Kirkkoherralla tuskin oli aikaa tajuta, mitä luki, kun hänenkin
oli pakko jättää sakasti. Morsian ja sulhanen olivat kohdanneet
toisensa kirkon ovella. Viuluniekan tehtävä oli hetkiseksi päättynyt.
Kirkkoherra Christian ei voinut antaa viulun kuulua kirkossa. Siellähän
tarvittiin arvokkaampi soittokone. Kirkko oli kuitenkin liian köyhä
omataksensa urut, eikä sillä ollut edes varaa ylpeillä oikeasta
harmoonista. Mutta jonkinlainen hanurin ja harmoonin välimuoto sillä
oli ja eräs kirkkoherran seurakuntalaisista osasi sitä käyttää. Niinpä
tämä riisuen liinan päästään, astui kirkkoon, istahti paikalleen, nosti
soittokoneen hyllyltä, jossa sitä säilytti ja alkoi soittaa.
Nyt sattui niin, että herra Bonnithornella oli muutamia papereita,
jotka täytyi allekirjoittaa ja saatettuaan morsiamen kirkon ovella
sulhasen luo hän lähti sakastiin täyttämään tätä velvollisuutta. Synkät
varjot lepäsivät raskaina hänen kasvoillansa, kun hän astui kirkkoon.
Se kirje, jota hän kiihkeästi oli odottanut, mutta jota ei ollut vielä
saanut, antoi hänelle sietämättömästi huolen syytä. Ehkä kiihkeä
kirjeen odotus sai hänet tarkasti silmäämään ympärilleen, jolloin hän
heti keksi kirjeen kaminan reunalta, johon kirkkoherra oli sen viimeksi
pistänyt. Ensi silmäyksellä herra Bonnithorne huomasi, että se on
hänelle.
Tuomas Kyttyräselkä oli päässyt kirkkoon saattojoukon mukana. Hän näki
herra Bonnithornen, joka kulki saattueen etupäässä, menevän sakastiin.
Vaikka hän oli aivan likomärkä ja hampaat kalisivat, kohosi kuitenkin
hiki otsalle. "Saakeli soi, mitä kyytiä minä nyt saan", hän mutisi
itseksensä. Käyttäen ankarasti kyynärpäitänsä hän tunkeutui joukon läpi
ja pääsi vihdoin sakastiin. Mutta hän saapui liian myöhään. Salamat
sinkoilivat herra Bonnithornen silmistä vasten viuluniekan nöyriä
kasvoja, kun loukattu virkamies pyysi selitystä. Arvelematta kysytty
selitti asian. "Ja kuka on ollut tässä huoneessa sen jälkeen, kun sinä
jätit sen?"
"Ei, ei kukaan, herra."
"Oletko varma siitä?"
"Ihan varma", sanoi Tuomas.
Herra Bonnithornen kasvot kirkastuivat. Hän oli lukenut kirjeen
ja uskoen, ettei kukaan muu kuin hän ollut sitä nähnyt; hän oli
tyytyväinen. Hän pisti sen taskuunsa.
"Ehkä minä saan lopettaa sen kuivaamisen", ehdotti Tuomas Kyttyräselkä.
Asianajaja katsoa murjautti häneen musertavasti ja pyörähti ympäri.
Kun Paul varmoin askelin asteli kuoriin, näytti hän virkeältä ja
reippaalta. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, hänen silmänsä kirkkaat
ja säteilevät ja hänen pehmyt ruskea tukkansa kaareutui taakse
rauhalliselta otsalta. Greta Paulin rinnalla ei näyttänyt niin
levolliselta. Pilvet yhä synkistivät hänen kasvojansa. Usein hänen
silmänsä kääntyivät oveen aivan kuin hän olisi odottanut uutta tulijaa.
Juhlallisuus oli lyhyt, ja sen jälkeen kirkkoherra piti vaatimattoman,
sydämellisen puheen. Siinä hän kertoi, miten maailman parhain piispa
oli asettanut avioliiton ja sanonut, että se on maailman äiti ja
kehoittanut heitä täyttämään maan, kaupungit ja kirkot sekä itse
taivaan, jonka esihuone koko maailma oli. Sitten hän jatkoi:
"Minä en rakasta ulkonaisia juhlamenoja, sillä niiden suojassa
harjoitetaan paljon pahaa. Älkää etsikö loistoa ja kunniaa maailman
silmissä, vaan muistakaa, että rakkauden herra on liittänyt teidät
rakkaudessa auttamaan toisianne."
