
Naiset ja lapset seurasivat joukkuetta muutamia satoja kyynäriä ja
palasivat sitten katsomaan morsiusparin astumista vaunuihin.
* * * * *
Pappilassa sisällä oli melua ja hälinää. Greta vain oli tavattoman
hiljainen ja valmis purskahtamaan itkuun milloin hyvänsä. Eräs
laakson suloinen impynen, kevyt kuin kärppä, keikkui sukkelana hänen
ympärillään koettaen saada häntä vaihtamaan ruskean atlaspuvun
vaaleansiniseen silkkiin, ottamaan muutamia kasvihuoneen kukkasia
tukkaansa tai ainakin kiinnittämään hunnun kiharoilleen.
"Ja säilytä rohkeutesi, rakas, ja puhu selvästi vastauksesi -- ja,
rakkahin, älä vain itke, ennenkuin pappi on sanonut: 'Jumala teitä
siunatkoon!'"
Kiittäen Greta otti vastaan nämä neuvot. Hän näytti kuuntelevan ja oli
hyväksyvinään ne, vaikk'ei ollenkaan tajunnut, mitä toinen puheli.
Huolten pilvet leijailivat hänen kasvoillaan. Hän tuskin ymmärsi omaa
pelkoansa, mutta joka kerta, kun ovi avautui ja uusi vieras astui
huoneeseen, hän odotti jotakin sydän kurkussa.
Kirkkoherra Christian pysytteli lähellä häntä silkkihousuissaan
ja takissa, joka oli ollut vanhamuotinen jo hänen nuoruudessansa.
Mutta hänen kaunis, harmaa päänsä ja hienot piirteensä, joilla aina
kuvastui sydämen hyvyys ja lapsellinen yksinkertaisuus, olivat
viehättävät puvusta välittämättä. Hän hyväili joskus Gretan päätä,
kuten kiitollinen isä viettäessään rakastetun lapsensa kanssa viimeistä
päivää.
Herra Bonnithorne saapui aikaisin valkeissa liiveissänsä ja kukkia
takin rinnassa. Hänen loistava ulkomuotonsa tuskin soveltui siihen
huolenilmeeseen, joka kuvastui hänen kasvoillansa. Hän ei voinut
hetkistä kauemmin istua paikoillansa. Hän nousi ja istahti jälleen,
kävi edestakaisin katsellen ulos akkunoista ja kaivellen papereita
taskuistansa.
Kulkue, jonka etupäässä Tuomas Kyttyräselkä vaelsi, oli päässyt vähän
matkaa, kun määräys annettiin ja juhlan päähenkilöt astuivat vaunuihin.
Silloin naiset portilla muodostivat kunniakujan ja monta viisasta
huomautusta tehtiin molemmin puolin.
"Voi, voi, kyllä hän saa totisesti suloisen tytön."
"Monet surulliset kokemukset saattaa tyttöressulla olla kestettävänä."
* * * * *
Kylä oli puolimatkassa kirkon ja pappilan välillä, ja kun seurue
iloista marssia soittaen kulki siitä ohi, ilmestyi uteliaita
katselijoita ovet ja akkunat täyteen. Tuomas Kyttyräselkä istui
mahdollisimman suorana ponin satulassa pontevasti soittaen,
ja kun Lentävän Hevosen eteen kokoontunut juopposakki osoitti
innokkaasti suosiotansa, piti Tuomas sen seurauksena soitostansa ja
nyökäytti päätään soveliaan arvokkaasti osoittamatta sopimatonta
tuttavallisuutta, aina muistaen, että taide voittaa ystävyyttä, ja
todellinen taiteilija on oikeutettu nauttimaan siitä.
Kerran tai pari poni kompastui jäisellä tiellä, ja Tuomaan täytyi
keskeyttää soitto tarttuakseen käsin satulaan ja tehdäkseen samalla
vaikuttavan voimisteluliikkeen eteenpäin.
