"Sangen kummallista", mutisi Paul. Tämä oli järkyttänyt häntä
sydänjuuria myöten. Greta painautui lähemmä häntä.
"Ja kun minun äitini tuli tuntoihinsa, hän ei sanonut mitään?"
"Ei mitään."
"Sinä et kysynyt häneltä mitään?"
"Kuinka minä olisin voinut? Mutta niin kiihkeästi minä halusin kuulla
edes yhden sanan."
Paul hyväili hellästi hänen päätänsä.
"Oletko sinä tavannut häntä sen jälkeen?"
"En sittemmin. Minä olen ollut kipeä -- tarkoitan kovin pahoinvoipa."
Kirkkoherra Christian liikahti taaskin tuolillansa. "Mitä sinä
ajattelet, poikaseni? Viime yönä nousi Greta unissaan vuoteestaan,
kulki portaan päähän ja putosi ihan maahan asti."
"Rakas lemmikkini", sanoi Paul, ja hajamieliseen katseeseen kohosi
kauhun ilme.
"Mutta, Jumalan kiitos, hänelle ei tapahtunut mitään pahaa", sanoi
kirkkoherra ja kääntyi taas vieraaseensa.
"Paul, nyt sinun täytyy kiiruhtaa. Hyvää yötä nyt tällä kertaa,
rakkahin. Suutele minua. Hyvää yötä."
Mutta Paul seisoi yhä paikoillaan. "Greta, tuntuuko sinusta, että mitä
on tapahtunut nyt, on tapahtunut ennenkin -- jossakin -- jollakin
tavalla -- mutta missä ja milloin? -- Nämä kysymykset ahdistavat sinua
-- mutta niihin ei ole vastausta -- sinä olet vajoamassa pohjattomaan
syvyyteen."
Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, hänen silmänsä säkenöivät, vaikka
katse tuntui tuijottavan määrättömiin etäisyyksiin. Gretaa rupesi
peloittamaan se kauhu, jonka oli hänessä herättänyt.
"Älä ajattele liian vakavasti sitä", hän pyysi. "Saattoihan olla, että
erehdyin. Oikeastaan Hugh sanoi --"
"No, mitä hän sanoi?"
"Hän sai minut häpeämään. Hän sanoi, että minä olin kuvitellut näkeväni
sinut, kirkaissut ja peloittanut sinun äitiäsi."
"Maailmassa on ihmisiä, jotka voisivat nähdä Jumalan enkelin taivaasta
tulevan alas ja sittenkin väittäisivät, että se oli vain vesipatsas."
"Mutta, kuten itse sanoit, se tapahtui yöllä ja oli kovin pimeä.
Minulla ei ollut muuta kuin viheliäinen lyhty. Älä katso noin, Paul."
Tyttö nosti hermostuneen kätensä hänen silmilleen ja naurahti lyhyesti
ja ontosti.
Paul riistäytyi irti mieltänsä masentavasta ilkeästä tunteesta.
"Hyvää yötä, Greta", hän sanoi hellästi ja asteli ovelle. Sitten
katseeseen palasi tyhjyys.
"Vastaus on jossakin -- jossakin", hän sanoi miettivästi. Hän pudisti
taas itseänsä ja virkkoi iloisella äänellänsä: "Hyvää yötä kaikki,
hyvää yötä. Hyvää yötä."
Seuraavana hetkenä hän oli kadonnut.
Päästyään tielle hän alkoi juosta, mutta yksin ruumiinliikunnon
tähden ei hänen hengityksensä muuttunut puuskuttavaksi. Ennenkuin hän
ehti kylään hänet oli vallannut rajaton pelko ja huoli, miten oli
käynyt hänen äidillensä. Mitä oli se omituinen tauti, joka hänet oli
yllättänyt hänen poissaollessaan? Äidin enkelinkasvot olivat olleet
hänelle majakkana pimeässä. Hän oli kohottanut hänen sielunsa maan
tomusta. Maailma lakeineen oli kiduttanut häntä, mutta nyt oli taivaan
rauha käsittänyt hänet. Sanokoon maailma mitä tahansa, sen tuomio ei
ulottuisi äidin sydämeen.
Hän kiiruhti edelleen. Miten järjetön hullu hän olikaan ollut, kun oli
antanut Nattin mennä vaunuineen! Miksi se tolvana ei kertonut, mitä oli
tapahtunut. Olisiko hänen äitinsä nyt pahempi? Olisiko hän tunnoissaan?
Miksi, Herran tähden, hän ollenkaan oli lähtenyt koko matkalle?
Hän saapui Lentävän Hevosen luo, ja siellä sidottuna johteeseen oli
hevonen ja vaunut. Natt oli sisässä. Siellä se lurjus oli tulen ääressä
ja nauraa hohotti lasi kuumaa likööriä kädessään.
Paul hyppäsi rattaille ja ajoi matkaansa.
* * * * *
Oli tuskin inhimillisen luonteen mukaista, että Natt olisi voinut
vastustaa kiusausta osoittaa, mikä monitietoinen, nuori veitikka hän
saattoi olla, jos tahtoi. Natt ei koskaan koettanutkaan vastustaa sitä.
"Onko se kuoleman enne?" hän kysyi silmää iskien, mutta säilyttäen
arvokkaan ylemmyytensä, jolla oli toisia kohdellut.
"Se on kohtalo, minä sanon sinulle", sanoi Tuomas Kyttyräselkä imien
kiivaasti piippuansa, ja toinen hento ääni -- se oli pienen Jakob
Berryn -- kuului peremmältä selittävän koko tätä salaisuutta.
Ylpeä hymy väreili Nattin huulilla, kun hän halveksien armotta hylkäsi
toisten yliluonnolliset selitykset.
"Säästäkää juttunne ja kummituksenne", sanon minä. "On kumma, että on
sellaisia ihmisiä, jotka eivät usko omia aistejansa. Jos te voitte
näyttää minulle, että tuo minun hevoseni voi olla kahressa paikassa
samalla kertaa, minä ehkä uskoisin, että herra Paul voi olla sekä
täällä että Lontoossa yht'aikaa. Sitä minä en kuitenkaan usko, sen
sanon teille."
Tälle viisaalle päätelmälleen Natt nauroi, röyhisteli rintaansa
ja maisteli kuumaa likööriänsä. Juuri sillä hetkellä Paul hyppäsi
rattaille ja ajoi tiehensä.
"Sanokaa minulle, että hevoseni, jonka olen sitonut ruuviin, on
tallissaan, ja minä alan uskoa, että olen erehtynyt."
Gubblum Oglethorpe tuli juuri sisään ja kuuli Nattin viimeisen lauseen.
"Mihinkä ruuviin?" hän kysyi.
"Mihinkä, tietysti talon eressä olevaan johteeseen."
"No, sitä vastaan minä nyt en voi väittää, sillä minä alan tulla
likinäköiseksi, mutta jos _tämän_ talon johteeseen on sirottu joku
hevonen, niin minut saa hirttää."
Natt juoksi ovelle, ja tusina uteliaita silmäpareja seurasi häntä.
Hevonen oli tiessään. Natt istahti paikalleen ja katseli ympärilleen
kauhun ilme kasvoillaan.
"No, minut kyllä hirtetään!" hän sanoi.
Vihdoinkin kummitus oli tehnyt hänelle kepposet.