Tänä päivänä -- häiden edellisenä päivänä -- olivat kaikki juorujen
kielet Newlannissa aamusta iltaan ahkerassa toimessa. Natt oli
lähetetty kiertämään ympäri laaksoa ja kutsumaan maanviljelijöitä,
heidän vaimojaan, poikiansa ja tyttäriänsä. Kirkkoherra Christian itse
kulki kutsujana köyhien kodeissa.
"'Köyhät teillä aina ovat', mutta kaikkialle niitä ei kutsuta eikä aina
ole Galilean Kaanaan häitä", oli hän lähtiessään Gretalle sanonut.
Eikä seutukunnan asukkailla suinkaan ollut mitään juhlaan kokoontumista
vastaan. "Parhainta onnea vihittäville!" he sanoivat. "Älköönkä
runsauden sarvi koskaan vuotamasta laatko."
Koko laaksossa ei tehty paljoa työtä sinä päivänä. Seudun rikkain
perijätär aikoi mennä naimisiin laakson rikkaimman tilanomistajan
kanssa. Sellaisessa tapauksessa oli työtä kylliksi, kun pistäysi
Lentävään Hevoseen tekemään toisten kanssa laskelmia. Pääasia selvisi
yksinkertaisella yhteenlaskulla -- nimittäin, paljonko olisi Paul
Ritsonin arvo sitten, kun hän on mennyt naimisiin Greta Lowtherin
kanssa. Ja useammin kuin kerran sinä päivänä kaksikertaa kaksi teki
viisi.
Pakkanen kesti yhä ja tiet olivat jäässä. Ennen pakkasia oli ollut
ankaria sateita, ja joki, joka juoksi laakson halki, oli tulvinut ja
peittänyt niityt tien kahden puolen. Nyt se muodosti viiden penikulman
levyisen lasisileän jääsillan, jota myöten saattoi kulkea suoraan kuin
nuoli.
Abraham Strong, puuseppä, oli saanut muuttaa suunnattomat nelipyöräiset
vaunut taiviajopeleiksi siten, että otti pois pyörät ja laittoi niihin
puusta jalakset. Tämän vaunureen oli seppä raudoittanut ja sitä
aiottiin käyttää hääjuhlallisuuksissa.
Varhain sinä aamuna oli veli Peter lähetetty kaupunkiin kutsumaan herra
Bonnithornea. Neljän penikulman jalkamatka tuntui hänestä vaikeammalta
ponnistukselta kuin koko asia olisi ansainnut.
"En ymmärrä, mikä sitä likkaa vaivaa ja mitä hän; on vailla", hän
murisi äkeästi astellessaan tietä. "Mitä hän miehellä tekee? Eikö
hänellä nytkin ole kaksi kappaletta? Minä itse palvelen häntä kylliksi.
Mutta tytöt ovat merkillisiä tuulihattuja."
Herra Bonnithorne sai tarpeeksi Peterin sanoista: "En tierä, eikö
siellä lie vihkiminen tekeillä", ymmärtääkseen, mistä oli kysymys.
Hugh Ritson oli poissa kotoa, ja hänen veljensä Paul kiirehti hänen
poissaollessaan häämenojen toteuttamista.
Näissä mietteissä herra Bonnithorne oli lähtenyt kaupungista matkalle.
Mutta ennenkuin hän ehti pappilaan, hän tapasi itsensä Paulin, joka oli
matkalla hänen toimistoonsa. He lausuivat toisilleen muutamia sanoja.
Tietysti nuori tilanomistaja oli maallikko eikä muuta. Hän kykeni
selittämään huonosti tilannetta, mutta sen sijaan hän antoi jotakin,
joka sanoi kaiken ja antoi asianajajan hävyttömyydelle ankaran iskun.
Paul antoi asianajajalle ilman lähempiä selityksiä ne luovutuskirjat,
jotka oli tuonut Lontoosta. Herra Bonnithorne tarkasti niitä, pisti ne
taskuunsa ja hymyili. Hänen mielestään Paulin merkitys vaarallisena
vastustajana aleni sinä hetkenä mitättömiin. He erosivat pitemmittä
puheitta.
Illan tullen palasi kirkkoherra Christian kotiin kuolemanväsyneenä.
Hän tapasi asianajajan odottamassa häntä. Avioliitto hänen silmissään
oli kuvastunut koko päivän suurenmoisena ja kaikki muut asiat olivat
vähäpätöisyyksiä sen rinnalla.
"Te annatte hänet siis pois, herra Bonnithorne", hän sanoi ilman
pitempiä kursailuja.
"Minä -- minä?" ihmetteli herra Bonnithorne kulmiansa kohottaen.
