Kun pastori Christian sinä päivänä lopetti työnsä, oli päivä
pitkälle kulunut. Hän antoi pojalle shillingin palkaksi hevosten
taluttamisesta, vei juhdat takaisin niiden omistajalle, Robert
Atkinsonille, ja maksettuaan viisi shillingiä niiden vuokraa lähti
kotiinsa. Paluumatkalla hän poikkesi Henry Walmsleyn sekatavarakauppaan
ostaen sieltä paketin teetä, laatikon paahdettua kahvia ja topan
sokeria. Sitten hän meni suutari Randal Alstonen luo ja maksettuaan
saappaittensa korjuupalkan pisti ne käsivarrellensa. Lopuksi hän
poikkesi Lentävään Hevoseen, tilasi tuopin olutta ja sen juotuaan
tupakoi vielä hetkisen vältellen Tommy Lowtherwaiten, puplikaanin,
kanssa.
Päivän kuluessa usva oli hälvennyt ja illan hämärtyessä se oli
vähentynyt laaksosta niin paljon, että etemmäksikin saattoi erottaa
pappilan keltaisen rakennuksen paljaaksi varisseitten puitten lomitse.
Muuan ovi oli auki ja takan punertava valo hohti aina portaille asti.
Yhtä kirkkaat olivat ne kasvot, jotka odottivat kirkkoherraa kotiin.
"Nyt jo palannut, Greta, nyt jo palannut!" huudahti kirkkoherra
työntyen kodikkaaseen huoneeseen kantamus tavaraa kummassakin kädessä.
"Kas -- odota -- selvä peli, tyttö -- oh, sinä veitikka! -- Tuohan on
salakavala päällehyökkäys."
Kuului huulten maiskahdus, hopeisen äänen iloinen naurahdus ja sitten
syvän äänen hyväilevä mutina, joka päättyi leveään hymyyn.
Kädenmatkan päästä Greta katseli kirkkoherran kuormaa ja otti ankaran
ilmeen.
"Enkö minä ole kieltänyt sinua enää koskaan sellaista tekemästä?" hän
sanoi kohottaen sormeansa ja viipattaen sillä nuhtelevasti.
"Mistäs sinä _tiesit_?" sanoi kirkkoherra herttaisen viattomasti ja
lisäsi hymyillen: "Mistä sinä tiesit, että minulla on niin huono
muisti?"
"Jätä tällaiset kotoiset velvollisuudet taloutesi ylijohtajalle,
herraseni", sanoi tyttö koettaen saada kasvoillensa ankaran ilmeen.
"Kuuletkos minua, sinä vanha, rakas lemmikki?"
"Kuulen, kuulen", virkkoi vanha mies asetellen tavaransa yksitellen
lattialle. "Kas, varjelkoon, miten huomaamaton minä olen! Tuollahan on
herra Bonnithorne", hän lisäsi kääntäen katseensa uunin nurkkaan, jossa
asianajaja kuivaili varpaitansa. "Tervetuloa, tervetuloa."
"Peter, Peter", huudahti Greta avaten oven sisähuoneihin.
Laihahko, vanha ukonrahjus, jolla oli vain toinen käsi, tallusti sisään.
"Peter, vie nuo tavarat keittiöön", sanoi Greta.
Vanha mies katsahti kirkkoherran tuomiin tavaroihin, ja kasvoille
kohosi tyytymätön ilme.
"Taas hän on ollut ostoksilla, emäntä", hän murahti.
Kirkkoherra oli riisunut takkinsa ja veti juuri jalkapuussa pois
saappaitansa.
"Kuinkas herra Bonnithorne voi tällä rumalla ilmalla? -- Odota, Peter,
anna minulle tohvelit, ota ne siitä suuresta paketista. Minä annoin
Randel Alstonen leikata vanhoista saappaistani varret ja tehdä niistä
lipokkaat mittojeni mukaan. Vain kuusi penceä ja katsokaa, miten kaunis
pari. Kiitos, Peter. -- Te voitte siis hyvin, herra Bonnithorne.
Ihme kyllä, eikö totta? On monia ihmisiä, jotka ovat aivan poissa
suunniltaan näin rumilla ilmoilla."
