Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti koettaen lämmittää
jäätynyttä maisemaa. Taivas oli sininen ja ilma raikuvan kuulakka.
Hugh Ritson istui huoneessaan Ghyllin yläkerrassa, josta oli näköala
harjulle ja joelle, joka virtasi lehdettömien puiden lomitse. Hänen
huoneensa ei ollut aivan tavallinen cumbrilainen asumus. Sen kalustus
oli kaikkea muuta kuin komea. Sisustuksen huomattavin piirre oli
vanhanaikaisuus. Monilla hyllyillä oli kirjoja, jotka olivat sidotut
mitä erilaisimpiin kansiin. Seinillä oli öljy- ja vesivärimaalauksia
ja kaikenkokoisia peilejä. Oven sisäpuoleen oli kiinnitetty ommeltu
taulu. Mustan tammisen kirjoituspöydän huomattavin koriste oli Danten
veistokuva. Kalustona oli pesupöytä ja puisia tuoleja; keskiaikainen
kuvuton lamppu ja avoin takka antoivat valoa. Uunin korvalla oli
norsunluusta veistetty ristiinnaulitun kuva.
Hugh itse istui harmoonion ääressä, ja hänen sormensa määrättömästi
juoksentelivat koskettimilla samalla kun soittajan katse harhaili
akkunasta ulos. Kuului naputus ovelta.
"Sisään", sanoi soittaja. Herra Bonnithorne astui huoneeseen ja
suuntasi kulkunsa keskellä lattiata olevan pöydän luo. Hugh Ritson
lopetti soittonsa ja noustuaan ylös vei nojatuolin takan ääreen.
"Onko luovutuskirja valmis?" hän kysyi, kun herra Bonnithorne yhä jäi
seisomaan.
"On, rakas ystäväni, ja jotakin vieläkin tärkeämpää."
Hugh kohotti katseensa: huolimatta ainaisesta hymystänsä herra
Bonnithorne oli kovin kiihtynyt. Alentaen äänensä virkkoi asianajaja:
"Jäljennökset kastetodistuksista."
Hugh hymyili osoittamatta erikoista mielenkiintoa: "Hyvä, me puhumme
kastetodistuksista ensin", hän sanoi vetäen yönuttunsa tiukemmin
ympärilleen.
Herra Bonnithorne kaivoi esille muutamia asiakirjoja. Hän vaikeni,
hänen katseensa oli terävä ja kirkas; hän näytti katselevan hämmästyen
rakasta ystäväänsä ja jokin selittämätön epäluulo näytti luovan
varjon hänen kasvoillensa, mutta hänen sanansa olivat sydämelliset ja
luottavat ja äänensä -- kuten tavallisesti -- matala ja hyväilevä.
"Mikä ihmeellinen mies sinä olet! Ja kuinka muuttunut! On vain
jokunen kuukausi siitä, kun minun piti ruoskalla herättää sinun
uinuvaa rohkeuttasi ratkaisemaan suuria asioita. Ja nyt sinä voitat
minut kokonaan. Ei vähintäkään epäilystä! Kuinka toisenlainen minä
olenkaan toden totta! Juuri tänä aamuna asiamieheni lähetti minulle
jäljennökset, ja nyt minä olen täällä viiden penikulman päässä kotoani.
Ja kun posti saapui -- minun täytyy kertoa sinulle -- sellainen oli
minun kiihkoni saada tietää, olivatko epäilyksemme oikeita vai --"
Hugh keskeytti vilkkaasti ja kylmästi: "Että sinä olit liian
hermostunut avataksesi kirjettä, vaan pyörittelit sitä tuntikausia
sormissasi -- juuri niin!"
Sanottuaan tämän Hugh kohotti katseensa kyllin äkkiä huomataksensa
ilmeen, joka välähti herra Bonnithornen kasvoilla, ja kun hän. käänsi
päänsä toisaalle, leikki hänen huulillansa merkillinen hymy.
"Anna minulle asiakirjat", virkkoi Hugh ojentaen kätensä, mutta
hievahtamatta paikaltaan.
