Eräs kiertävä, köyhä saarnaaja oli kulkenut sinä päivänä laakson läpi
ja kun ilta tuli, hän oli kolkuttanut pappilan ovelle.
"Nähdessäni auringon laskevan", hän sanoi, "ja tietäen, että Keswickiin
on pitkä tie, ja kun minä en voi sietää raakaa yöilmaa, vaan varmasti
kylmetyn, minä, suoraan tulin teidän taloonne."
Kuten arvokkaammatkin vieraat, kengätön tulija kutsuttiin sisään ja
tarjottiin hänelle, mitä talossa parasta oli.
"Tule sisään, veli ja ole tervetullut", sanoi kirkkoherra Christian,
ja sen yön tämä kiertolainen vietti pappilassa. Hän oli onneton,
kovaosainen raukka, jonka aivot olivat yhtä tyhjät kuin kukkarokin,
mutta nyt hänellä oli lämmintä ja kodikasta takan ääressä.
Greta kuuli Paulin askelet käytävällä ja juoksi häntä vastaan.
"Paul, Paul, Jumalan kiitos, että sinä olet vihdoinkin täällä!"
Hänen ilonsa oli vilpitön, vaikka sydäntä painoi raskas huoli, mutta
Paul ei ollut sillä tuulella, että olisi voinut, tehdä tarkkoja
huomioita.
Kirkkoherra Christian nousi paikaltaan takan luota ja pudisti Paulin
kättä sydämellisesti ja teeskentelemättömästi.
"Olen oikein iloinen tavatessani sinua, poika", hän puheli. "Tämä on
veli Jolly", hän lisäsi, "pyhän ristin soturi, joka hyvän sydämensä
vuoksi on joutunut takauksiin ja menettänyt kaiken, mutta nyt koettaa
saaden sijaan sellaista omaisuutta, jota ei koi syö eikä ruoste
raiskaa."
Paul pudisti ristinsoturin kurttuista kättä ja vetäysi sitten Gretan
kanssa akkunansyvennykseen erillensä.
"Kaikki on järjestyksessä", hän sanoi kiihkeästi.
"Tapasin isäni vanhan ystävän ja sovimme, että minä menen hänen
lammaslaiduntensa isännöitsijäksi kahdeksi vuodeksi. Minulla on ollut
kiire, sen voin sanoa. Kuuntelehan. Maanantaina minä tapasin sen vanhan
herran -- hän on nyt Lontoossa eikä enää halua palata Victoriaan,
kuten sanoi minulle -- vaan tahtoo tulla haudatuksi isänmaan poveen --
hauska vanha vekkuli muuten -- sanoo muistavansa isän niiltä ajoilta,
jolloin hän oli konttoristina Tommy Wilkinsonilla. No niin, maanantaina
minä näin sen vanhan pojan ja teimme sopimuksen -- reilu vanha ukkeli
samalla, vaikka hänellä onkin haukan nokka, sen puolesta hän on oikea
Shylock. No niin -- mihinkäs minä jäinkään? Jaa, sitten tiistaina
minä hankin paikat -- sinulle, äidille ja itselleni -- laivan nimi on
Ballarat -- omituinen nimi -- hieno valtamerihöyry -- niin ja lähtee
Lontoosta ensi keskiviikkona --"
"Ensi keskiviikkona?" sanoi Greta hajamielisesti, äänessä sangen vähän
mielenkiintoa.
"Niin, viikko tästä päivästä se lähtee täsmälleen kello kolme -- luotsi
tulee viittätoista vaille -- kaikki menevät laivaan kello kaksitoista.
Mutta eihän nyt kestänyt koko päivää ottaa paikkoja ja iltapäivän minä
olin asianajotoimistossa. Sitä joukkoa ei täytä millään, ne sitten ovat
ovelia! Ehkä se on siksi, että niillä aina täytyy olla täysi haarikka
nenän alla, eivätkä ne voi panna tikkua ristiin, ellei koko maailma
sitä tiedä. Ha, ha!"
Paul jutteli iloisesti ja silmät leimusivat.
Takan punertavassa valossa kirkkoherra ja kiertävä saarnaaja istuivat
ja juttelivat, mitä tapahtui suuressa maailmassa näiden unisten
vuoristojen ulkopuolella.
Greta vetäytyi akkunansyvennyksestä sinne, mihin takka loi hämärää
valoansa, sillä Paulin verraton tuuli tuntui tällä hetkellä viiltävän
hänen masentunutta mieltään.