Peter otti saappaat ja käänteli niitä käyttäen toisen käden leikattua
tynkää apuna. Tee ja kahvitötterö katosivat hänen housunsa taskuun ja
sokeritopan hän kantoi kädessään.
"Hänen kanssaan on vaikea tulla toimeen", hän mutisi Gretan korvaan
astuessaan kantamuksineen ulos. "Harmittaa, etten minä voi hänen
edestään mennä kyntämään -- se on työtä, johon tarvitaan kaksi kättä --
mutta ei se suinkaan ole herrojen työtä."
"Mitä ihmeitä!" huudahti kirkkoherra tarkastellen lepotuolia, johon
aikoi istahtaa. "Uusi tyyny -- ja pussi seinällä pikku tavaroitani
varten -- ja hylly tupakkavehkeilleni ja -- ja -- mikä tämä on?"
"Kirjoitusmatto, herra Christian", sanoi asianajaja.
"Minä epäilin, voisiko hän koskaan huomata tuollaisia pikku esineitä",
sanoi Greta loistavin silmin.
"Ai, ihme! Punaiset verhot akkunoissa ja uudet, koreat peitteet
sohvilla --"
"Sitsikangasta, sitsikangasta", keskeytti Greta ilkamoivin ilmein.
"Ja vanha ruusupuukello nurkassa niin kiiltävänä kuin peili ja suuri
tamminen kirjoituspöytä öljytty hohtavaksi --"
"Vernissattu, herra, vernissattu."
"Ja kaikki leikkaukset siinä kuin uudet -- siinä on pyhä Pietari
suurine avaimineen ja rikas mies rahapusseineen koettaen kieltäytyä
joutumasta vaivanpaikkaan."
"Enkös minä sanonut, että tuskin tunnet omaa kotiasi tullessasi
takaisin?" sanoi Greta.
Hän levitti juuri hohtavanvalkoista liinaa pyöreälle pöydälle johon hän
laittoi kirkkoherran illallisen.
Kirkkoherra asteli uusissa lipokkaissaan ympäri huonetta katsellen
kaikkea, mikä oli uutta ja mikä vanhaa, joka oli saanut uuden muodon,
ja hänen kasvoilleen kohosi lapsellinen onnentunne ja silmissä sädehti
tyytyväisyys ja rauha.
"Minä olen onnenpoika; onko _teillä_, herra Bonnithorne, nuori nainen
kotona?"
"Tiedättehän, että minä olen vanhapoika, herra Christian", sanoi
asianajaja kainosti.
"Niin minäkin, niin minäkin. Se minustakin oli parasta -- kunnes meidän
vanha ystävämme, rouva Lowther, kuollessaan uskoi tyttärensä minun
hoitooni."
"Äidin olisi pitänyt kysyä _minulta_, ennenkuin jätti minut herra
Christianin niskoille, eikös olisikin, herra Bonnithorne?" sanoi Greta
vallattomin ilmein.
"Se oli kuitenkin parasta näin", sanoi kirkkoherraa nauraen. "Peter
alkaa tulla jo vanhaksi ja hänen saranansa ovat hieman kankeat, kuten
tiedätte, ja niin me olimme kuin kaksi vanhenevaa varista, jotka tuskin
olisimme ajan oloon voineet pitää kunnollista huoltaa kristillisestä
seurakunnasta. Mutta sitten tuli Greta tähän vanhaan, hämärään
taloon, joka oli täynnä lukinverkkoja, joita kaksi vanhaa hämähäkkiä
lakkaamatta punoi -- tuli kuin päivänsäde valaisemaan synkkää
syyspäivää. Kas niin -- siirtäkääpä tuolinne, herra Bonnithorne, ja
käyttäkää hyväksenne. Se on minun mieliruokaani -- hän kyllä tietää
-- ruskistetuista vihanneksista lientä ja lampaan pää perunain ja
muhennettujen porkkanain kanssa. Tuokaa tuolinne lähemmä. Mutta missäs
olutkannu on, Greta?"
"Peter, Peter!"
Vanha hämähäkki ilmautui samalla tuoden olutkannun, jonka reunojen yli
oli vaahto kohonnut ja kuohui laitoja pitkin maahankin.