"Jaah, todellakin, sinä olet -- todellakin --"
Hugh nosti silmänsä. Herra Bonnithorne vaikeni, ojensi paperit ja
istahti väkinäisennäköisesti tuolille.
Yksitellen Hugh tutki nämä kolme lyhyttä asiakirjaa. "Tämä on hyvä",
hän sanoi tyynesti.
"Hyvä? Niin minäkin sanoisin. Mikä voisi olla parempi? Minun täytyy
tunnustaa sinulle, että aina tähän päivään asti minulla oli epäilyksiä.
Nyt ei niitä enää ole."
"Epäilyksiä? Sinulla siis oli epäilyksiä", sanoi Hugh kuivasti. "Ne
turmelivat kai sinun yöunesi?"
Vaaniva epäilyksen ilme herra Bonnithornen silmissä sai selvän muodon
ja hän koetti urkkia Hugh Ritsonin kasvoista, mitä toinen oikeastaan
ajatteli, tavalla, joka oli sangen vähän sopusoinnussa hänen hymynsä
kanssa. "Saako sinun mielestäsi toinen ottaa toisen perinnön ilman
epäilyksiä tai vastalauseita?"
Hugh oli olevinaan, niinkuin ei olisi kuullut ja alkoi lukea ääneen
kädessään olevia asiakirjoja. "Annapas olla, tämä on ensiksi --
Syntymätodistus."
Herra Bonnithorne keskeytti, "Onneksi, erinomaiseksi onneksi
syntymätodistus _on_ ensiksi."
Hugh luki:
"Nimi, Paul. Syntymäpäivä, 14 elokuuta 1845. Syntymäpaikka, Russel
Square, Lontoo. Isän nimi, Robert Lowther. Äidin nimi, Grace Lowther,
tyttönimi Ormerod."
"Tämä on sitten toiseksi -- Vihkimätodistus."
Herra Bonnithorne nousi innoissaan ja hykerteli käsiänsä tulen edessä.
"Niin, _toiseksi_", hän sanoi ilmeisesti mielissään.
Hugh luki kylmästi:
"Allan Ritson -- Grace Ormerod vihityt kirkkoherran virastossa
Lontoossa Bow-kadun varrella 12 p. kesäkuuta 1847."
"Mitäs siitä sanot?" kysyi herra Bonnithorne kiihkeästi kuiskaten.
Vastaamatta mitään Hugh jatkoi.
"Ja viimeksi tulee tämä -- Syntymätodistus."
"Nimi Hugh -- synt. 25 p. maalisk. 1848 -- Cumberlannin Halme
Gravenglassissa -- vanhemmat Allan Ritson -- Grace Ritson (Ormerod)."
"Siinä nyt on koko arvoituksen selitys", sanoi herra Bonnithorne ja
-- ääntänsä alentaen: "Paul on sinun velipuolesi ja hän on Lowtherin
poika. Sinä olet Allan Ritsonin perijä, syntynyt ennen, kuin vuosi
oli loppunut isäsi vihkimisestä. Voiko mikään olla sen selvempää?"
Hugh silmäili ääneti asiakirjojansa. "Onko nämä jäljennökset otettu
virallisista asiakirjoista?" hän kysyi.
Herra Bonnithorne nyökkäsi.
"Ja sinun kirjeenvaihtajasi on luotettava?"
"Täydellisesti. Hän on asianajaja, joka kokemuksensa perusteella
tällaisissa asioissa on erehtymätön."
"Saiko hän tietää, kenen vuoksi hänen oli kopiot otettava?"
"Hän sai määräyksen etsiä Grace Ormerodin avioliitot ja saada selville
hänen jälkeläisensä."
"Ja sen enempää ei hänelle selvitetty?"
Herra Bonnithorne nyökkäsi taas.
Hugh taivutteli sormillansa asiakirjoja ja pani sitten kaksi niistä
päällekkäin. Hänen kasvonsa ilmaisivat hämmästystä. "Minä ihmettelen",
hän sanoi.
