Kun Greta astui ulos, oli ilma kellertävä ja huuruinen. Pilvet
synkistyivät synkistymistään. Kun hän joutui kylään, alkoi suuria
lumihiutaleita keveinä ja leikitellen lennellä hänen ympärillään. Hän
tunsi, että tuuli heitteli niitä vasten hänen kasvojaan ja kun hän tuli
kapakan kohdalle, hän näki niiden tanssin kapakan kalpeankeltaisessa
valossa.
Työväki palasi pelloiltansa ja aamiaiskorinsa käsivarrellaan tai taikon
varressa he kaksin tai kolmin astelivat Lentävään Hevoseen. Sisällä
näytti lämpimältä ja kodikkaalta.
Hän kulki ohi vanhojen talojen rivin ja tuskin illan pimetessä huomasi
niitä. Sivuuttaessaan myllyn hän saattoi juuri erottaa sen hävitetyn
muodon, joka seisoi kuin synkkä pyramiidi harmaata taivasta vasten. Yhä
sakeampina leijailivat lumihiutaleet. Ne kokoontuivat hänen harsolleen
ja tuulen puolelle koettivat lyhdyllekin muodostaa kinoksen.
Tie kävi yhä vaikeammaksi kulkea ja hänellä oli vielä koko
neljännespenikulma jäljellä. Hän kiiruhti askeleitansa. Kulkiessaan
ohi pienen kirkon -- pastori Christianin kirkon -- hän tapasi Job
Sheepshanksin, kivenhakkaajan, joka tuli ulos kirkkotarhasta. "Huono
ilma nuoren naisen olla poissa kotoa luvallanne sanoen, neiti", sanoi
Job ja asteli kylälle päin meisselikimpun helistessä hänen Olallansa.
Tuuli suhisi lehdettömissä puissa, joita kasvoi katottoman vajan
ympärillä pelloille eroavien teitten risteyksessä. Puoliksi jäätyneen
veden kohina kuului kaukaisesta koskesta. Paitsi näitä ääniä, joihin
liittyi Gretan; askelen narske lumisella tiellä, oli kaikki hiljaa.
Kuinka sakeaa olikaan lumen tulo! Mutta Greta ei sitä ollenkaan
huomannut. Hänen aatoksensa askarteli tuhansissa muissa asioissa. Hän
ajatteli Paulia sellaisena kuin kirkkoherra Christianin suuri kirja oli
hänet kuvannut -- pienenä lapsena, sylivauvana, joka ei vielä osannut
kävellä. Saattoiko olla mahdollista, että Paul, hänen Paulinsa oli
kerran ollut sellainen? Tietysti, hullua oli epäillä sitä. Jokainenhan
on kerran ollut pienoinen lapsi. Se vain tuntui niin omituiselta. Siinä
oli jotakin käsittämätöntä.
Sitten hän ajatteli Paulia miehenä -- Paul sellaisena kuin hän oli,
uljaana ja komeana -- Paul karaistuna monissa koetuksissa. Hän ajatteli
rakkauttaan häneen -- kuinka pian he yhdistäisivätkään kätensä ja
sydämensä lähteäkseen vaeltamaan kohden tuntemattomia kohtaloita
tuntemattomassa maassa. Hän oli luvannut. Niin, ja hän tahtoi mennä.
Hän ajatteli Paulin toimia Lontoossa ja kuinka pian hän palaisi
Newlandiin. Nyt oli maanantai ja Paul oli luvannut tulla keskiviikkona.
Kaksi päivää enää! Kuinka pitkiltä ne kuitenkin tuntuivatkaan!
Greta oli saapunut kujalle, joka vei Ghylliin. Hän olisi pian perillä.
Kuinka sakeaoksaisina reunustivatkaan puut kujaa! Ne estivät illan
viimeisen kajastuksen lankeamasta tielle. Lyhty paloi kellertävänä ja
lumihiutaleet muodostivat monivivahteisia ruusuja sen ruuduille.
