Matkalla Ghylliin Paulin levottomuus oli kiihtynyt raatelevaksi
tuskaksi. Ehk'ei se ollut muuta kuin mielikuvitusta, mutta hänestä
tuntui, että sumupilvi leijaili talon yllä. Kun hän astui eteiseen,
hänen askelensa kaikuivat kumeina hänen korvissaan, ja koko talo näytti
tyhjältä kuin hauta. Surullinen ympäristö tuntui kokonaan masentavan
hänen mielensä. Vanha Dinah Wilson tuli silloin keittiöstä ja katseli
hämmästyneenä häntä. Ilmeisesti häntä ei oltu odotettu. Hänen teki
mielensä kysyä tuhansia asioita, mutta kieli tuntui puuttuvan suuhun.
Voimakas mies vapisi, ja hänen rohkeutensa tuntui lannistuvan.
Miksi tuo nainen ei puhunut? Kuinka säikähtäneeltä hän näyttikään!
Paul aikoi hyökätä hänen ohitsensa yläkertaan, kun eukko ilmoitti
vapisevalla äänellä, että hänen rouvansa oli mennyt.
Sanat lävistivät Paulin kuin teroitetut nuolet. "Mennyt! Miten mennyt?"
hän huudahti. Olisiko mahdollista, että hänen äitinsä olisi kuollut?
"Mennyt pois", sanoi Dinah.
"Pois! Mihin?"
"Mennyt junalla, herra, tänä iltana."
"Mennyt junalla", Paul kertasi koneellisesti ja hajamielisesti.
"Sinne on jätetty kirje, herra. Se on hänen huoneensa pöydällä."
Hilliten itseänsä Paul harppasi ylös kolme porrasta kerrallaan. Hänen
äitinsä huone oli tyhjä, takka oli kylmä, kuvat poissa seiniltä, pöytä
paljaana, ainoat kirjat hyllyltä kadonneet -- kaikki oli äänetöntä,
hämärää, selittämätöntä.
Mitä tämä merkitsi? Paul seisoi hetkisen kynnyksellä nähden kaiken
yhdellä silmäyksellä. Heti kun hän jaksoi hieman malttaa mieltänsä, hän
huomasi kirjeen pöydällä. Hän otti sen vapisevin sormin. Osoite oli
hänelle, äidin käsialaa. Hän avasi sinetin ja luki seuraavaa:
"Minä aion mennä katolisen kirkon suojaan. Olen kauan ajatellut tätä
turvapaikkaa, mutta minä toivoin voivani odottaa sitä päivää, jolloin
sinun onnesi olisi tullut täydelliseksi Gretan rinnalla. Taivas ei sitä
suonut, ja minä jätän sinut ilman viimeisiä jäähyväisiä. Hyvästi, rakas
poikani ja Jumala siunatkoon ja ohjatkoon sinua. Jos rakastat minua,
älä sure minun tähteni. Rakkaudesta sinuun minä jätän sinut. Ajattele
minua, kuten sellaista, joka on päässyt rauhaan, ja minä siunaan
taivaassakin sinua. Jos joskus maailma pilkkaisi sinua äitisi nimellä,
niin muista, että hän sittenkin on sinun äitisi ja rakasti sinua viime
hetkeensä asti. Hyvästi, rakas Paul. Sinä et koskaan saa tietää päivää,
milloin tämä erehtynyt ja surullinen sydän on lakannut sykkimästä ja
kaipaava henki saa yhtyä iäiseen kiitosvirteen Hänen kunniakseen. Siitä
hetkestä, rakkahin, kun luet tämän kirjeen, ajattele minua kuolleena,
sillä minä olen kuollut maailmalle."
Paul piti kauan kirjettä edessään ja tuijotteli siihen nurinrevähtänein
silmin. Kaikki tunteet näyttivät kuolleen. Ei ainoatakaan kyyneltä, ei
huokausta, ei valitusta päässyt murtuneesta sydämestä. Kaikki tuntui
pysähtyneen ja puutuneen. Siinä seisoi nyt murtunut, häväisty, onneton
mies. Tuhat tuskaa hänen sielussaan tuntui muodostavan voimakkaan
virran, joka tahtoi vajottaa hänet ammottavaan tyhjyyteen.