"Mikä sinua ihmetyttää?" kysyi herra Bonnithorne.
"Voiko mikään olla sen selvempää?"
"Voi. Näiden todistusten mukaan minä olen kaksi ja puoli vuotta
nuorempi Paulia. Minulle on aina sanottu, että välillämme oli vain yksi
vuosi."
Herra Bonnithorne hymyili ja sanoi sitten ylemmyyttä ilmaisevalla
äänellä:
"Häpeällinen petos."
"Sinä ajattelet, että lasta on helppo pettää -- tosi!" Herra
Bonnithornen kasvoilla pysyi hymy lakkaamatta.
"Nyt minun on suoritettava jälkisäädöksen summaa ja sinä epäilemättä
tahdot valvoa perintöoikeuksiasi."
"En", sanoi Hugh Ritson painokkaasti ja nousten seisoalleen.
"Sinä tiedät, että jos äpärä saa määrätyn ajan hallita tilaa, laki
tunnustaa hänet oikeuden omistajaksi. Hän on silloin äpäräesikoinen.
Sinun täytyy karkoittaa koko mies."
"Ei", sanoi Hugh Ritson vielä kerran. Asianajaja katsoi häneen
kysyvästi, ja Hugh lisäsi: "Se tulee myöhemmin. Ensin täytyy
avioliitosta tulla tosi."
"Sinun ja Gretan avioliitosta?"
"Paulin."
"Paulin?" sanoi herra Bonnithorne äänellä, joka ilmaisi mitä suurinta
epäilystä ja hämmästystä.
"Paulin, niin", toisti Hugh kauhean mielihyvän ilmein. "Hänen täytyy
naida hänet."
Asianajaja oli noussut vielä kerran ja katseli Hugh Ritsonia terävästi
suoraan silmiin koettaen päästä selville toisen tarkoituksesta.
"Sitä sinä et voi tarkoittaa", sanoi hän vihdoin.
"Ja miksi en?" kysyi Hugh viattomasti.
"Koska Paul on hänen veljensä -- kaikissa tapauksissa velipuolensa."
"Sitä he eivät tiedä."
Herra Bonnithornen hengitys näytti pysähtyvän.
"Mutta me tiedämme emmekä toimettomina voi olla heidän avioliittonsa
todistajina", sanoi hän vihdoin.
Hugh Ritson nojasi selkäänsä uuniin. "Me voimme ja se meidän tulee
tehdä", hän päätti, eikä ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikahtanut.
Herra Bonnithorne katseli ystäväänsä kiireestä kantapäähän ja hänen
kasvojensa jännitys laukesi.
"Sinä lasket leikkiä, mutta heille se ei ole leikkiä, kun saavat
huomata, että heidän lirputtelunsa ja kuhertelunsa täytyy loppua Ja
millaisesta syystä sitten! Se on oleva kauhea isku. Toinen kysymys
on, eikö olisi inhimillisempää koettaa toteuttaa ennemmin eräs toinen
avioliitto. Eilen illalla käydessäni kirkkoherra Christianin luona,
minä tein puolestasi, mitä suinkin voin."
Hugh hymyili vastaukseksi toisen hymyyn, mutta tarkempi huomioitten
tekijä olisi havainnut, että asianajajan hymy oli vain kylmää ivaa.
"Niin, sinä olet inhimillinen, Bonnithorne, ja nyt sinun
hellätunteisuutesi on saanut iskun. Mutta kun minä puhuin naimisesta,
minä tarkoitin juhlamenoja -- en mitään muuta."
Herra Bonnithornen silmät välähtivät. "Luulen ymmärtäväni sinua. Sinä
aiot erottaa heidät kirkon ovella -- -- ehkäpä itse alttarilla. Se on
kauhistava kosto; minun selkäpiitäni karmii."
Hugh naurahti kevyesti ja asteli akkunan luo. Auringonsäde lankesi
hänen ylössuunnatuille kasvoilleen. Kun hän kääntyi ympäri ja keskeytti
hiljaisuuden, hänen äänensä kaikui syvänä ja karkeana.