"Oletkos tänään ollut perunoita kaivamassa, Peter?" kysyi kirkkoherra.
Vastaukseksi Peter nyökäytti kankeasti suurta päätänsä.
"Montako bushelia?"
"Kaksitoista luullakseni", mutisi Peter kuhnustaen ulos.
Sitten kirkkoherra vieraineen istahti pöytään. "Te olette onnellinen
mies, herra Christian", virkkoi herra Bonnithorne, kun Greta pistäytyi
ulos toimittamaan joitakin kotoisia askareita.
Kirkkoherra Christian pudisti päätänsä. "On liian suurta", hän sanoi,
"että yhden osaksi tulee niin äärettömän paljon hyvyyttä; pahinta
kaikesta on elää liian suuressa onnessa. Ei mitään koetuksia, ei
vastuksia -- ei muuta kuin: 'Sydän, ota kaikki, mitä haluat' -- ja
se on paha, jos oikein ajattelette ... Enemmän lampaan päätä, herra
Bonnithorne; ette ole ollenkaan saanut kieltä -- tässä olisi kaunis,
herkullinen pala."
"Kiitos, herra Christian. Minä tulin maksamaan teille ne kymmenen
shillingiä, jotka teille ovat tulevat Joseph Parkinsonin
hautajaistoimituksesta viime sunnuntai-iltana ja samalla suoritan sen
punnan, jonka James Bolton on puolivuosittain määrännyt maksettavaksi
köyhien konttoristien apurahastoon."
"Hyvä, hyvä, ei tarvitse valittaa, että tulee vain sataen, vaan ihan
kaatamalla", sanoi kirkkoherra. "Poikkesin tullessani Henry Walmsleyn
ja Robert Atkinsonin luo ja he molemmat maksoivat palkanneljänneksensä
-- Henry viisi shillingiä ja Robert seitsemän; ja kun minä menin Randal
Alstonelle maksamaan kenkieni pohjuusta ja laittamisesta, hän sanoi,
että ne maksavat yhden shillingin kuusi penceä, mutta hän oli minulle
velkaa shillingin seitsemän penceä vasikasta, jota Peter oli hänelle
myynyt. Niin hän maksoi minulle yhden pencen ja me olemme kuitit
maailman alusta tähän päivään asti."
"Sitäpaitsi minä ajattelin puhua meidän nuoresta ystävästämme,
Gretasta", sanoi herra Bonnithorne pehmeällä äänellänsä. "Otaksun, että
te olette valmistunut luopumaan hänestä?"
"Luopumaan hänestä -- Gretasta?" sanoi kirkkoherra asettaen pois
veitsensä. Sitten hän hymyili: "Ai, te tarkoitatte sitten, kun Paul
ottaa hänet. Tietysti, tietysti. Mutta avioliitosta ei vielä vähään
aikaan tule mitään, hän itse sanoi sen minulle."
"Avioliitto Paulin kanssa -- ei", sanoi herra Bonnithorne huuhdellen
kurkkuansa ja näyttäen huolestuneelta.
Kirkkoherra Christian katsahti levottomasti asianajajan kasvoihin ja
vaipui äänettömyyteen.
"Herra Christian, teidät jätti Greta Lowtherin holhoojaksi meidän
rakas, vanha ystävämme, hänen äitinsä. Teidän velvollisuutenne on
tarkasti valvoa, että hänen tulevainen onnensa ja hyvinvointinsa on
mahdollisimman hyvin turvattu."
"Tietysti, aivan luonnollisesti!" sanoi kirkkoherra.
"Te olette vanha mies, herra Christian, ja hän on nuori tyttö. Kun te
ja minä olemme poistuneet, on Greta Lowtherilla vielä elämäntaistelu
edessään."
"Jumala sen suokoon, Jumala sen suokoon!" huokasi kirkkoherra nöyrästi.
"Eikö teidän olisi viisainta katsoa, että hän saisi miehen, joka
taistelee hänen puolestansa ja tekee keveäksi hänen elämänsä?"
