Paul palasi kotiin murtunein sydämin ja masentunein mielin. Hän istahti
alakuloisena tuolille ja kaikki tuntui tyhjältä. Kun palvelijat
puhuivat hänelle, hän kohotti heihin kaksi surun sumentamaa silmää ja
vastasi lyhyesti heidän kysymyksiinsä. Palvelijatar laittoi pöytään
illallisen ja ilmoitti, että se on valmis. Kun hän palasi korjaamaan
sitä pois, oli se koskematta. Paul nousi äitinsä huoneeseen ja istui
kylmän takan ääreen. Kynttilä, jonka hän oli mukanaan tuonut, paloi
loppuun.
Keittiössä palvelijat ja peltotyöläiset seurustelivat kauan ja
keskustelivat ahkerasti. "Mikä Paul-herraa vaivaa?" "Tullut ehkä
pettymyksiä rakkausasioissa." "Kuka niiden naisten oikkuja tietää?"
"Mihin talon rouva on mennyt?" "Ehkä ostamaan uutta pukua." "Kukapa
tietää, vaikka alkaisi vielä tytöksi pukeutua?" "Ekkös kuullut mitään
kyyritessäs' rouvaa asemalle Reuben?" "En, en kerrassa mitään." "Ekkös
sinä ollut kyyriss' asemall' tän' iltana?" "Enhän sanokkaan, etten
ollut." "Tapasitko sinä herra Hughin tänä aamuna, Natt?" "Älkää kyselkö
Nattilta, hänen kielens' on sirottu tän'iltana. Hän juttelee kaikk'
ittelleen -- kiroaa joskus ja mutisee omaan partaans'."
Kun palvelijat olivat käyneet levolle ja koko talossa oli hiljaista,
Paul vielä istui äitinsä huoneessa. Ei kenkään muu kuin hän itse
tiennyt, niitä hän kärsi sinä yönä. Hän koetti selvitellä sitä
onnettomuutta, joka oli hänen osaksensa tullut. Miksi hänen äitinsä
oli sulkeutunut luostariin? Miksi hänen rakkautensa poikaansa vaati
häntä jättämään hänet? Koettaa etsiä vastausta näihin kysymyksiin oli
samaa kuin kolkuttaa hautaholviin: ääni, joka olisi voinut vastata, oli
vaiennut. Ei tullut mitään muuta vastausta kuin synkkä, raskas ontto
kaiku hänen epävarmaan koputukseensa. Kaikkialla ammotti tylsä sokea
tyhjyys, josta ei ollut ulospääsyä eikä kuulunut sanaakaan vastaukseksi.
Tästä horroksesta hänet herätti harhanäky, joka tänä yönä monta pitkää
tuntia poltti hänen aivojaan kuin sulatettu lyijy. Kasvot, jotka Greta
oli nähnyt ja varmaankin olivat ilmestyneet hänen äidilleen, näyttivät
nyt kohoavan hänen eteensä, kun hän siinä istui yksinäisessä huoneessa.
Hän näki omat kasvonsa, kuin olisi katsellut niitä peilistä. Ei edes
yön pimeys voinut salata sitä. Selkeänä ja kirkkaana kuin päivällä
se hohti ja hehkui tässä pimeässä huoneessa. Hän sulki silmänsä
karkoittaakseen sen pois, mutta yhä se oli hänen edessään. Se oli
hänessä itsessään. Se oli tulella poltettu hänen aivoihinsa. Hän vapisi
pelosta, hän, joka ei koskaan ennen ollut tiennyt, mitä pelko on. Se
vaikutti häneen, kuten hänen oma kummituksensa.
Hän tiesi, että se oli vain mielikuvitusta, mutta mitkään mielikuvat
eivät koskaan ole olleet niin kauheita. Hän nousi ylös paetaksensa
sitä, mutta se seisoi hänen edessänsä silmä silmää vasten. Hän lysähti
taas istumaan, ja se istahti hänen luokseen kasvot vasten kasvoja.