"Minäkin olin inhimillinen. Kun hän puhui avioliitostaan Paulin kanssa,
minä viittasin esteihin. Hän nauroi sille ajatukselle -- pilkkasi
sitä." Toinen kevyt naurahdus, sitten juhlallinen totisuus. "Hän
hylkäsi minut -- säälimättä, selvästi ja raa'asti. Mitä hän sanoi?
Enkö minä ole sanonut sitä sinulle? No, hän sanoi, ha, ha! voitko sinä
uskoa sitä? -- hän sanoi, että hän mieluummin ottaa jonkun rengin, kuin
minunlaiseni herrasmiehen. Ne olivat juuri hänen omat sanansa."
Hugh Ritsonin kasvot olivat nyt synkät raivosta, vaikka hymy leikitteli
hänen huulillansa.
"Hän _saa_ ottaa renkinsä ikuiseksi tuskakseen ja häpeäkseen. Niin
paljon minä hänelle lupasin ja minä pidän sanani."
"Kauhea kosto", mutisi asianajaja kynsiänsä puhdistellen.
"Turhaa! Sinä et tiedä, kuinka kauaksi rakkaus voi mennä. Yksinpä
sellaisetkin miehet, joilla on lapsen sydän, voivat hylätyn rakkauden
tuskassansa mennä pitkälle kostossansa." Hän vaikeni ja jatkoi
matalalla äänellä: "Hän on törkeästi loukannut minun rakkauttani."
"Varmaankaan ei niin, ettei sitä voisi anteeksi antaa", keskeytti herra
Bonnithorne hermostuneesti. "Se olisi vääryys, jonka häpeä kestäisi
koko elämän ajan. Ja hän on kuitenkin nainen."
Hugh silmäsi ympärilleen.
"Mutta toinen on mies, ja minun on tehtävä tilini myöskin hänen
kanssansa." Hugh Ritson harppaili edestakaisin huoneessa ja pysähtyi
sitten äkkiä. "Huomaa, Bonnithorne, sanoit, että sinulla on isäni
kuolemasta asti ollut epäilyksiä aina tähän päivään. Mutta minä en ole
hetkeäkään epäillyt. Miksi? Siksi, että olen kuullut vakuutuksen oman
äitini huulilta. Minulleko hän sen sanoi? Ei, vaan -- sen pahempi --
hänelle. Hän hyvin tietää, ettei hän ole minun isäni perijä. Hän on
tiennyt sen siitä hetkestä, kun minun isäni kuoli. Hän tietää, että
minäkin sen tiedän. Mutta siitä huolimatta hän on isännöinyt maita kuin
omiansa." Toinen harppailu ympäri huonetta. "Ajatteletko sinä sitä,
kun puhumme kostosta? Miehuus? Hänellä ei sitä ole. Hän on säälittävä
roisto, mateleva moukka, joka on valmis voittamaan etuja mihin hintaan
hyvänsä. Hän on ryöstänyt minun perintöni. Hän on vallannut minun
paikkani. Hän on elävä valhe. Kosto? Se on vain oikeudenmukainen
rangaistus."
Hugh Ritsonin itsehillintä oli hävinnyt. Herra Bonnithorne, joka
ei vähästä joutunut hämilleen, painoi katseensa maahan hänen
edessään. "Kauheata, kauheata!" mutisi hän taas ja sitten hän lisäsi
vakuuttavasti: "Mutta sinä tiedät, että minä olen aina kehoittanut
sinua pitämään kiinni perintöoikeudestasi."
Hugh Ritson harhaili ympäri huonetta; raskaana ja laahustavana kohtasi
jalka permantoa.
"Bonnithorne", hän sanoi pysähtyen, "kun nainen häväisten hylkää
miesparan, jonka sydän on kiintynyt häneen, niin ettei luule voivansa
elää ilman, silloin tuo mies joskus heittää rikkihappoa naisen silmille
sanoen: 'Jos minä en voi häntä saada, niin eihän muillekaan kelpaa',
tai 'koska hän on tehnyt syntiä, niin kärsiköön.' Se on _kosto_.