"Niin hän saakin, niin hän saakin. Paul on miehekäs nuorukainen ja
rakastaa häntä enemmän kuin omaa sieluansa -- ei, minä sanon hänelle,
että on synti Jumalan edessä tehdä rakkautensa esineestä epäjumala."
"Te erehdytte, herra Christian. Paul Ritson ei ole sopiva puoliso
Gretalle. Hän on rappiollejoutunut mies. Isänsä kuoleman jälkeen hän on
antanut rappeutua, hän on kokonaan hävittänyt kotitalonsa Ghyllin -- se
on pantattu jokaista ruohonkortta myöten. Minä tiedän sen."
Kirkkoherra Christian siirsi tuolinsa pöydän luota ja tuijotteli tuleen
hämmästynein silmin.
"Minä tiesin, että hänellä oli huolia", hän sanoi, "mutta minä en
tiennyt, että asiat olivat niin vakavaa laatua."
"Ettekö ole huomannut, että hänen järkensä on yhtä sekaisin kuin hänen
asiansakin?" kysyi asianajaja.
"Ei, ei: en voi sanoa, että sellaista olisin huomannut. Hän on joskus
hajamielinen, mutta siinä kaikki. Kun minä puhun Matthewista tai kerron
juttuja Adam Clarkesta, hän on hieman, hieman muistamaton, siinä kaikki
-- niin, siinä kaikki."
"Verrattuna hänen veljeensä -- mikä erotus!" sanoi herra Bonnithorne.
"Totta, siinä _on_ erotus", myönsi kirkkoherra.
"Sellainen tarmo, sellainen terävyys; hänestä tulee Cumberlannin
rikkain mies ennen pitkää. Hän on ostanut oikeudet kaikkiin näihin
malmikaivoksiin ja nyt hän panee kaikki kuntoon, tilaa koneet, laittaa
sulatot ja rakentaa rautatien, jota myöten voi kaiken helposti
maailmanmarkkinoille lähettää."
"Ja mistäs raha tulee?" kysyi kirkkoherra, "raha, jolla tuo kaikki
aluksi pannaan täytäntöön?"
Herra Bonnithornen katse kävi läpitunkevaksi. "Siihen hän on saanut
osansa isänsä perinnöstä."
"Suuri puu pienestä siemenestä", sanoi kirkkoherra miettivästi, "ja
äkkiä kasvanut."
"Ei voi sanoa, mitä kaikkea äly ja tarmo tässä maailmassa saa aikaan,
herra Christian", sanoi asianajaja, joka näytti joutuvan hieman
ymmälle, mitä nyt sanoisi. "Hugh Ritson on viisas ja tarmokas. Kas,
siinä mies Gretalle -- jos voitte saada hänet, jota minä en varmaan
voi sanoa -- mutta jos suinkin mahdollista --" Kirkkoherra kohotti
katseensa.
"Herra Bonnithorne", hän sanoi vakavasti, "tyttö ei ole kaupan, eikä
Cumberlannin rikkain mies voi häntä ostaa. Vaikka ne kolmekymmentä
hopearahaa, jotta Judas myi mestarinsa, olisivat sulatetut uudestaan,
ei yksikään niistä saisi tahrata minun sormiani."
"Te erehdytte, herra Christian, uskokaa minua, te kerrassaan
erehdytte", väitti asianajaja kiihkeästi. "Minä puhuin juuri ajatellen
nuoren ystävänne etua. Kaikissa tapauksissa, minä pyydän teitä Robert
Lowtherin tyttären ystävänä ja suosijana estämään häntä milloinkaan
menemästä naimisiin Paul Ritsonin kanssa."
"Se asia saa toteutua, jos Jumala sen suo", vastasi kirkkoherra
rauhallisesti.
Asianajaja oli noussut ja pukenut päällystakin ylleen.
"Hän jää toistaiseksi tänne minun luokseni", lisäsi kirkkoherra.
"Ei, hänen pitäisi mennä naimisiin", väitti herra Bonnithorne astellen
ovelle. "Hän on pian täysi-ikäinen. Ei ole sopivaa pitää häntä täällä."
"Kuinka, mitä te tarkoitatte?" kysyi kirkkoherra hämmästynein ilmein.
