Hugh Ritson oli tyytyväinen huomatessaan, että Greta uskoi harhaluulon
häntä pettäneen. Hänestä ei ollut ollenkaan vastenmielistä ajatella,
että yliluonnolliset otaksumat neitoa kiduttaisivat. Mielellään hän
tahtoi johtaa Gretan siihenkin ajatukseen, että Paul luulottelemalla,
että hän muka olisi poissa Newlannista, tahtoi morsiantaan pettää.
Ainoa asia, joka Hugh Ritsonia huoletti, oli pelko, ettei Greta vain
jollakin tavalla saisi selville tavanneensa silloin jonkun toisen
miehen.
Mutta itse hän oli asiasta varma. Hän ei epäillyt enää, että todellakin
oli toinen mies, joka muistutti Paul Ritsonia niin täydellisesti, että
heidät kolmesti ennen ja nyt vielä kerran oli vaihdettu. Tämä toinen
mies näytti voivan hallita hänen, hänen veljensä, hänen äitinsä,
vieläpä Gretankin elämää. "Kuka hän oli?"
Jäätyään pihalle yksin, kun vaunut vierivät pois Hugh Ritson värisi
ja katsoi pelokkaasti ympärilleen. Hän oli nauranut toivottaessaan
Gretalle hyvää yötä kuten mies, jota eivät mitkään huolet paina, mutta
epävarmuus kuitenkin jäyti hänen sydäntänsä. Hän palasi kiireesti
huoneeseensa, istahti pöydän ääreen, otti kirkkoherra Christianin
lähettämän paperin ja luki sen yhä kasvavalla kiihkolla.
Hän luki sen ja luki uudestaan, hän näytti ahmivan sen rivi riviltä,
sana sanalta. Kun hän tahtoi asettaen sen pois, hänen sormensa
vapisivat niin, että se putosi ja noustessaan hän tunsi jäsenensä
kankeiksi.
Mitä hän oli pelännyt, se hänelle esiintyi nyt täydellisenä varmuutena.
Hän avasi laatikon ja otti sieltä esille kolme todistusjäljennöstä,
jotka herra Bonnithorn oli hänelle tuonut. Valiten niistä aikaisimmat
päiväjärjestyksen mukaan hän asetti ne sen kirjelmän rinnalle, jonka
hän oli kirkkoherra Christianilta saanut.
Toisen mukaan Paul, Grace Ormerodin ja Robert Lowtherin poika, oli
syntynyt 14 p. elokuuta 1845.
Toisen mukaan taas Paul, Grace Ormerodin ja Allan Ritsonin
hyvämaineinen poika, oli vielä sylilapsi marraskuun 19 p. 1847.
Paul Ritson ei voinut olla Paul Lowther.
Paul Ritson ei voinut olla Greta Lowtherin velipuoli.
Hugh Ritson luuhahti tuolille, niinkuin olisi saanut ankaran iskun.
Kuukausia hän oli mielessään hautonut turhia toiveita. Kosto, jonka hän
oli luvannut hylätystä ja häväistystä rakkaudestaan -- kosto, jota hän
nimitti: rangaistukseksi -- olikin ollut vain ilkeätä narripeliä.
Tunnin hän asteli lattiaa edestakaisin tuohtunein kasvoin ja
horjahtelevin askelin. Natt palasi pappilasta, pani hevosensa talliin
ja pistäysi keittiöön, saadakseen nyt rauhassa lopun yönsä viettää.
Hän kuuli levottomia askeleita, jotka samaa jälkeä tuntuivat käyvän
edestakaisin, ja alkoi epäillä, olisiko vieläkin jotain hullusti.
Vihdoin hän hiipi portaita ylös, avasi äänettömästi oven ja tapasi
herransa hehkuvin poskin ja villein ilmein. Mutta utelias, unisilmäinen
poika ei ehtinyt tarjota palvelustaan, ennenkuin hänet kiroten
potkaistiin ulos. Sekavin tuntein hän palasi keittiöön päättäen etsiä
jostakin kaapista virkistyksekseen jotakin miestä väkevämpää, sillä hän
tiesi, että sellaiset aina karkoittivat hänen isäntänsä pahantuulen.