Sitten Greta ajatteli rouva Ritsonia. Oli omituista, että Paulin
äiti oli lähettänyt kutsumaan häntä. He olivat ystäviä, mutta heidän
suhteensa ei ollut koskaan ollut erittäin lämmin. Rouva Ritson oli
vakava, totinen nainen, oikea pyhimyssielu, ja Gretan iloinen mieli
tunsi joutuvansa kahleihin hänen läheisyydessään. Paul rakasti äitiänsä
ja Greta tunsi velvollisuudekseen rakastaa häntä Paulin äitinä, kuten
omaansa. Ajatus palasi Pauliin ja aina vain Pauliin. Paul oli hänen
maailmansa keskus. Hän oli nainen ja rakkaus oli hänen elämänsä,
kaikkensa.
Tällä puistokujalla oli pimeä kuin säkissä. Kerran hän kompastui
ojanpalteeseen, mutta naurahtaen nousi ja jatkoi matkaansa. Toisen
kerran hän oli kuulevinaan jotakin ääntä aivan lähettyviltä. Hän
pysähtyi ja kuunteli. Ei, ei se ollut mitään. Sata kyynärää vielä!
Rohkeasti vain!
Sitten äkkiä -- hän ei tiennyt miksi -- hänen ajatuksensa palasivat
aamupäivän tapauksiin. Hän muisti Hugh Ritsonin ja hänen salaperäiset
vihjauksensa. Mitä hän tarkoitti? Mitä pahaa hän voisi heille tehdä?
Ah, kunpa hän olisi ollut kylmäverisempi ja kysynyt! Hänen sydämensä
säpsähti. Hänen mieleensä iski, että ehkä se olikin Hugh eikä hänen
äitinsä, joka oli häntä kutsunut. Sydän löi yhä rajummin.
Sinä hetkenä kuovi lensi hänen ylitseen päästäen omituisen, kirkuvan
äänen. Samalla hän kuuli askelten lähestyvän. Ne tulivat kiivaasti yhä
lähemmä. Hän pysähtyi.
"Kuka se on?" hän kysyi.
Ei vastausta. Askelten ääni lakkasi kuulumasta.
"Kuka siellä on?" hän kysyi uudestaan.
Silloin kuului pimeässä raskaitten askelten ääni lumesta; joku
lähestyi. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, astui askelen ja pysähtyi
taas. Kulkija tuntui menevän hänen ohitsensa. Hän kohotti lyhdyn, niin
että se täydelleen valaisi ohikulkijan vartalon.
Se oli mies. Ohikulkiessaan hän käänsi päänsä; ja Greta näki hänen
kasvonsa. Ne olivat Paulin kasvot -- verettömät -- kiihoittuneet --
hehkuvin silmin.
Greta tunsi jokaisen veripisaransa hyytyvän.
"Paul!" hän kirkaisi vavisten ja hievahtamatta paikaltaan.
Hetkisen hän oli kuin tajutonna. Maa huojui hänen jalkainsa alla.
Tultuaan tuntoihinsa hän oli yksin seisomassa käytävällä lyhty puoliksi
lumeen hautaantuneena hänen jaloissaan.
Oliko kaikki ollut vain unta?
Hän oli vain kahdenkymmenen kyynärän päässä talosta. Eteisen ovi oli
auki. Pelästyneenä sydänjuuria myöten hän hyökkäsi sisään. Ketään ei
ollut eteisessä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hiljainen puheen sorina
keittiöstä.
Hän juoksi yli lattian ja vetäisi auki keittiön oven. Työmiehet olivat
illallisella jutellen, nauraen, syöden ja tupakoiden.
"Ettekö nähneet jonkun käyvän talossa?" hän huudahti.
Miehet nousivat ylös. Hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus.
"Koska?"
"Nyt."
"Ei. Kuka joku se olisi?"
Greta kiisi tiehensä selittämättä sen enempää. Keittiö oli kaukana
erillään. Hugh Ritsonin huone avautui juuri portaan päähän toiseen
kerrokseen. Portaat ylös lähtivät melkein heti, kun ulkoa tultiin
eteiseen. Harpattuaan ylös hän kiskaisi auki Hughin oven. Hugh oli
istumassa pöytänsä ääressä ja tutki joitakin papereita lampun valossa.
"Oletko sinä nähnyt Paulia?" kysyi Greta kiihkeästi kuiskaten ja
kauhistunein ilmein.
Hugh heitti paperit pöydälle ja nousi kankeasti ylös.
"Suuri Jumala, missä?"
"Täällä, nyt juuri."
Heidän katseensa yhtyivät. Hugh ei vastannut. Hän oli hyvin kalpea.
Greta katsoi lumista lyhtyä kädessään. Oliko hän uneksinut? Kaiken on
täytynyt olla unta.
