Erotessaan Nattista lauantai-iltana asemalla Paul oli käskenyt
tallimiehen tuoda vaunut samaan paikkaan ja samalla ajalla
keskiviikkona. Saatuaan nämä määräykset Natt oli kuitenkin, kuten
olemme nähneet, tullut omiin päätelmiinsä, miten asiat oikeastaan
olisivat. Yhä suuremmalla voimalla hallitsi hänen mieltään ajatus, että
olisi ihan turhaa tehdä, niinkuin häntä oli käsketty. Mitä hyödyttäisi
mennä asemalle noutamaan miestä, joka ei kuitenkaan saapuisi junassa?
Mitä järkeä olisi olla hakevinaan kotiin mies, joka ei hetkeäkään ole
ollut poissa näiltä main? Nämä ja monet kysymykset risteilivät Nattin
mielessä, kun hän asiaa ajatteli.
Hän harkitsi sitä koko matkan palatessaan herra Bonnithornen luota ja
päätti, että meno asemalle tänä iltana kahdeksan junalle olisi ollut
samaa kuin heittäytyä ihmisten pilkattavaksi. Mutta kun hän tuli
talliin, istahti tupakoimaan ja näki ajan lähestyvän, hänen vaistonsa
alkoi automaattisesti toimia ja hän punnitsi asiaa kylmän järjen
avulla. Lyhyesti, hän pani takin ylleen ja alkoi asetella valjaita
tamman selkään.
Sitä tehdessään hänen mieleensä johtui kaksi merkillistä seikkaa.
Ensimmäinen oli se, että hevonen näytti olleen ajossa hänen
poissa-ollessaan; toiseksi hevosen valjaat eivät olleet juuri siinä
naulassa, johon hän oli ne viimeksi pannut. Ja kun hän veti vaunut
vajasta, hän huomasi, että rattaissa oli vielä sulamatonta lunta.
Nämä huomiot muuttivat aluksi hänen päätelmänsä. Mutta nyt ei ollut
aikaa näihin syventyä, vaan hän hyppäsi ajajan penkille ja ajoi
tiehensä. Matkalla vanhat epäluulot Paulia kohtaan virisivät uudestaan.
Natt oli ajanut tuskin puolitiehen asemalle, kun hän hypähti melkein
pois rattailta, niin voimakkaasti omituinen, järkevä ajatus iski
hänen mieleensä: _Vaunut olivat olleet ulkona jo ennemmin!_ Hän oli
tuskin ehtinyt hymyillä, ennenkuin ajatus synnytti toisen: _Ja se on
tapahtunut tätä samaa tietä!_ Tämän jälkeen ajatuksen lento oli nopea.
Tuskin puolta penikulmaa tarvittiin, ennenkuin Natt oli selvittänyt
itselleen, että Paul Ritson itse oli ajanut tammalla asemalle ollakseen
siellä kello kahdeksan aikaan, että voisi pettää tylsämielisiä ihmisiä.
Hän oli täysin tyytyväinen tähän tulokseen ja kokonaan unohti sen pikku
seikan, mikä olisi vienyt vaunut jälleen kotiin.
Hänen ajaessaan asemalle tervehti häntä eräs odottava vuokra-ajuri:
"Pahapa on tammarääsyn, ukkoseni -- kulkea kaksi kertaa puolenpäivän
kuluessa semmoinen matka. Luulen nähneeni sen jo täällä ennenkin."
Nattin kasvoille levisi ylhäinen hymy, joka näytti johtavan häntä
kiusaukseen sanoa, ettei toinen vaivaisi itseään asioilla, jotka eivät
hänelle kuulu. Tämän asemesta hän kuitenkin urahti:
"Tierätkö, kuka tällä viimeksi tuli?"
Odottamatta vastausta Natt heilautti kättään ja ajoi ohi.
Juuri kun kello löi kahdeksan, Lontoon-juna porhalsi asemalle ja
minuuttia myöhemmin Paul Ritson ilmestyi näkyville. "Siinä hän tietysti
on", ajatteli Natt.
Paul oli verrattomalla tuulella. Hänen kasvoillaan oli kirkkain hymy ja
hänen äänessään mitä hyväilevin sointu. Hänen pukunsa lampun valossa
näytti rypistyneeltä ja likaiselta.
Hän hyppäsi vaunuun, istahti ajajan puolelle, otti ohjakset ja lähti
matkalle iloisesti jutellen.