Kaikki kävi kuitenkin hyvin, kunnes seurue saapui viitisenkymmenen
askelen päähän kirkon ovesta, jossa virta kulki poikki tien. Kun se oli
syvä ja vuolas, oli se päässyt ryöstäytymään pakkasen sormien lävitse.
Tien toisella puolella oli porras sen yli, ja soittajan jäljessä
kulkevat miehet käyttivät sitä hyväksensä yli käydessään.
Gubblum heitti ohjakset ja seurasi heitä. Mutta kun portaat eivät
ole poneja varten, Tuomas oli pakotettu poneinensa kahlaamaan virran
yli. Lopettamatta hetkeksikään marssiansa hän antoi ponille potkun
jaloillansa, ja se astui vastahakoisesti etujaloillansa virtaan. Mutta
tuskin se oli ottanut kahta askelta ja vettä tullut polveen asti,
kun se, joko kylmän vuoksi, tai astuttuaan pyörivälle kivelle, tai
pelästyneenä soittajan potkusta, tai viisaitten kielellä suorastaan
ilkeydestä, heilauttaen takapuolensa koholle ja samalla painaen päänsä
alas heitti musikantin päänsä yli virtaan.
Raikuvan ilon vallitessa Tuomas Kyttyräselkä vedettiin likomärkänä
vastaiselle rannalle, ja viulu pelastettiin myöskin lekottelemasta
myötävirtaan.
Nyt tämä odottamaton seikkailu johti soittajataiteilijan
ihastuttavasta tehtävästä ajattelemaan jokapäiväisempiä postinkantajan
velvollisuuksia. Hän pisti kätensä taskuunsa, tunsi kuin olisi pistänyt
sen ankeriaskonttiin ja veti esille asianajajan kirjeen. Se oli ihan
märkä, ja päällekirjoituksen muste oli alkanut arveluttavasti levitä.
Tuomas Kyttyräselkä lähti juoksemaan. Säikähdyksissään hän jätti
kiusalliset ystävänsä, kiiruhti kirkkoon, hyökkäsi sakastiin, jossa
tiesi tulen palavan, ja alkoi kuivata kirjettä. Vesi oli liottanut
liiman, ja kuori oli avautunut.
"Helpomminpahan kuivaa", ajatteli Tuomas, veti arvelematta kirjeen ulos
ja alkoi kuivata sitä tulen edessä. Paperi höyrysi, kuten Tuomaskin,
kun hän kuuli vaununpyörien jyrinää tieltä, ja yleinen huuto ja
karjunta ilman kursasteluja mainitsi hänen oman nimensä: "Mihin se
soittaja, tomppeli, katosi?" tai jotakin muuta yhtä vaikuttavaa.
Tuomas tiesi, että hänen täytyisi olla portilla ottamassa morsianta
iloisin sävelin vastaan. Mutta kirje ei ollut vielä kuiva. Hetkeäkään
ei saanut hukata. Tuomas levitti kirjeen ja kuoren kaminan reunalle
aikoen pian palata niitä hakemaan ja hyökkäsi viuluineen ulos
täyttämään taiteilijavelvollisuuttaan.
Tuomas Kyttyräselän lähdettyä sakastista saapui sinne kirkkoherra
Christian. Kirkkoherra näki paperit uunin korvalla, otti ne käteensä ja
kaikessa viattomuudessaan luki ne. Kirje oli näin kuuluva:
"Morleyn Hotelli. Trafalgar Square,
marrask. 28 p:nä.
Rakas Bonnithorne! Mies, joka silloin oli Newlannissa, on Paul
Lowther, Gretan velipuoli. Paul Ritson on minun oma veljeni,
minun isäni poika. Pidä tämä omana tietonasi, kuten suojelet
sielusi autuutta,; kunniaasi tai kukkaroasi, tai mitä muuta
tahansa, jota pidät suurimmassa arvossa. Sähkötä minulle heidän
hotellinsa nimi, jossa he aikovat Lontoossa asua ja junan aika,
jolla he lähtevät etelään sekä ilmoita, kuka jos joku on heidän
kanssaan. Sinun
Hugh Ritson.