"Hän on rikas ja nuori. Hänen rikkautensa voi ostaa mukavuuksia ja
nuoruutensa voittaa onnea."
Vanhan, hyvän Christianin suuret, harmaat silmät revähtivät
hämmästyksestä selälleen. Kuin apua etsien hän katseli ympärillensä,
nousi seisoalleen ja istahti taas.
"Sitä minä en ole koskaan tullut ajatelleeksi", hän sanoi alakuloisesti
ja tuijotti kauan tuleen.
Ulkoa käytävältä kuului raskaita askeleita. Lukko avattiin, ja Paul
Ritson astui huoneeseen. Kuullessaan hänen askelensa Greta oli
puikahtanut sisähuoneesta ja kiisi yli lattian täynnä iloa ja odotusta
lausuakseen hänet tervetulleeksi. Kirkkoherra nousi ylös ja ojensi
molemmat kätensä; pilvet olivat hänen säteileviltä kasvoiltansa
kadonneet.
"Jaa, hyvää yötä sitten", sanoi asianajaja avaten oven. "Minulla on
edessäni neljä pitkää penikulmaa. Ai, kuinka pimeä, kuinka kamalan
pimeä!"
Paul Ritson oli todellakin muuttunut mies. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja kankeat ja hänen silmänsä raukeat ja sumeat. Haluttomana hän
heittäytyi tuoliin, jonka Greta siirsi hänelle takan ääreen. Kun hän
hymyili, hänen huulensa vetäytyivät vain tuskaiseeni irvistykseen ja
nauraessa taas ilo tuntui ontolta ja lyhyeltä.
"Tulit juuri oikeaan aikaan, poika, pelataksesi kanssani yhden shakin",
sanoi kirkkoherra. -- "Greta, nostapa shakkipöytä ja laatikko tänne."
Pöytä nostettiin ja nappulat asetettiin paikoilleen. Kirkkoherra
asettui mukavasti uudet lipokkaansa pankon reunalla ja nenäliina
levitettynä polvelle.
"Tiedätkös, Paul, minä kuulin sinusta käytävän sanasotaa tänään?"
"Minusta! Missä?" kysyi Paul, ja äänessä ilmeni sangen vähän
uteliaisuutta.
"Herra Proudfootin pajassa, kun minä olin kyntämässä kesantoa siinä
toisella puolen tietä. Pieni herra Oglethorpe sanoi, että sinä
toista yötä nukuit Laiskassa Hevosessa Keswickissä, mutta herra Job
kivenhakkaaja ja kirjeenkantaja sanoivat, ettet sinä ollut siellä.
He käyttivät oikein kiihtynyttä kieltä, jolloin Job nimitti herra
Oglethorpea kaikilla muilla kuin sopivilla nimillä ja vihdoin hyökkäsi
vihan väessä tiehensä."
Paul muutti lähettinsä ja virkkoi: "En ole koko elämässäni nukkunut
ainoatakaan yötä Laiskassa Hevosessa, herra Christian."
Greta istui ja neuloi takan toisella puolella. Kissanpoika, jonka
kaulaan silkkinauhaan oli sidottu pieni tiuku, leikitteli hänen
hienojen tohveliensa tupsuilla. Vain neulintikkujen sälinä, kellon
kilinä ja suuren seinäkellon harvat naksutukset häiritsivät
hiljaisuutta.
Vihdoin kirkkoherra Christian nousi tuoliltansa.
"No, Paul, mies, Paul -- voi kuitenkin, kuinka tuhoisa siirto! Sinun
taitosi huononee, huononee, huononee. Kerran sinä voitit minut neljästi
viidestä pelistä ja nyt minä olen tasaväkinen."
Peli loppui pian, jolloin kirkkoherra ilosta hykersi käsiänsä, Greta
laski leikkiä ja Paul purskahti äänekkääseen nauruun.
Kirkkoherra Christian nosti hyllyltä paksun, suuren kirjan, jonka
selkämys oli nahkaa ja kannet vihreää kangasta.
"Minun täytyy tehdä tili päivän kulusta", hän sanoi, "ja mennä levolle.
Tänä aamuna minä olin ennen päivän koittoa jalkeilla."