Mimmoinen isäntä, sellainen palvelija: Natt lämmitti itsellensä kannun
olutta, riisui suuret saappaansa ja istahti nauttimaan takan ääreen,
jossa hiilet vielä miellyttävästi hehkuivat.
Hugh Ritsonin makuuhuoneeseen meni ovi hänen seurusteluhuoneestaan.
Hän kävi vuoteeseen. Hän koetti nukkua, mutta unenrahtuakaan ei tullut
silmään; Tunnin verran hän keturoi vuoteessa, nousi ylös, käveli
edestakaisin ja laskeusi uudestaan levolle.
Hän tunsi ensimmäisiä pistoksia omassatunnossansa. Turmeltuneempi mies
olisi ottanut helpommin vastaan varmuuden, että pelkkä harhaluulo
oli hänen ajatuksiaan niin kauan hallinnut. Mutta häntä tämä erehdys
kauheasti kidutti. Parempi mies taas olisi karkoittanut tällaiset
ajatukset. Hän ei voinut olla huomaamatta, että se tie, jota hän oli
lähtenyt kulkemaan, oli väärä, ja omatunto kehoitti palaamaan siltä
pois. Mutta hän päätteli että oli jo mennyt liian pitkälle. Jatkaa sitä
oli yhtä helppoa kuin palatakin ja jatkaa hänen täytyi.
Kun hän rehellisesti uskoi, että se mies, jonka maailma tunsi Paul
Ritsonin ja hänen veljensä nimellä, oli Gretan velipuoli, hän olisi
ilman omantunnon vaivoin voinut olla niiden menojen todistajana, jotka
sitoisivat heidät ainiaaksi yhteen ja myöskin erottaisivat iäksi.
Silloin hän olisi mielihyviksensä astunut esille ja erotettuaan heidät
hän olisi tyynenä katsellut, miten se nainen, joka hänen rakkautensa
oli hylännyt, riutuisi lemmenkaipuusta ja ikävästä. Se olisi ollut
tuntuva rangaistus ja luonnon ääni hänessä olisi kuiskannut, että hän
oli menetellyt oikein.
Mutta kun ei ollut enää mahdollisuutta uskoa, että Greta ja Paul
olivat sisar ja veli, tämä toivo petti ja täytyi keksiä keino, miten
rangaistuksen muuttaisi kostoksi.
Hänen täytyy mennä pitemmälle, muuten hän ei saisi rauhaa. Sokeat
salaiset voimat saattoivat kyllä asettua häntä vastaan, mutta hän
voi ja hänen täytyi katsoa totuutta silmiin. Jos hän olisi saanut
toteutetuksi sen, mitä oli aikonut, hän olisi ollut roisto, tunnoton
roisto.
Hugh Ritson hypähti vuoteestaan. Vesikarpaleet kierivät suurina
pisaroina hänen otsaltansa. Kieli suussa tuntui paksulta ja jäykältä.
Suuret valtimot kaulassa tuntuivat tulvivan haljetakseen.
Tietämättä, mitä tekisi, hän asteli ulos ja äitinsä huoneeseen.
Kynttilä paloi vielä pöydällä. Tuli takassa oli palanut loppuun. Eräs
palvelijatar istui vuoteen vieressä pää taipuneena olkapäälle ja nukkui
viattomuuden unta. Hugh lähestyi vuodetta. Hänen äitinsä hengitti
tyynesti. Hän oli uinahtanut uneen. Kalpeat kasvot olivat hyvin
rauhalliset, kauhistunut ilme laihtuneilta kasvoilta oli hävinnyt.
Silmät olivat sulkeutuneet, sulkeutuneet raa'alta maailmalta, joka
kiusasi hänen hentoa sieluansa.
Näky liikutti Hugh Ritsonia. Tämän jäätyneen sydämen syvyyksissä
rakkauden enkeli pani hiljaiset vedet väreilemään.
Taivuttaen päätänsä hän olisi saattanut koskettaa kylmää otsaa
kuumeisilla huulillansa. Mutta hän vetäytyi takaisin. Ei, ei, ei!
Hellyys ei ollut häntä varten. Hyvä Jumala lahjoitti sitä muutamille
kuin taivaan mannaa. Mutta siellä täällä oli ihmisiä, jotka turhaan
rukoilivat vesipisaraa jäähdyttämään polttavaa kieltänsä.