Hän vetäytyi takaisin portaille ja vaikeni. Palvelusväki tuli ulos
keittiöstä kuiskutellen keskenänsä, ja he katselivat häntä ihmetellen.
Sitten hiljainen valitus saapui hänen korvaansa. Hän juoksi rouva
Ritsonin huoneeseen. Ovi sinne oli sepposen selällään, tuli paloi
takassa ja kynttilä pöydällä.
Suorana lattialla makasi Paulin äiti, kylmänä, liikahtamatta ja
tajutonna.
Kun rouva Ritson tuli tuntoihinsa, tuijotteli hän äkkäämättä
määrättömään etäisyyteen, ja katseeseen kohosi vähän väliä kauhun ilme.
Greta polvistui hänen vereensä ja auttoi häntä nousemaan vuoteeseen.
Rouva Ritson ei puhunut, vaan puristi hermostuneesti tytön käsiä, kun
tämä kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Silloin tällöin hän vapisi
huomattavasti, ja pelokas katse kääntyi alituiseen oveen. Mutta hän ei
virkkanut sanaakaan.
Tunti kului tunnin jälkeen ja yö kävi yhä synkemmäksi. Kiusallinen
hiljaisuus vallitsi koko talossa. Vain, keittiöstä kuului joku
kuiskausta äänekkäämmäksi kohotettu ääni. Siellä palvelijat supattivat
ja supsuttivat koettaen keksiä mitä pöyristyttävimpiä juttuja
selitykseksi äskeisille tapauksille.
Hugh Ritson kulki uudestaan ja uudestaan omansa ja äitinsä huoneen
väliä. Hänen täytyi alituiseen saada katsella äitinsä kuluneita,
kalpeita, tyyniä kasvoja, mutta hän puhui vähän. Hän ei kysellyt mitään.
Greta istui vuoteen vieressä, mutta ei ollut niin kalpea, ei niin
tuskaantunut eivätkä kauhukuvat kiduttaneet häntä, niinkuin hänen
hoidokkiansa. Puolen yön seuduissa Hugh tuli sanomaan, että Peter oli
pappilasta lähetetty häntä noutamaan. Greta nousi, pani takin päälleen
ja hatun päähänsä, suuteli äänettömiä huulia ja seurasi Hughia ulos
huoneesta.
Kun he astuivat portaita alas, Greta pysähtyi Hugh Ritsonin ovelle ja
viittasi tätä poikkeamaan hänen kanssaan sisään. He astuivat yhdessä
huoneeseen, ja Greta sulki oven.
"Sano nyt minulle", hän virkkoi, "mitä tämä merkitsee."
Hughin kasvot olivat hyvin kalpeat. Hänen silmissään oli hajamielinen
katse ja kun hän puhui, oli ääni hillitty. Mutta tahtonsa lujuudella
hän pian voitti nämä heikkouden merkit.
"Se merkitsee", hän sanoi, "että kavala harhaluulo on sinut pettänyt."
Gretan kalpeat kasvot karahtivat punaisiksi. "Entäs sinun äitisi, onko
kavala harhaluulo hänetkin pettänyt?"
Hugh kohautti olkapäitänsä, irvisti hieman hampaitansa, mutta ei
vastannut mitään.
"Vastaa minulle -- sano minulle totuus -- ole edes kerran rehellinen --
sano minulle, voitko sinä selittää tämän ihmeen."
"Jos minä voisin sen selittää, eihän se ihme olisikaan."
Gretasta tuntui kuin veri olisi tippunut hänen sormensa päistä.
"Uskotko sinä, että minä olen puhunut sinulle totta?" hän kysyi.
"Siitä olen aivan varma."
"Uskotko sinä, että minä näin Paulin käytävällä?"
"Olen varma, että luulit nähneesi hänet."
"Tiedätkö sinä varmaan, että hän on mennyt matkoille?"
Hugh nyökkäsi myöntävästi.
"Oletko varma, ettei hän ole tullut takaisin?"
"Ihan varma."
"Lyhyesti, sinä siis luulet, että se, mitä minä näin, oli vain pelkkää
naisten herkkäuskoisuutta?"
Hughin valkeat huulet vetäytyivät hymyyn ja hänen tuijottaviin
silmiinsä hetkeksi ilmestyi riemukas mielentyyneys. Hän astui pöydän
luo ja selaili muutamia papereita.