Greta astui vanhan miehen luo ja katseli yli olan, kun tämä kirjoitti:
"21 p. marrask. Mentyäni huoneeseeni eilen illalla ja tehtyäni tilin
Jumalani kanssa panin maata ja nukahdin heti. Mutta Peter odotti
Herttasen kantamista ja niin hän tuli ja herätti minut. Menimme siis
navettaan, autoimme ja syötimme sitä ja lopuksi lypsimme. Ollut koko
päivän kyntämässä nurmea ja Peter kaivanut perunoita. Poikkesin
palatessa Lentävässä Hevosessa, istuin siellä hetkisen ja join tuopin
olutta, eikä enempää, ja maksoin sen. Saanut kymmenen shillingiä
asianajaja Bonnithornelta hautausjuhlallisuuksista ja punnan kaksi
shillingiä Boltonin hyväntekeväisyysrahastoon; samoin viisi shillingiä
neljännesmaksuksi Henry Walmsleyltä ja seitsemän Robert Atkinsonilta ja
yhden pennyn velan ylijäämää Randal Alstonelta ja niin vetäydyn levolle
sovinnossa ja rauhassa koko maailman kanssa, Ylistetty olkoon Herra."
Kirkkoherra pani takaisin hyllylle upean kirjansa, jota hän nimitti:
"katsaus elämääni ja toimintaani", ja kutsui sisähuoneista kynttilää
sänkykamariinsa. Äreä ääni murahti vastaan: "Tulee", ja tulikin heti.
"Kiitos, Peter. Mitenkäs yhdistys voi ja kuka saarnaa ensi sunnuntaina,
Peter?" Peter mörisi:
"Enpä tiedä, ellei se vain ole te itse. Minä lupasin heille, että te
lahjoittaisitte sunnuntai-iltanne meille."
"Mutta eihän minua ole kukaan pyytänytkään. Sinä olisit voinut puhua
asiasta minulle, ennenkuin lupasit, Peter. Mutta samapa se. Minä teen
sen kyllä, vaikka köyhän saarnan he nyt minulta saavat."
Kääntyen Pauliin, joka istui takan ääressä, kirkkoherra virkkoi:
"Peter on jättänyt meidät ja tullut methodistiksi. Hän on nyt veli
Peter Ward ja pyytää minua puhumaan heidän kokouksessaan. No, minä
en tahdo kieltää. Monet hyvät kirkonmiehet ovat olleet myöskin
lahkolaisia. Hyvää yötä ... Peter, tarkastapa minun onkeni ja laita
toisiin uusi siima, samoin uudet nuorat etupurjeeseen. -- Sido myöskin
piiskani kädensijaan leveämmälti nuoraa, se on eteisen nurkassa. Ja
Peter, huomenna minä vien kauroja myllyyn, Robin Atkinson on luvannut
ruunansa ja tammansa lainaan. Robin panee aina hevosille eväiksi
pussillisen kaurankahuja, mutta ne eivät riitä. Pane sinä sitä varten
toinen pussi parempia, jotka voidaan sekoittaa niihin huonompiin, että
hevoset jaksavat. Hyvää yötä teille kaikille, hyvää yötä."
Peter murisi jotakin hampaittensa välitse ja kyhnysti ulos.
"Jumala häntä siunatkoon!" sanoi Greta, kun he jäivät kahden, ja
nostamatta silmiänsä tulesta Paul virkkoi hiljaa:
"Lapset, rakkaus ei kukkaiskieltä vaan
töin ja toimin täytyy näyttää rakkauttaan."
Sitten vallitsi pienessä pappilassa täydellinen hiljaisuus. Paul
istui ääneti ja hievahtamatta, kunnes Greta tahtoi saada hänen
mielensä jälleen iloiseksi. Hänen kirkkaat silmänsä säteilivät
takan rusohohteisessa valossa. Hänen vilkas mielikuvituksensa keksi
lakkaamatta uutta ja uutta, jolla hän koetti karkoittaa toisen sielusta
masennuksen tunteen. Mutta hänen hellyytensä, hänen suloinen naurunsa,
hänen sukkeluutensa ja vallattomat kujeensa eivät tehneet toivottua
vaikutusta. Paulin kasvoja synkistävät raskaat pilvet eivät ottaneet
haihtuakseen. Paul hymähteli katsellessaan säteileviin silmiin ja
silitteli hellästi pehmeitä hiuksia, jotka nyt olivat saaneet tulen
valossa kultaisen loiston, mutta katseeseen palasi sama raskas
surumielisyys uudestaan ja uudestaan.