Edelleen hän selitti, että vaikka ensimmäiset kristityt eivät
tunteneetkaan vihkimämenoja ja vaikka Vanhassa Testamentissa ei niistä
mitään puhuta, sillä siellähän Abraham "otti" Saaran vaimokseen ja
Jakob "otti" Rakelin, oli kirkon toimittama vihkimys kuitenkin ihana
hetki ihmisen elämässä ja selitti vertauskuvallisesti Kristuksen
suhdetta omiinsa. Lopuksi hän puhui sekä morsiamen että sulhasen
vanhempien tahrattomasta ja kunnioitetusta nimestä ja kehoitti heitä
säilyttämään nimensä ja maineensa puhtaana, sillä "mitä hyödyttää
hyvä syntyperä, jos jälkeläiset elämällään häpäisevät kuolleitten
esivanhempiensa kunnioitetun nimen ja maineen?"
Greta taivutti nöyrästi päänsä alas, ja Paul seisoi koko puheen
ajan silmät hajamielisesti luotuina edessään oleviin seinäkuvioihin
silloinkin, kun koneellisesti lausui lupauksensa.
Hetkisen kuluttua toimitus oli päättynyt, allekirjoitukset vahvistetut,
ja kellojen soidessa pienessä tornissa hääväki astui kirkosta ulos.
Kirkko oli vanha, ruma puuhökkeli, jonka seinänraoista paistoi päivä ja
jota tummuneissa lyijykruunuissa palavilla kynttilöillä valaistiin.
Saattojoukko kokoontui pyörättömien vaunujen luo, josta nyt puuseppä
ja raudoittaja olivat tehneet jäälle soveliaan reen. Ajajan penkillä
istui Tuomas Kyttyräselkä viuluineen, ja jääpuikot pian riippuivat
hänen märän juhlatakkinsa helmasta. Morsian ja sulhanen saivat palata
tällä verrattomalla ajopelillä, jota rautakenkiin puetut laakson
nuoret miehet vetivät sileää jäätä pitkin. Päivän sankarit istuivat
paikoilleen ja olivat juuri lähtemäisillään, kun Greta kutsui
kirkkoherraa.
"Kirkkoherra Christian, kirkkoherra Christian!" kertasivat monet
äänet. Kelpo kirkkoherra oli soittamassa kelloja, sillä hän oli
itse kellonsoittaja. Äkkiä lakkasi pronssinen kello heilumasta, ja
kirkkoherra ilmestyi.
"Täällä on teille paikka, kirkkoherra", sanoi Paul tehden tilaa.
"Ihan puoli vaunua", vastasi kirkkoherra vetäen taskustaan suuren
avaimen ja lukiten kirkon oven, sillä hän oli samalla suntiokin.
Sitten hän nousi rekeen, määräys annettiin, viulu alkoi soida, ja niin
he lähtivät jokirantaan. Minuuttia myöhemmin he kiisivät peilikirkasta
jäätä aamuauringon ihanasti säteillessä ja soiton ja monien iloisten
äänten hyväillessä heidän korviansa.
He kulkivat niittyjä pitkin ja saapuivat pappilaan yht'aikaa kuin
vaunutkin, jotka olivat palanneet tietä myöten. Sitten seurasi
aamiainen -- herkullinen ateria, joka oli erittäin tervetullut
tyydyttämään vuoriston ilmassa kiihoittunutta ruokahalua. Kirkkoherra
Christian oli isäntänä salissa ja veli Peter keittiön puolella, ja
väliovi oli auki. Edellinen hymyili ja säteili kuin huhtikuun aurinko,
jälkimmäinen taas oli hapan kuin etikassa liotettu kurkku eikä tiennyt,
"olenko koskaan nähnyt noin nälkäistä koiralaumaa."
Aamiaisen lopulla hypähti herra Bonnithorne ylös. Tämä herra oli
lopultakin pudistanut harteiltaan kaiken huolten painon. Hän nauroi
ja lörpötteli, lasketteli sukkeluuksia ja terästi joskus kieltänsä
hienolla ivalla.