"Kenellä siihen olisi suurempi oikeus?" kysyi kirkkoherra.
"No, tiedättehän, te -- te --"
"Minä! Ei, minun täytyy vihkiä heidät. Muut velvollisuudet kuuluvat
teille."
"Katsokaahan, herra Christian, jos ajattelette, minä olen -- minä olen
--"
"Te olette hänen isänsä vanha ystävä. Kas niin, Pidetään se asia
päätettynä."
Herra Bonnithorne näytti haluttomalta. "Tjaa, toden sanoakseni, herra
Christian, -- minä en -- _minä en mielelläni tahtoisi_."
Vanha kirkkoherra kohotti kaksi ihmettelevää silmää ja katsoi
sankalasiensa yli herra Bonnithorneen. Asianajajan nolous yhä
lisääntyi. Silloin kirkkoherra Christian muisti, että vain joku aika
sitten herra Bonnithorne oli esittänyt syitä, miksi Paul ei saisi
mennä Gretan kanssa naimisiin. Ne olivat liian maallisia, ne samaiset
syyt, mutta ne olivat antaneet hänelle Gretan perheen ystävänä vakavaa
ajattelemisen aihetta.
"Paul ja Greta aikovat matkustaa pois", virkkoi kirkkoherra.
"Niin olen kuullut."
"He asettuvat Victoriaan maanviljelijöiksi", lisäsi kirkkoherra.
"Gretan rahoilla", iski asianajaja.
Kirkkoherra Christian katsahti taaskin lasiensa yli. Silloin hän taas
huomasi omituisen hymyn väreileväni asianajajan huulilla. "Tiedättekö",
hän sanoi, "milloinkaan ei minun vanhaan tyhmään kallooni ole johtunut
epäillä, eivätkö perinnöt ole paremmat rehellisen työmiehen kuin
keinottelijan käsissä."
Herra Bonnithorne hätkähti. Yksinkertainen, vanha kallo saattoi joskus
olla terävämpi kuin hänen oma viisas päänsä.
"Siihen katsoen, että minun tulee vihkiä heidät, varmaankin odotetaan,
että Paul saisi hänet teidän kädestänne, mutta jos teillä on jotakin
vastaan --"
"Vastaan?" keskeytti herra Bonnithorne. "En luule, että minun tunteeni
siinä suhteessa ovat niin vakavaa laatua."
"Jätetään se siis siihen, ja te saatte huomenna päättää", sanoi
kirkkoherra Christian.
Siihen asia jäikin, ja herra Bonnithorne, perheen rakas ystävä, riensi
kiireesti sähkölennätinasemalle ja lähetti Hugh Ritsonille Lontooseen
seuraavan sähkösanoman: "Heidät vihitään huomenna. Jos sinulla on
jotakin tärkeätä sanottavaa, niin kirjoita tänä iltana -- tai tule."
Yleisessä hyörinässä ja pyörinässä tapasivat Paul ja Greta toisiansa
vain viitisen minuutin ajan, ja muutamat sanat, jotka he ehtivät
vaihtaa, olivat pohjaltaan ylen vakavat. Samalla kun heidän sydämessään
kaikui riemulaulu, kuului siellä pohjasävelenä viiltävä epäsointu, eikä
kumpikaan tiennyt toisensa hädästä.
Greta ajatteli Hugh Ritsonin salaperäistä uhkausta. Olisiko Hughilla
voimaa estää heidän avioliittonsa, oli Gretalle vähemmän tärkeä kuin
kysymys, pitäisikö hänen kertoa Paulille, mitä kaikkea Hugh oli hänelle
sanonut. Päivän kuluessa hänen epävarmuutensa tuli tuskalliseksi. Jos
hän puhuisi, hänen samalla täytyisi kertoa, mitä hän tähän asti oli
osiksi salannut, Hughin tungettelevasta ja veljeyttä häpäisevästä
rakkaudesta. Hänen täytyisi siis tuottaa uutta mielipahaa Paulille,
jolla oli surua kylliksi äitinsä menettämisestä. Todennäköisesti ei
Paul voisi ymmärtää veljensä omituista esiintymistä ja hävyttömiä
puheita. Ja jos hän ei voisi niitä selittää, sitä enemmän ne
kiusaisivat häntä. Ehkäpä Hughin uhkaus ei ollut mitään muuta kuin
kiihtyneen mielen ajattelematon ilmaus, raivoa, jonka täytyi saada
purkautua. Sittenkin Gretan hermostus yltyi, eivät järkisyyt, eivätkä
saivartelut voineet sitä estää. Hän oli kuin sokea, joka ilmavirrasta
tuntee tulleensa teitten risteykseen eikä voi päättää, kumpaa olisi
lähdettävä kulkemaan.