Vihdoin Greta huomasi, että hänen yrityksensä olivat turhat. Hän nousi
matolta seisoalleen.
"Lemmittyni", hän sanoi, "nyt minä menen nukkumaan. Sinä et voi tänään
hyvin tai olet suuttunut ja pahalla tuulella."
Hän odotti hetkisen, mutta Paul ei virkkanut mitään. Sitten hän
hitaasti lähti liikkeelle jättääkseen huoneen.
Nyt Paul virkahti:
"Greta, minulla on jotakin sanottavaa sinulle."
Sinä hetkenä Greta oli paikoillaan kaislamatollansa.
Naurava ilme oli silmistä paennut ja sijalle oli kohonnut levoton
odotus.
"Sinä olet onneton. Olet ollut onneton kauan, kauan, etkä ole koskaan
sanonut minulle syytä. Sano minulle nyt."
Kasvojen jäykkä ilme pehmeni.
"Miksi panna kaikennäköistä sinun päähäsi, pienokaiseni?" kysyi Paul
leikkivä sävy äänenpainossa ja hyväillen kultaisia hiuksia.
"Sano minulle nyt", pyysi Greta kiihkeästi. "Pidä minua naisena, joka
kykenee jakamaan sinun surusi, äläkä lapsena, jonka kanssa voi leikkiä
ja jota voi lelliteliä, mutta joka ei voi olla apuna kantamassa miehen
raskasta kuormaa. Ellen minä ole kelvollinen kuulemaan sinun surujasi,
minä en ole sovelias sinun vaimoksesi. Sano minulle, Paul, mikä on
riistänyt päivänpaisteen sinun elämästäsi."
"Päivänpaistetta ei ole mikään vielä ryöstänyt minulta, sinä
tyttöhupakko; tässä se on", sanoi Paul keventyneesti ja leikiten
sormillansa hänen kultaisilla kiharoillansa.
Tytön loistava katse painui alas.
"Sinä leikittelet vain minun kanssani", hän sanoi masentuneena, "sinä
vain leikit minun kanssani. Olenko minä niin lapsellinen? Oletko sinä
suuttunut minuun?"
"Suuttunut sinuun, sinä pikkuhupakko? Sitä en koskaan pidä
mahdollisena", sanoi Paul, ja hänen äänensä aleni melkein kuiskaukseksi.
"Sano minulle sitten, lemmikkini. Sinulla on jotakin sanottavaa. Mitä
se on?"
"Minä tulin kysyäkseni --"
"No?"
Paul epäröi. Hänen sydämensä oli liian täynnä, että hän olisi voinut
puhua. Hän alkoi uudelleen.
"Luuletko sinä, että olisi liian suuri uhraus purkaa --"
"Mitä?" läähätti Greta.
"Muistatko sinä, mitä sinä sanoit minulle veljestäni Hughista -- että
hän sanoi rakastavansa sinua?"
"Entäs sitten?" kysyi Greta sekavin ilmein.
"Minä luulen, että hän puhui totta", sai Paul sanotuksi, vaikka ääni
vapisi.
Greta vetäytyi taaksepäin, ja ääretön jännitys kuvastui hänen
jokaisesta piirteestään.
"Olisiko se... luulisitko sinä... otaksuen, että minä menisin kauas,
hyvin kauas, emmekä me kohtaisi toisiamme johonkin aikaan, pitkään
aikaan -- emme _koskaan_ enää tapaisi -- luulisitko voivasi oppia
rakastamaan häntä ja mennä hänen kanssaan naimisiin?"
Greta hypähti kiihkoissaan seisoalleen.
"Häntä -- rakastaa häntä! Sinä kysyt minulta sitä -- sinä!"