"Asianajajamme on toisella kymmenellä", kuiskasi eräs neitonen Gretan
korvaan. "Hän on pian tukkihumalassa."
Herra Bonnithorne tahtoi esittää "herra ja rouva Ritsonin maljan".
Aluksi hän lausui muutamia hiomattomia sukkeluuksia: "Miehet ovat
huhtikuita kosiessaan, mutta joulukuita vihkimisen jälkeen." Sitä
seurasi: "Tytöt ovat toukokuita tyttönä ollessaan, mutta taivas
pilvettyy, kun heistä tulee vaimoja." Näitä sanontatapoja ei herra
Bonnithorne kuitenkaan sanonut aivan tosiksi, sillä molemmista on
poikkeuksia.
Paul kiitti seuraa muutamilla miehekkäillä ja hyvinvalituilla
lauseilla, ja sitten hän astui keittiön ovelle ja pyysi niitä vieraita,
joiden isäntänä Peter oli ollut, viettämään iltansa Ghyllissä.
Naiset olivat nousseet ja kantoivat Gretan salista pois valmistumaan
matkalle. Silloin Gubblum Oglethorpe kohosi jaloillensa ja tahtoi
välttämättä esittää "tyttärien maljan". Mitä Gubblumilla tällaisessa
tilaisuudessa oli sanottavaa, ei meillä ole syytä muistiin merkitä.
Hänen puheestaan oli vaikea sanoa, oliko se hullua vai viisasta,
itsenäistä vai lainattua, mutta kaikissa tapauksissa se alkoi
hautajaisjutulla.
"Muistan tässä", hän sanoi, "Adam Strangin ruumiinkantajat Gosforthin
hautausmaalla melkein ummelleen vuosi sitten. He suorittivat sen
kahress' vuoross' ja heillä oi' suuri pullo mukana ja he kallistelivat
sitä ahkerasti -- juu -- tuollainen kuin tuolla vanhalla Peterillä
tuolla pöyrän päässä, mutta jonka hän pitää vain ittellään. No, he
kantoivat Adamia kaikella kunnialla talosta; kumpikin kantoi penikulman
ja jätti sitten arkun jatkaen matkaa, kunnes toinen joukko tuli ja otti
arkun ja vei sitä taas penikulman. Matkaa kirkko maalle oli yhreksän
penikulmaa, niin että heirän täytyi vaihtaa yhreksän kertaa ja joka
kerta he lämpimästi hyväilivät sitä suurta pulloa -- kuljeta sitä
tästä kautta, Peter. No, surukansa oikaisi polkuja peltoja pitkin,
mutta kantajain täytyi käyttää valtatietä. Kaikki kävi hyvin kahreksan
penikulmaa, jolloin toisen joukon oli taas määrä seurustella Adamin,
toisen pullon kanssa. He jättivät arkun tien vieressä olevan talon
seinustalla ja kulkivat erelleen. No, kun toinen ryhmä saapui paikalle,
ei se sitä nähnyt -- ne eivät sitä nähneet, se on tosi -- yhtä vähän
kuin Peter näyttää huomaavan minua. No niin, he menivät erelleen. Ja
kun he sitten tulivat kirkkomaalle, oli siellä kirkkoherra valkeassa
kauluksessaan, paljain päin ja suuri kirja auki. Mutta, nähkääs
ruumista ei kuitenkaan ollut. Missä se oli? No, kas, se lepäsi kaikessa
rauhassa huoneen seinustalla penikulman päässä."
Gubblum aikoi juuri sovittaa kertomuksensa Paulin ilmestymiseen
palopaikalle silloin, kun luultiin hänen olevan Lontoossa, mutta
silloin saapui Greta saliin turkkeihin käärittynä. Paul oli heittänyt
ylleen pitkän ulsterin, ja kaikki nousivat jättämään viimeisiä
jäähyväisiä. Seurueen keskellä seisoi vanha, hyvä Christian uurteiset
kasvonsa uiden äänettömissä kyynelissä. Greta heittäytyi hänen syliinsä
itkien ääneensä. Sitten kirkkoherra alkoi katsella ilmeisesti iloisena
ympärilleen ja näytti joutuvan äkkiä verrattomalle tuulelle.