Tämä muistutti Gretaa siitä paperista, jonka kirkkoherra oli lähettänyt
hänen mukanaan. "Minun olisi pitänyt antaa tämä ennemmin", hän sanoi.
"Kirkkoherra Christian lähetti sen."
Hugh otti sen osoittamatta suurempaa mielenkiintoa, pani sen lukematta
pöydälle ja meni Gretan kanssa ulos.
Vaunut oli ajettu portaitten eteen, Natt istui ajajan penkillä ja Peter
takaistuimella. Lumisade oli lakannut, mutta lunta oli maassa useita
tuumia. Maassa ja ilmassa vallitsi mykkä hiljaisuus.
Hugh auttoi Gretan vaunuun ja sitten otti vaunulyhdyn ja valaisi sillä
tietä useita kyynäriä hevosen edestä. "Ei näy mitään jälkiä lumessa",
hän sanoi koettaen väkinäisesti hymyillä -- "ei ainakaan sellaisia,
jotka menisivät talosta pois päin."
Greta itsekin oli alkanut epäillä. Hänen teki mielensä kysyä, eikö
näkynyt mitään muita jälkiä, paitsi Peterin, mutta jätti sen tekemättä.
Jäljet olivatkin olleet ja menneet. Kaikki oli tapahtunut kolmisen
tuntia sitten ja nyt oli helppo todistaa olemattomaksi koko asia.
Hugh asetti lyhdyn paikoilleen. "Huusitko sinä", hän kysyi, "kun sinä
näit, kun sinä näit -- _sen_?"
Gretaa alkoi hävettää. "Varmaankin minä huusin. Minä en voi kuitenkaan
sanoa --"
"Ah, se selittää kaiken. Epäilemättä äiti kuuli sen; ja pelästyi. Nyt
minä sen huomaan. Natt, aja pois -- kylmä nyt onkin -- hyvää yötä."
Greta tunsi kasvojensa hehkuvan pimeässä. Ennenkuin hän ehti tai keksi
vastata, he olivat jo matkalla kotia kohti.
Ajoittain hän oli kuulevinaan naurunkikatusta ajajan penkiltä. Natt
näytti olevan itseensä täysin tyytyväinen. Tulipalosta lähtien hän
oli koettanut seikkoja selitellä ja pannut tapauksia yhteen ja
luuli nyt päässeensä tosiasioitten perille. Kun ihmiset sanoivat,
että Paul oli ollut palopaikalla, hän nauroi pilkallisesti, sillä
tiesihän hän, että tuntia aikaisemmin hän oli jättänyt hänet asemalle.
Mutta kun joku ajatus iskee sellaisen miehen aivoihin, kuin Natt,
se ei lähdekään sieltä pois niin helposti. Se juurtuu ja muodostuu
aivan uudeksi johtaen mitä omituisimpiin päätelmiin. Natt tiesi,
että veljesten välillä oli joitakin riitoja. Samoin hän tiesi, että
asemalle päästiin kahta tietä, toinen kulki kaupungin, toinen Latriggin
kautta. Herra Paulilla saattoi olla omat syynsä olla lähtevinään
Lontooseen, mutta jäädäkin kotiin. Natt oli jättänyt hänet nousemaan
asemalle kaupunginpuoleisia portaita. Mutta mikä oli estänyt häntä
astumasta taas ulos Latriggin-puoleisesta ovesta? Tietysti hän oli niin
tehnytkin. Eikä hän ollut hetkeksikään poistunut näiltä main. Hitto
vie, miten sokeita ihmiset ovat! Tätä ajatellen Natt heilutteli ja
kallisteli viisasta päätään uudestaan ja uudestaan.
Silloin tällöin Natt käänsi viisaan päänsä olkansa yli sinne, missä
Peter juhlallisesti vaieten istui ja päästi merkitsevän "hömp". "Totta
vie, Peter", hän sanoi kurkaten pelästyneenä ja ollen hätkähtävinään,
"oletko se todellakin sinä? Ja minä kun luulin, että se oli kummitus!"
"Eipä tierä, vaikk' olisikin kun ajetaan ihmiset vuoteesta tällaiseen
kylmään yöhön", mutisi Peter maiskautellen suutansa tunnustellakseen,
vieläkö kieli olisi sulana.