Seuraavana aamuna, tiistaina, Hugh Ritson löysi pöydältänsä tällaisen
kirjeen:
"Rakkahin. En tiedä, mitä minulle tapahtuu, mutta; minun silmäni
tulevat pahemmiksi ja pahemmiksi. En ole tänään enkä eilen ollenkaan
avannut niitä. Oi, rakas, minä pelkään, että menetän näköni! Ja minua
on niin kauheasti peloittanut. Päivä sen jälkeen, kun minä olin
kirjoittanut sinulle, rouva Draytonin poika tuli kotiin ja minä näin
hänet. Voi, minä luulin, että se olisi sinun veljesi Paul, ja hänen
nimensä myöskin on Paul; mutta minä luulen nyt, että siihen vaikuttivat
minun silmäni -- ne olivat hyvin pahat ja ehkä minä en nähnyt selvään.
Hän kyseli minulta jotakin ja meni; pois seuraavana aamuna. Elä ole
kauan kirjoittamatta?; minulla on niin hirveän ikävä. Koska sinä tulet
minun; luokseni? Sinun rakastava Mercysi. Kirjoita pian."
Hugh Ritson oli noussut tyynemmällä mielellä. Hän oli valmistunut
selvittelemään kaikki epäselvät asiat. Viime yönä hän oli saanut
tietää, että Paul Ritson ei ollut Robert Lowtherin poika. Nyt
päivänvalossa vakavat kysymykset täyttivät hänen mielensä. Hän ei
tuntunut saavan rauhaa, ennenkuin saisi tietää, kuka oli se mies, jota
erehdyksestä oli Paulina pidetty.
Mercyn kirjeen jälkeen salaisuus oli suuressa määrin selvinnyt. Tuskin
oli enää epäilyksen varjoakaan siitä, että se mies, joka oli maannut
Laiskassa Hevosessa -- mies, jonka monet olivat tulipalossa nähneet --
mies, jonka Greta oli käytävällä kohdannut, oli juuri sama mies, jonka
Mercy tunsi Paul Draytonin nimellä, hendonilainen kapakoitsija.
Mutta kun yhtä paikkaa valaisi niin kirkas valo, tuli sen ympäristö
sitä pimeämmäksi. Paljon tärkeämpi kuin kysymys, kuka tuo mies oli, oli
kysymys, mitä varten hän oli täällä. Miksi hän oli tullut näille main?
Miksi hän ei ollut tullut avoimesti? Mitä syytä hänellä oli kulkea kuin
varjo siellä, missä tiesi voivansa pysyä tuntemattomana?
Hughin ajatukset palasivat taas hänen äitinsä omituiseen
sairastumiseen. Viime yönä hän oli tehnyt sitäkin koskevia päätelmiä.
Ja ne olivat sangen yksinkertaisia. Toinen mies, kuka hän sitten
lieneekin, oli jostakin syystä tullut taloon ja päästyään eteiseen
ketään tapaamatta kiivennyt portaita ylös ja mennyt siihen huoneeseen,
josta ehkä kuuli jotakin liikettä. Tämä sattui olemaan hänen äitinsä
huone, ja kun muukalainen, joka niin merkillisellä tavalla oli rouva
Ritsonin poissa-olevan pojan näköinen, esitti itsensä näin omituisella
tavalla, näin omituisella ajalla ja näin omituisessa paikassa, valtasi
äidin pelko, että tässä oli aave, joka tuli ilmoittamaan hänen poikansa
kuolemasta ja niin hän oli pyörtynyt ja kaatunut lattialle.
Tällä otaksumalla oli kyllä omat, huomattavat heikkoutensa, mutta niitä
ei Hugh Ritson ollenkaan ottanut lukuun. Muut vieläkin sekavammat
seikat kiduttivat häntä.
Mutta tänä aamuna Mercyn kirjeen valossa asiat näyttivät selviävän
itsestään. Jos Paulin näköinen mies oli salaisesti saapunut Newlandiin,
hänellä täytyi olla salaiset syynsä pysyä tuntemattomana. Jos hän oli
mennyt rouva Ritsonin huoneeseen silloin, kun siellä ei ollut ketään,
tapahtui se siksi, että hänellä oli siellä jokin tehtävä. Eikä hänen
äitinsä pyörtymyskohtaus saattanut olla seuraus turhasta pelästymisestä
eikä järkkymätön äänettömyys hermokiihoituksesta.
Yksi tehtävä oli nyt muita tärkeämpi, ja se oli päästä tämän
salaisuuden perille. Kuka hän olikin, tämä tuntematon mies näytti
voivan järkyttää heidän kaikkien elämäänsä.
Se asia kuitenkin oli selvä, ettei Paul Ritson ollut Gretan velipuoli.
Hugh Ritson päätti hänkin matkustaa etelään. Jos se muukalainen vielä
kierteli Newlannissa, sen parempi. Hugh tahtoi tavata sen vanhan
naisen, äitinsä ja keskustella häiritsemättä hänen kanssaan käyttäen
maailmanmiehen koko oveluutta apunaan.
Hugh vietti suurimman osan päivästä toimistossaan: kaivoksilla
järjestellen sellaisia asioita, jotka eivät voineet odottaa hänen
paluutansa. Keskiviikkoaamuna hän lähetti Nattin jalkaisin viemään
herra Bonnithornelle kirjettä, jossa hän selitti lyhyesti ja varovasti,
miten asiat edelleen kehittyivät. Sitten hän pistäytyi hetkeksi äitinsä
huoneeseen.
Rouva Ritson oli noussut ja istui nyt takan ääressä, kirjoittamassa.
Hugh huomasi äitinsä noustessa, että hän oli itkenyt ja että paperille
oli kirjoittaessa tipahdellut suuria pisaroita. Eräs nainen oli
lattialla polvillansa; ja järjesteli liinavaatteita matka-arkkuun. Tämä
kielevä eukko Dinah Wilson laverteli juuri, kun Hugh astui sisään.
"Kaikki sanovat", hän puheli, "ettei sellaista ole kuultu eikä nähty.
Ja Reuben vakuutti minulle samaa. Hän oli puutarhassa, kun minä hain
liskoja, ja hän herkutteli siellä kuin parhainkin vieras. 'Tulipalossa
oli herra Paul, se on ihan varma', hän vakuutti uudestaan ja uudestaan.
Mitä mies, sanon minä, tiedäthän, ettei hän ollut kotona. Herra
Paul oli matkustanut Lontooseen. 'Se oli Paul tai hänen lihallinen
veljensä', väitti hän hellittämättä."
"Hyst, Dinah", äännähti rouva Ritson.
Hugh sanoi äidilleen hiljaisella äänellä, mitkä asiat vaatisivat
häntä matkustamaan. Sitten hän kääntyi ympäri ja sanoi "hyvää yötä"
osoittamatta mitään mielenliikutusta.
Äiti ojensi hänelle kätensä ja katseli häntä hellästi silmiin.
"Näinkö me eroamme?" hän sanoi ja ojentuen eteenpäin kosketti
huulillaan hänen poskeansa.
Hugh näytti hämmästyneeltä ja valahti kalpeaksi, mutta hän meni ulos
kylmänä ja virkkamatta sanaakaan. Puolta tuntia myöhemmin hän asteli
lumista tietä myöten kiireesti asemalle.