Hevonen ajettiin portaan eteen ja vaunuun oli ladottu monia
matkalaukkuja ja laatikoita.
"Hyvästi, hyvästi, hyvästi!"
Vähän hyväilyä, pieni yritys nauraa, pidätetty huokaus, ankara
itkunpurskahdus, ja he olivat ajaneet tiehensä.
Ihanhan he lensivät tietä! Aurinko hohti juuri vasten heidän silmiänsä.
Se punasi lännen taivaan ja sai itäiset vuoret välkkymään kullalta.
Heidän ympärillään kiitelivät luistelijat, ja iloiset äänet saattelivat
heitä, ja pehmeänä kertasi ne vuoriston kaiku.
Herra Bonnithorne istui Gretan ja Paulin kanssa.
"Missäs te sanoittekaan asuvanne Lontoossa?" hän kysyi.
"Morleyn Hotellissa", vastasi Paul.
Kuultuaan tämän vastauksen näytti asianajaja sanomattoman onnelliselta.
Matka asemalle kesti parisenkymmentä minuuttia. Juna porhalsi pian
Lontoon raiteille. Paul ja Greta astuivat viimeiseen vaunuun, koska
muut olivat täpösen täynnä. Hetkistä myöhemmin he olivat jättäneet
laakson.
Herra Bonnithorne asteli suoraan sähkölennätinasemalle. Mutta hänen
nauttimansa likööri teki hänelle kepposet. Hänen tyhmenneeseen
kalloonsa iski, että hän oli erehtynyt Morleyn Hotellista. Eihän se
ollut Paulin, vaan Hughin osoite. Niinpä hän sähkötti:
"Matkustaneet yhden junalla. Osoite: Haukka-Haikara."
Sitten hän palasi onnellisena kotiinsa.
Sinä iltana oli Ghyllissä suurenmoiset kemut. Ensiksi herkullinen
ateria -- pihviä, vasikkaa, lammasta, kinkkua, makkaraa ja kuumia
torttuja. Sitten pidettiin tanssiaiset suuressa ladossa, johon oli
puisiin jalkoihin pistelty pitkiä kynttilöitä, ja ontoiksi kaiverretut
perunat toimittivat lampun virkaa. Musta olut ja sikaarit olivat
vapaasti käytettävissä, ja kun lasit kilisivät ja savu kohosi, kaikui
laulu:
"Se mies juo
ja sille Luoja suo,
jolla vaimona on järkevä nainen.
Mutta vaikka mies raataa,
niin vaimo hänet kaataa,
jos vaimo on tuhlailevainen."
Sitä seurasi sokkoleikki. "Antoni, aimo poika, kutsun saat multa,
kerran ma ostin juustoa suita. Tule, tule, etsi ja kiinni ota, siitähän
seurata vois vaikka sota."
Loppujen lopuksi tavarat koottiin heinärintuuksen reunaan ja lattia
lakaistiin puhtaaksi. Yhteen nurkkaan pystytettiin oluttynnyri,
ja Tuomas Kyttyräselkä viuluineen istutettiin sen päähän. Tanssi
keskeytettiin vain siksi aikaa, että saatiin juoda sekä olutta että
viinaa, kunnes Tuomaan tahti alkoi käydä säännöttömäksi, jolloin
Gubblum kävi häntä torumaan. Mutta Tuomaspa taiteilijan ylpeydellä
mursi viulunkopan Gubblumin päähän ja Gubblum mursi nyrkillänsä
viuluniekan nenän, ja sitten he pyörivät pitkin lattiaa yhdessä
sykkyrässä, kunnes Gubblum vihdoin pääsi vaivoin ylös ja pudistaen
pörröistä päätänsä virkahti:
"Mies-raasu on humalassa kuin pelimanni ainakin."
Pappila oli äänetön kuin yö. Kaikki vieraat, paitsi yhtä, olivat
menneet. Kirkkoherra Christian istui hiipuvan takan ääressä. Vanha
loordi Fisher istui hänen kanssaan. Kumpikaan ei puhunut. Äänettöminä
he viettivät monta pitkää tuntia.