Siitä oli kuukausia, kun Natt Paulilta oli osakseen sellaista
ystävyyttä saanut.
"Liian hyvää ollakseen totta", ajatteli Natt tehden omalla hiljaisella
tavallaan huomioita saadakseen koko jutun selväksi.
"Mitäs uutta minun poissa-ollessani?" kysyi Paul.
"Höm!" sanoi Natt.
"Eikö mitään uutta? Eikö kenenkään lehmä ole poikinut? Tamma ei ole
pudottanut takajalan kenkäänsä -- eikä mitään muutakaan?" kyseli Paul
nauraen.
"Minä en tiedä enempää kuin tekään", sanoi Natt vastahakoisella äänellä.
Paul katsahti häneen ja nauroi taas. Sellaisena iltana kuin tämä
ei jonkun palvelijan huono tuuli saanut häiritä hänen vapauttavaa
iloisuuttansa.
He ajoivat nyt jonkun matkaa puhumatta mitään, äänettömyyttä vain
häiritsivät Paulin kehoitukset, kun hän hoputti vanhaa tammaa viemään
häntä kiireemmin jonkun luo, joka odotti häntä pappilassa.
Natt alkoi vähitellen päästä synnynnäisestä epäluulostansa, että
ihmiset aina narrailevat häntä, ja nähdä asian huvittavan puolen.
Kaikissa tapauksissa oli sukkela temppu tämä -- tämä Paul-herran
kepponen. Ja parasta kaikista oli, ettei siitä tiennyt kukaan muu kuin
Natt ja hän itse. Natt alkoi olkansa yli luoda merkitseviä katseita
Paulin kasvoihin. Paul katsahti vastaan kummastelevin ilmein, mutta
sehän oli vain osa leikistä.
"Pidä vain salassa", Natt ajatteli, "miten _me_ vedämme heitä nenästä."
Eteläpuolella tietä avautui laakso, jota etäämpänä pilviätavoittavat
vuoret reunustivat. Mylly oli kummulla parin penikulman päässä, ja
öilläkin -- paitsi kaikkein pimeimpinä -- sen ääriviivat näkyivät
taivasta vasten kahden vuoren välistä. Kuuta ei näkynyt, vaikka olikin
kuutamon aika, sillä leijailevat pilvet peittivät taivaan.
"Mitäs myllylle on tapahtunut?" kysyi Paul huomattuaan kaukaa sen
hävitetyn muodon.
"Ei mitään sitten lauantai-illan, sen mukaan kuin olen kuullut", sanoi
Natt.
"No, mitäs sille silloin tapahtui?"
"Oh, ei mitään, ei mitään -- vaikk'en voi sitä vakuuttaa", sanoi Natt
tunkeilevasti irvistäen.
"Mitä, poika, siivethän ovat poissa -- katso!"
"Enhän sano muuta kuin, että ne ovat. _Me_ tiedämme koko asian, _me_
tiedämme."
Paul katsahti häneen hämmästyneenä. Natt oli juonut, mikään ei ollut
sen varmempaa. Likööri menee muutamien ihmisten päähän, mutta Nattin
päähän se ei ollut noussut, vaan kasvoihin. Miten idioottimaisesti
irvistäen saattoikaan joku katsoa toista suoraan silmiin!
Mutta Paulin sydän oli täynnä onnea. Hänen sydämensä haltija oli
horjumatta valta-istuimellaan. Nattin kasvot olivat ärsyttävän
naurettavat eikä Paul voinut olla hymyilemättä silmätessään niihin.
Sitten Nattkin nauroi, ja he molemmat nauroivat -- kumpikin toisilleen
-- ei kumpikaan toisen kanssa. "Minä en tiedä mitään, minä en tiedä.
Oh, en!" mutisi Natt partaansa. Kerran hän virkkoi tämän huomautuksensa
ääneenkin.
Kun he tulivat pappilaan, Paul nousi seisoalleen, antoi ohjakset
Nattille ja hyppäsi alas.
"Älä odota minua", hän sanoi, "aja kotiin."
Natt ajoi Lentävään Hevoseen asti ja siellä hän pistäytyi sisään
saadakseen tuikun murheeseen jättäen hevosen tielle. Ennenkuin hän
lähti kapakasta, hän teki huomion, joka julmasti kiihoitti, vaikka
sangen vähän ihastutti, hänen epäluuloista, typerää mieltänsä.