Tytön ääni hukkui nyyhkytykseen, joka näytti raatelevan häntä
sydänjuuriin asti.
"Greta, armahin, anna minulle anteeksi; minä olin sokea -- minä häpeän."
"Oi, minä voisin itkeä silmät päästäni!" sanoi Greta kuivaten
kyyneleensä. "Sano, että sinä vain laskit leikkiä -- sano, että se oli
vain leikkiä, oi, sano, sano!"
"Minä sanon mitä vain -- mutta en ikinä toista niitä sanoja -- ja ne
olivat vähällä tappaa minut."
"Ja sitäkö sinä tulit minulle sanomaan?" kysyi Greta.
"Ei, ei", vastasi Paul nousten kiihkoissaan tuoliltansa, "se oli aivan
muuta, joka on nyt helpompaa -- kymmenesti helpompaa sanoa se nyt.
Greta, sano minulle, jos minä jättäisin Cumberlannin ja asettuisin
asumaan johonkin muualle -- Australiaan tai Canadaan taikka johonkin
muualle kylliksi kauas täältä -- voisitko sinä jättää kotisi, ystäväsi,
vanhan seuraelämäsi ja tottumuksesi ja koko rakkaan entisyyden ja
viettää uutta elämää minun kanssani uudessa maailmassa? Voisitko sinä
sen tehdä?"
Gretan silmät säteilivät. Paul avasi sylinsä, ja tyttö riemuiten
heittäytyi hänen povellensa.
"Tämäkö on sinun vastauksesi?" kysyi Paul väristen ilosta. Pari
kyyneltyviä silmiä katsoi hetkisen syvälle hänen silmiinsä.
"Sitten me emme puhu tästä enää. Minä matkustan huomeniltana Lontooseen
ja viivyn siellä neljä päivää. Kun minä sieltä palaan, keskustelemme
uudestaan ja puhumme sen jalon vanhuksen kanssa, joka tuolla sisällä
lepää. Nukkukoon se vanha ystävä rauhassa sulounia!"
Paul otti hattunsa ja avasi oven. Hänen huolensa olivat haihtuneet,
hänen katseensa oli rohkea ja varma. Äsken harmaat kasvot punoittivat
nyt. Hän seisoi suorana ja astui voimakkaana miehenä yli kynnyksen.
Greta seurasi häntä eteiseen. Punertava valo pilkisti jälkeen. Se
leikitteli hänen kultaisilla kiharoillansa ja hukutti hänen olentonsa
hohtavaan purppuraan.
"Oi, kuinka vapaana saakaan siellä hengittää", virkahti Paul, "kun
kaikki tämä orjuus ja kurjuus on jäänyt! Sinä et voi tätä ymmärtää,
lemmittyni, mutta kerran sinä sen käsität. Mitäs siitä, vaikka se
olisikin sateen, lumen ja myrskyjen maa? Se on kuitenkin vapauden maa
-- vapauden, elämän ja rakkauden. Ja nyt, Hugh-herra, me olemme pian --
sangen pian kuitit!"
Hänen ilonsa oli rajaton, ja Greta oli liian onnellinen häiritäksensä
sitä kysymyksillä.
He olivat pysähtyneet ovelle. Yö oli tyyni ja pimeä. Puut seisoivat
äänettöminä -- niiden lörpöttelevät lehdet olivat pudonneet. Äänetön ja
tyhjä, kuten autio katu oli näkymätön tie.
Paul ojensi ulos kätensä koetellaksensa, sataisiko. Lakastunut lehti
tipahti hänen kämmenellensä räystään kiemurtelevista kasveista.
Silloin kuului käytävältä askeleita. Ne lähenivät hiljakseen taloa.
Äkkiä ilmestyi postinkantaja portaan eteen.
"Hyvää iltaa, Tuomas Kyttyräselkä", huudahti Paul iloisesti.
"Kuka se sitten oli, jonka kohtasin tiellä?" kysyi tulija.
"Koska?"
"Nyt juuri."
"No, kuka se sitten oli?"
"Minä luulin, että se olitte juuri te."
Pieni mies hävisi pimeään.
"Epäilemättä minun veljeni", sanoi Paul ja sulki oven jälkeensä.