"Niin, minä olin asianajotoimistossa", lisäsi Paul ja veti taskustaan
Hughin nimeen tehdyn valtuuskirjan, "ja nyt hän voi tehdä Ghyllille,
mitä haluaa aivan kuin se olisi hänen omansa. Paljon onnea toivotan
hänelle, ja suokoon Jumala hänelle yltäkyllin hyvyyttä! Mutta siinäkö
ei kaikki -- ei puoliksikaan. Tänä aamuna -- ah, sinä viisas pieni
nainen, joka luulet tietäväsi kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset,
sanopa minulle, mitä minä tein Lontoossa ennen lähtöäni tänä aamuna."
Greta oli tuskin kuullut, mitä toinen puhui. Hänen katseensa oli
painunut rinnalle, kädet olivat kiertyneet niskan taa ja kyyneleet
vuosivat virtoina, mutta Paul ei sitä huomannut.
"Mitäs luulet? No, minä menin Siviilivirastoon ja ostin lupakirjat
eivätkä ne ihmeitä maksaneet -- ja nyt se voi tapahtua minä päivänä
hyvänsä -- _koska_ tahansa -- ajattelepas sitä. Hei, hei, kas vain,
näytäpäs kasvosi! No? -- ylös nyt, no, kiltisti vain! Tiedätkö, ne
kysyivät minulta sinun tuntomerkkejäsi, silmiesi väriä tai jotakin --
mutta minä en kuolemakseni osannut sitä sanoa -- no, nyt minä katson --
juuri nyt. Mitä, mitä tämä on. -- Mitä riivattua -- mitä kummaa tämä on
-- Mitä, Greta -- sinä itket -- totisesti, sinä _itket_."
Paul oli kohottanut hellällä väkivallalla Gretan kasvot ja nyt hän piti
häntä käden päässä ja katseli hämmästyneenä.
Kirkkoherra Christian liikahti tuolillansa. Hän ei ollut niin
syventynyt juttuihin ja juoruihin, ettei olisi huomannut, mitä
ympärillänsä tapahtui. "Greta on vain pahalla mielellä", hän sanoi
koettaen nauraa. "Hän on järjestellyt kapineita uudestaan ja uudestaan
eikä mikään ole viihdyttänyt. Hänellä on ollut ikävä, totisesti." Syvä
ääni värähti tällä kertaa, ja veitikkamaiset, vanhat silmät sumenivat.
"Ah, tietysti, tietysti!" puheli Paul äänekkäästi ja nauroi yhtä
sydämellisesti kuin kirkkoherrakin.
Gretan kyyneleet olivat kuivaneet sinä hetkenä.
"Sinun täytyy heti mennä kotiin, Paul", hän sanoi. "Sinun äitisi ei
jaksa hetkeäkään enempää odottaa."
Paul nauroi, hullutteli ja jutteli poislähdöstään. Greta keskeytti
hänet vakavin ilmein ja juhlallisin sanoin. Lopulta Paulin vallaton
mieli asettui, hän alkoi huomata, että jotakin oli hullusti. Silloin
Greta kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut Ghyllissä maanantai-iltana.
Paul valahti valkeaksi, ja kieli tuntui aluksi tarttuvan kiinni. Ensin
hän yritti nauraa sille, mutta nauru loppui lyhyeen.
"Sen on täytynyt olla minun veljeni", hän sanoi.
"On kyllä totta, ettemme me paljoa samanlaisilta näytä, mutta
silloinhan oli yö, pimeä yö, eikä sinulla ollut muuta kuin hämärä lyhty
-- ja onhan meissä jotakin koko suvulle yhteistä."
"Sinun veljesi Hugh istui huoneessaan."
Paulin sydäntä vihlaisi sanoinkuvaamaton tuska.
"Sinun tullessasi äitini kamarin ovi oli auki?"
"Ihan auki."
"Ja Hugh oli huoneessaan?" kysyi Paul, ja hänen silmänsä leimusivat ja
hampaat pureutuivat vastakkain.
"Minä näin hänet siellä hetkistä myöhemmin."
"Minun piirteeni, kokoni, näköni, sinä sanot?"
"Joka suhteessa sama."
Paul kohotti kasvonsa ja takan punertavassa valossa niillä kuvastui
sanaton kauhu. "Todella siis -- peilikuva minusta?"