Sitten se muuttui. Hetkeksi se katosi värisevään usvaan, ja hänen
tuijottavan katseensa jännitys laukesi. Miten siunattu olikaan tämä
hetken lepo! Hänen ajatuksensa kääntyivät äitiin. "Jos joskus maailma
pilkkaisi sinua äitisi nimellä, niin muista, että hän vieläkin on
sinun äitisi, joka rakasti sinua viime hetkeensä saakka." Rakas,
pyhä sielu, vähän on pelkoa siitä, että hän sen unohtaisi! Vähän on
pelkoa, että viisas maailma koskaan saisi tahrata tätä pyhää rakkautta!
Hellyyden kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja niiden sumun läpi
hän oli näkevinään äitinsä edessään. Hänen päänsä oli painunut,
ja kaikki kuluttava häpeä näytti nostavan punan hänen kalpeille
kasvoilleen. Sitten hänelle selvisi, että äitiin tuijottivat toiset
silmät, tuijottivat sydämen syvimpiin kätköihin ja säikyttivät hänet
kuoliaaksi, pitäen auki raskaat silmänluomensa, jotka eivät koskaan
sulkeutuisi uneen. Hän katsahti ylös -- hänen oma varjonsa tuijotti
ääneti heihin molempiin.
Paul hypähti seisoalleen ja juoksi ulos huoneesta. Varmaankin äidin
henki yhä asui tässä hylätyssä asunnossa. Varmaan tuo oli se varjo,
joka hänet oli pois karkoittanut. Suuret vesikarpalot juoksivat hänen
otsaltansa. Hän meni ulos talosta. Raskaat, mustat pilvet purjehtivat
taivaalla myrskyn mukana. Niiden takaa pilkahtivat silloin tällöin kuun
kalpeat kasvot.
Hän kulki Caledalen juurella metsässä ja kuunteli, kuinka tuuli
huokaili ja kohahteli jäisissä oksissa. Joka toisella askelella hän
katsahti taaksensa. Mutta vihdoin hän näki sen, mitä oli katsellut: se
kulki askel askelelta hänen rinnallaan.
Hän asteli hitaasti pois metsästä eikä uskaltanut juosta. Vuori kohosi
melkein äkkijyrkkänä hänen edessään päättyen epätasaisiin jäätikköihin,
joiden välillä ammotti synkkiä kuiluja. Hetkisen valaisi sitä kuu ja
sen valossa hän näki kaikki selvänä. Ajattelematta; mitään hän alkoi
ilman päämäärää kiivetä. Työ oli vaivalloista minä aikana tahansa
ja niillekin, jotka olivat tottuneet vuorille kiipeämään. Vaiva ja
valppaus karkoittivat harhakuvan, ja vapautunut ajatus kääntyi Gretaan.
Mitä olisi nyt elämä ilman Gretan rakkautta? Sarja toisiaan seuraavia
onnettomuuden päiviä. Greta oli hänen menetetyn elämänsä pelastaja,
hänen elämänsä kevät ja päivänpaiste, Ihmeellinen hellyyden puuska
yllätti hänet ja sydämessään hän siunasi häntä. Täällä vuorella hän oli
näkevinään lemmittynsä sivullansa, mutta heidän välilleen, erottamaan
heitä kohosi samainen aave.
Itäpuoli taivasta oli pimeä, mutta kaukaisista hiilihaudoista välkkyi
valoa. Lepuuttamatta jalkojaan Paul asteli valoa kohden. Ja hänen
kasvojensa varjo asteli hänen rinnallansa. Kun tuuli puhalsi, se
vihelsi hänen korvissaan, ja se kuului tässä autiudessa kuin hänen
rinnallaan kulkevan olennon hiljainen itku.
Vanha loordi Fisher oli entisessä toimessaan, ja hiilloksesta hohtava
valo toi nähtäville hänen kuluneitten kasvojensa monet poimut ja
uurteet.
"Ootteko se te, herra Paul?" hän kysyi henkeänsä haukkoen ja yskien
savun seassa ja huutaen niin, että se kuului tuulen pauhinan yli.