Paulilla puolestaan oli ankarampi kysymys ratkaistavana. Hän ajatteli,
olisiko kunniallisen miehen soveliasta mennä Gretan kanssa naimisiin
tämän tietämättä, ettei hän ollut isänsä laillinen poika. Sitä hän
ei kuitenkaan voinut koskaan ilmaista hänelle. Vala, jonka hän oli
vannonut isänsä ruumiin ääressä, sulki ainiaaksi hänen huulensa.
Hänen äitinsä kunnia oli kietoutunut yhteen tähän valaan. Jos rikkoi
toisen, tuli toinenkin salaisuus heti julki. Totta kyllä, se tarvitsisi
ilmaista vain Gretalle ja Greta ja hän olivat yhtä. Sekin oli totta,
että hänen äitinsä oli kuollut maailmalle. Mutta vala oli rikkomaton --:
"Vanno, ettet koskaan ilmaise ainoallekaan inhimilliselle olennolle
sanoin etkä viittauksin isäsi tekoa etkä äitisi häpeätä." Hän oli
vannonut sen ja hänen täytyy se pitää. Tunteiden ristiriita oli
hirveä. Rakkaus veti häntä toiselle ja rakkaus toiselle tielle. Kunnia
kehoitti ja kunnia kielsi. Hänen sydämensä ensimmäinen ajatus oli
ilmaista Gretalle kaikki -- ei salata mitään häneltä, jonka sydämen
jokainen ajatus oli hänen. Mutta sitten hän päätti, että hänen syntynsä
salaisuuden täytyi ainiaaksi olla lukittuna hänen omaan poveensa.
Ei ollut kunnianmiehen työ mennä Gretan kanssa naimisiin ilman, että
hän tietäisi hänen syntymästään -- oli vain yksi keino pelastua
kunniattomasta teosta: jättää koko avioliitto sikseen. Vaikka hän
menisikin naimisiin, hänen täytyisi kuitenkin valansa pitää. Jos vala
olisi pidettävä, avioliitto olisi kunniaton -- se ei olisi se sielujen
sopusointuinen liitto, jolloin sydän yhtyy sydämeen, ajatus ajatukseen
-- kuten oikeassa avioliitossa tuli tapahtua. Tällainen oli samaa
kuin olla uhraavinaan lahjansa alttarille ja kuitenkin säilyttää osa
itselleen.
Paul ei ollut mikään teräväpäinen mies -- silloin tällaiset ajatukset
olisivat järkyttäneet häntä liian syvästi. Rakkaus hänen sielussaan
oli yli kaiken, ja jättää Greta oli aivan mahdotonta. Jos ihminen
ilman omaa syytä joutui kovan kohtalon kynsiin, eikö hänen pitänyt
kaikesta huolimatta koettaa kääntää sitä hyväksi? Kaiken uhallakin
Paul päätti mennä Gretan kanssa naimisiin. Ja itse asiassa, mitä
tällä kunniankysymyksellä oli tämän kanssa tekemistä? Sehän oli vain
kuvittelua. Mitä se Gretaan koskisi, onko hän syntynyt laillisessa tai
laittomassa avioliitossa? Rakastaisiko hän häntä senvuoksi enemmän
tai vähemmän? Olisiko hän senvuoksi arvoton hänen puolisokseen? Ja
miten oli hän synnyltänsä äpärä? Ei ainakaan Jumalan edessä, sillä
Jumala oli kuullut Hagarin pojan rukouksen. Vain maailman silmissä.
Ja mitä se merkitsi? Siellä se merkitsi sitä, että olkoon syntyperä
millainen tahansa, siellä yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän
avioliittoa solmittiin rahojen vuoksi silloin, kun yhdessä oli kysymys
henkisistä ominaisuuksista. Mistä olivat puolet maailman ihmisistä
alkunsa saaneet? Ei suinkaan, kuten hän, isästään ja isänisästä, vaan
etevimmästä rakastajasta.
Näin miettien Paul ratkaisi asian. Oliko hän täysin oikeassa vai täysin
väärässä, tai osiksi oikeassa ja osiksi väärässä, ei kuulu meihin
ollenkaan. Oli luonnollista, että sellainen mies, sellaisessa paikassa
ja sellaisella ajalla päätti olla virkkamatta Gretalle sanaakaan koko
asiasta. Luonnollista kuitenkin oli, että tämä vaikeneminen palaisi
vielä monella monituisella tavalla mieleen.
Kävi siis niin, ettei virketty sanaakaan siitä, mikä lähinnä kummankin
sydäntä painoi.