Varovin askelin, kuten mies, joka on salaa hiipinyt Pyhättöön, Hugh
Ritson vetäytyi takaisin omaan huoneeseensa.
Hän otti muutamasta kaapista viinaa ja joi sitä lasillisen yhdellä
siemauksella. Sitten hän pani pitkäkseen ja koetti taas nukkua. Gretaa
koskevat ajatukset palasivat taas. Vieläpä hänen rakkautensakin häneen
oli kokonaan hellyyttä vailla. Se oli kuluttavaa intohimoa. Mutta se
kuitenkin pani hänet itkemään. Kaihon kyyneleet, kuumat, katkerat,
hiuduttavat kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä. Ja täällä tunteitten
valtakunnassa hän oli samanlainen kuin muutkin ihmiset, hänen kova
sydämensä vuosi verta. Hän olisi voinut ajatella, että tällainen
rakkaus voisi taivuttaa koko maailman alamaisekseen ja kun joku nainen
saattoi sen hylätä, täytyi kivienkin itkeä. Hassutusta!
Eikö uni ikinä tule! Hän hypähti ylös ja nauroi katkerasti, joi
toisen lasin viinaa ja nauroi uudestansa. Hänen ovensa oli auki, ja
peikkomaisena, ontto ääni kaikui läpi talon.
Hän veti aamuviitan päälleen, otti lampun käteensä ja meni alakertaan
eteiseen. Tuuli oli yltynyt. Se valitti nurkissa ja nuoleskeli kattoa
vinkuvalla kielellänsä.
Hugh Ritson astui takan luo, jossa ei ollut tulta. Siinä hän seisoi
tietämättä, miksi. Lamppu hänen kädessään loi valoaan seinällä
riippuvaan peiliin. Siinä hän näki tuohtuneet kasvot, harhailevat,
ontot silmät ja aukirevähtäneen suun.
Tämä näky johti mieleen toisen tapauksen. Hän astui pieneen
sisähuoneeseen. Se oli sama huone, jossa hänen isänsä kuoli. Nyt se oli
tyhjä: paljas patja, tuoli, pöytä -- eikä muuta.
Hugh Ritson kohotti lampun päänsä yli ja katseli alas. Hän tahtoi elää
sen yön surulliset tapaukset uudestaan. Hän vetäytyi ovelle, avasi
sen hiljaa ja katseli varovasti ympärilleen. Sitten hän jätti sen
auki, seisoi taivutetuin päin sen takana ja kuunteli. Kasvoilla oli
aavemainen hymy.
Tuuli ulkona huokaili ja valitti.
Hugh Ritson veti oven auki ja astui takaisin eteiseen. Siellä hän
seisoi muutamia minuutteja silmät kiinnitettyinä yhteen paikkaan.
Sitten hän kiiruhti omaan huoneeseensa. Astuessaan portaita ylös hän
nauroi taas.
Päästyään vuoteensa luo hän kaasi kurkkuunsa vielä lasin viinaa ja
painautui taaskin maata. Tällä kertaa hän tietysti nukkui ja hänen
unensa oli raskas.
Nattin uninen korva oli kuullut äänen eteisestä. Hän oli juonut kuuman
oluensa ja samasta syystä kuin isäntänsäkin nukahtanut, mutta se uni ei
ollut juuri niin syvä. Omituinen eteisestä kuuluva ääni herätti hänet
hänen tuoliltansa ja varpaisillaan hän sipsutti keittiön ovelle. Hän
tuli juuri parhaiksi nähdäksensä miehen astuvan portaita alas lamppu
kädessä. Nattin silmät olivat kyllä sinä hetkenä unenpöpperössä, mutta
siitä huolimatta hän täysin tajusi, mitä hänen edessään tapahtui.
Tietysti se oli herra Paul, joka hiiviskeli täällä ympäri silloin,
kun muut ihmiset olivat menneet yöpuulleen saadakseen edes hetkisen
yön lopulla levätä. Näin Natt arvelematta päätti tehdessään yöllisiä
havaintojaan.
Kun kaikki tässä onnettomassa talossa vihdoin oli hiljaa, pilkisti kuun
kalpea naama esille pilvien välistä ja kurkisti pimeistä akkunoista
sisään.