Hänen seistessään siinä ei Paulia harhakuva enää vaivannut. Se oli
ollut heräävä kuvitelma, joka oli saanut alkunsa Gretan kertomuksesta
ja vahvistunut siitä hermokiihoituksesta, jonka hänen äitinsä pako oli
synnyttänyt. Matthewin läsnäolo auttoi karkoittamaan sitä. Ukon nöyrä
ulkomuoto kuvasi hänen murtunutta mieltänsä. Myrsky oli repäissyt irti
maasta hänen ainoan juurensa. Hän oli vain paljas, ruhjottu runko, joka
oli heitetty maahan ja jolla ei ollut enää voimaa juurtua uudestaan.
Hän oli vanha eikä hänellä ollut mitään toivoa. Sittenkin hän eli ja
teki nöyrästi työtä. Paulin oma asema oli toinen. Kohtalo oli heittänyt
hänen purtensa tuntemattomalla merellä salakallioihin. Mutta hän oli
nuori, hänen suonissaan virtasi elämänvoima, ja rakkaus antoi tukea.
Häntä oli vain kiusannut turha kuvitelma, kiduttanut pelon herättämä
tuska.
"Hyvää yötä, Matthew!" hän huudahti yli tuuleni kohinan ja katosi yöhön.
Hän tahtoi mennä kotiin nukkumaan, niin että kuume häviäisi hänen
suonistaan. Hän astui tielle, ja kaivosten koneitten yksitoikkoinen
ääni vähitellen lakkasi kuulumasta hänen korviinsa. Hän kulki kylän
ohi. Tiet olivat tyhjät, ja kumeina kaikuivat hänen askelensa. Suuret
varjot lankesivat häneen, kun kuu silloin tällöin vapaasti pääsi
paistamaan pilvien takaa Eräästä akkunasta loisti tuli. Siellä rouva
Truesdalen kärsivä henki kamppaili viime hetkiänsä. Tuuli tyyntyi ja
vinkui taas ja joskus se kuului lapsenitkulta hänen korvissaan yön
yksinäisyydessä.
Hän asteli harvakseen tai hyökkäsi kiivaasti pimeää tietä yhä
eteenpäin. Etäältä Ghyllistä kuului koirien haukuntaa. Omituiset
pilvenmöhkäleet leijailivat taivaalla, ja ajoittain pilkisti kuu
esille. Koko taivas oli kuin musta tukka, johon oli siroteltu sinne
tänne hopeasuortuvia. Mutta yhdellä kohtaa tiellä kuu paistoi kirkkaana
ja valoisana. Se oli kuin johtotähtenä hänen edessään. Hän kiiruhti
askeleitaan, kunnes tuli sinne kuun valaisemalle kohdalle. Sitten se
valo muuttui toiseen paikkaan: nyt se valaisi kirkkomaata. Hänen isänsä
hauta oli vain muutamien askelten päässä tieltä.
Mikä näkymätön voima oli ajanut häntä tänne? Tahtoiko tämä johtaa häntä
ymmärtämään, että kaikki kohlut, joita kohtalo on hänelle varannut,
ovat tutkimattomalla tavalla seurauksia hänen isänsä teoista? Hänen
mieleensä muistui taas hänen isänsä kuolinyö. Hän ajatteli äitinsä
tunnustusta -- tunnustusta, joka oli kauheampi tehdä ja musertavampi
kuunnella, kuin mikään äiti oli koskaan tehnyt tai poika kuunnellut.
Ja tämän yön kärsimykset, olivatko ne vain yksi rengas ihmeellisessä
kohtalon ketjussa?
Älköön ihminen luulkokaan, että saisi jättää leikkaamatta ne ohdakkeet,
jotka hänen isänsä elämässään on kylvänyt. Jos Jumalan viha ei
kohtaisikaan häntä kaikessa ankaruudessaan, maailma pahuudessaan ei
kuitenkaan unohda, että isäin pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen
ja neljänteen polveen.