Ääneti hän kääntyi ympäri ja asteli ulos talosta. Äänettömät huoneet
kaikuna kertasivat hänen raskaat askelensa. Hän kääntyi pappilaan
johtavalle tielle, asteli katsomatta oikealle tai vasemmalle,
tuijottaen suoraan eteensä ja kohottamatta kertaakaan katsettaan. Tie
saattoi olla pitkä, mutta siitä hän ei välittänyt; yö voi olla kylmä,
mutta kylmempi oli sydän hänen rinnassaan. Pilvet kiisivät taivaalla
ja päästivät kuun kirkkaana valaisemaan maata, mutta hänelle oli elämä
sysimusta yö.
Pappilassa unelmoiva takkatuli oli juuri riittymässä. Ryysyinen vieras
oli johdettu vuoteeseensa, ja itse hyvä kirkkoherra teki tiliä maailman
ja Luojansa kanssa päivän toimista. Greta istui hiipuvan hiilloksen
edessä, ja sydäntä painoi sanoinselittämätön pelko.
Kun Paul avasi oven, hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja hänen
silmissään oli outo katse, mutta hän oli kylmä ja puhui hiljaa. Hän
kertoi, mitä oli tapahtunut ja luki äitinsä kirjeen. Hän luki sen
lujalla äänellä, eikä ainoakaan värähdys ilmaissut sitä tuskaa, joka
raateli hänen sieluansa. Sitten hän istui kauan ääneti eikä hänen
henkensä voinut tajuta ajankulua.
Tuskin Gretakaan mitään virkkoi, ja vanha kirkkoherra puhui vähän.
Miten voimattomilta tuntuivatkaan sanat tällaisessa surussa! Kuolemalla
oli lohdutuksensa, mutta mikä voi lohduttaa elävältä kuolleen surevia
omaisia?
Vihdoin Paul ilmoitti, että hän toivoi vihkimisen tapahtuvan heti --
huomenna tai viimeistään ylihuomenna. Hän ilmaisi heidän aikomuksensa
olevan lähteä Englannista, kertoi isänsä ystävästä, luovutuskirjasta,
joka oli tehty hänen veljensä nimeen.
Vanha mies oli syvästi liikutettu, mutta hän oli mitä suurimmassa
määrässä epäitsekäs olento. Hän ymmärsi sangen vähän siitä, mitä jo
oli tehty tai tehtäisiin. Mutta hän sanoi: "Jumala siunatkoon teitä
ja olkoon teidän kanssanne", vaikka hänen oma haavoitettu sydämensä
vuosi verta. Greta polvistui hänen tuolinsa ääreen ja suuteli iän ja
vaivojen uurtelemia kasvoja, jotka nyt uivat kyynelissä. Sovittiin,
että vihkiminen tapahtuisi perjantaina. Nyt oli keskiviikon jälkeinen
yö.
Paul nousi ja asteli ovelle, ja Greta seurasi häntä eteiseen.
"Teet hyvin, kun jätät kaikki veljellesi", hän sanoi.
"Emme puhu siitä nyt", vastasi Paul.
"Mitä teidän välillänne on tapahtunut?" kysyi Greta.
"Toisella kertaa, lemmittyni."
Greta muisti Hugh Ritsonin omituisen uhkauksen. Pitäisikö hänen
ilmoittaa se Paulille? Hän oli melkein tekemäisillään sen, kun hän
kohotti katseensa Paulin kasvoihin. Niiden murtunut, eloton ilme
ehkäisi häntä. Ei nyt. Se olisi julmaa.
"Minä tiesin, että kummallisia enteitä oli olemassa", sanoi Paul, "ja
nyt se kauhea on tapahtunut."
Hän astui yli kynnyksen ja saapui pihalle. Lumi peitti vielä maata ja
pakkanen oli sen jäädyttänyt. Kävi vinha tuuli, joka humisi ja huokaili
jäisissä, lehdettömissä puissa. Kuu pilkisti taas synkän pilven raosta.
Samalla lankesi avoimesta ovesta takan punerva valo hänen kalpeille
kasvoillensa.
Greta läähätti. Väristys kävi hänen lävitseen. Tuossa hänen edessään,
silmä silmää vasten, olivat taaskin samat kasvot, jotka hän oli nähnyt
Ghyllissä.