Paul läheni pientä porttia ja astui kirkkotarhaan. Yökastepisarat
hänen kasvoillaan eivät olleet kylmemmät kuin hänen kyyneleensä,
kun hän polvistui isänsä haudalla. Sinä hetkenä hän kirosi maailman
ja sen julmat lait. Sitten hänen sydämeensä salaa hiipi ajatus,
joka myrkyllään turmeli hänen rakkaimman muistonsa: hän ajatteli
katkeruudella isäänsä.
Silloin ihmeellinen kammo käsitti hänen mielensä. Hän näki, vaikka
vielä muistonsa silmillä, että hirviö oli palannut. Hän tiesi, että se
seisoi yötaivasta vasten kuin aavemainen hautapatsas. Mutta kun hän
kohotti katseensa, näki hän vieläkin kauheampaa. Kasvot olivat hänen
edessään, mutta nyt ne olivat kuolleen kasvot. Hän näki oman ruumiinsa
oikaistuna isänsä haudalle. Hänen päänsä retkahti kylmälle turpeelle.
Hän makasi hautapengermällä kuin kuollut. Silloin hän tiesi, että
ylhäällä oli määrätty, että hänen isänsä synnin tuli luoda ikuinen
varjo hänen elämäänsä. Kaikissa elämänsä vaiheissa tuli hänen kulkea
kantaen orjana synnin kuormaa, joka ei johtunut hänen omista töistänsä.
Syntiperintö oli hänen kohtalonsa, ja synnin palkka on kuolema.
Oliko ihme, että hetkellä, jolloin hänen elämänsä tie näytti kulkevan
synkinten varjojen kautta -- kun isän ihana muisto, jonka oli äidin
sylissä leikkiessään sieluunsa saanut, oli vain katkera harhakuva, joka
kantoi kostoa povellaan -- oliko silloin ihme, että rauha laskeusi kuin
kyyhkynen taivaasta hänen sieluunsa?
Hänen tuntiessaan itsensä orvoksi, joka ei kuitenkaan vielä ollut orpo
-- joka oli tuomittu tuskassa kiemurtelemaan kuin maan mato maailman
liejussa, mies heräsi hänessä ja hän kerralla karkoitti pois pelon,
joka häntä kidutti.
Tämän voiman hän sai siitä tiedosta -- hänhän oli karu ja oppimaton
mies, vaikka omasikin voimakkaan hengen -- että on olemassa korkeampi
voima kuin kohtalo, että myrskyisimmälläkin merellä on mestarinsa,
että kulkuri, jonka hyökylaine on heittänyt oudolle rannalle, ei ole
joutunut sinne sattumalta eikä yksin.
Ja Jumalan enkeli tuntui kuiskaavan hänen sydämeensä Hagarin ja hänen
poikansa tarinan -- kuinka poika oli isänsä esikoinen ja kuinka
toiseksi syntyneestä tuli perillinen -- kuinka vaimo ja poika ajettiin
pois ja kuinka he olivat menehtyä kurjuuteen -- kuinka vihdoin kuului
taivaasta huuto: "Jumala on kuullut pojan rukouksen, ole hyvässä
turvassa."
Harhakuvan synnyttämä kauhu oli hävinnyt. Se ei enää koskaan tulisi
takaisin. Paul asteli kotiin takaisin, sulkeutui omaan huoneeseensa ja
nukkui rauhallisesti.
Kun hän heräsi, säteili talvinen aurinko noustessaan punaisena ja
keltaisena Ankerias-kallion huipuissa. Alasimen kalke kuului yli
laakson. Lampaat kiipeilivät jäätyneen tunturin rinteillä. Kirveiden
kalke kuului metsästä ja yhtyi kuulakassa aamuilmassa luonnon
mahtavaan kuoroon. Koleasti jyrisivät Nattin rattaat jäisellä tiellä.
Punarinta-satakieli istui akkunan ulkonemalla päästellen kurkustaan
riemukkaita aamusäveleitä. Viime yö oli siirtynyt ikuisuuteen eivätkä
sen kauhut koskaan enää voineet palata. Hänen edessään oli päivä,
maailma, elämä.