Sellainen mies ajattelee yksinkertaisessa sielussansa, että kun kauneus
on kadonnut, jäljelle jää vain inho."
Kuului kevyt naurahdus.
"Oikeutettua rangaistusta ei voi verrata rikkihapon käyttämiseen."
Herra Bonnithorne selaili hermostuneesti papereitansa ja mutisi
uudestaan: "Kauheata, kauheata!"
"Nainen on tehnyt minulle vääryyttä ja mies on tehnyt minulle vielä
enemmän vääryyttä, Bonnithorne. Heidän tulee mennä _vihille_ ja erota;
ja sen jälkeen he saavat käydä yhteen ja erota taas, kuilu erottaa
heidät toisistansa ja vielä suurempi kuilu muusta maailmasta, ja niin
edelleen loppuun asti, ja vasta silloin me kolme olemme kuitit."
"Kauheata, kauheata!" kertasi herra Bonnithorne taas. "Koko luonto
nousee sitä vastaan."?
"Nouseeko? Nouskoon vain", sanoi Hugh hehkuvin poskin, ja kylmä
hymy palasi hänen huulillensa. "Sinun oikeudentuntosi olisi kai
tullut tyydytetyksi, jos minä olisin ajanut tuon äpärän pennittömänä
kerjäläisenä tiehensä, tehnyt tyhjäksi avioliiton ja ottanut naisen
vaimokseni suojatukseni häntä, kun en voinut rakkaudella voittaa."
Hymy häipyi pois. "Se olisi ehkä ollut hieman parempi kuin rikkihappo,
vaikk'ei siinä suurta eroa ole. Maailmanmiehenä ymmärrät sen."
"Se on kauhea kosto", mutisi asianajaja ja tällä kertaa toisenlaisella
äänenpainolla.
"Sanon vielä: heidän täytyy mennä vihille, ei enempää", sanoi Hugh.
"Minä en tahdo häväistä luontoa enempää kuin hämmästyttää ihmisiä pois
suunniltaan." Aurinko oli kiertänyt ja valaisi sitä nurkkaa, jossa
harmooni seisoi. Hughin kiihko oli vähitellen asettunut. Hän istahti
tuolille alkaen soittaa. Ovelta kuului naputus, ja loordi Fisher astui
sisään.
"Se cleweläinen herra on hiilihaudoilla ja tahtoo puhua kanssanne
sulatosta", sanoi vanha mies.
"Sanokaa hänelle, että puolen tunnin kuluttua olen siellä hänen
luonaan", sanoi Hugh, ja loordi Fisher jätti huoneen. Hugh Ritson pisti
paperit taskuunsa.
"Me olemme menettäneet liian paljon aikaa noiden todistusten vuoksi
-- ne voivat odottaa. Missä on sopimuskirja? Minun täytyy saada raha
maksaakseni uudet koneet."
"Tässä se on", sanoi asianajaja levittäen asiakirjan pöydälle.
Hugh silmäsi kiireesti sen läpi ja soitti sitten kelloa. Kun
palvelijatar ilmestyi, Hugh käski hänen mennä herra Paulin luo, joka
oljilla peitteli mansikkamaata, ja sanoa, että hän tahtoo nähdä häntä
heti. Sitten hän palasi harmoonin luo ja soitteli käyttäen viehkeitä
äänikertoja. Kosketus oli kevyt ja juoksutukset tasaiset.
"Mitäs uutta hänen tyttärestään?" kysyi herra Bonnithorne alentaen
äänensä kuiskaukseksi.
"Kenenkä tyttärestä?" sanoi Hugh pysähtyen ja katsoen olkansa yli.
"Tuon vanhuksen -- loordi Fisherin."
Hugh Ritson lopetti soiton ja pisti kätensä povitaskuunsa. Mutta herra
Bonnithorne kiiruhti näyttämään, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan
ollut udella toisen miehen salaisuuksia.
"Älä vaivaudu. Ehkäpä mieluummin haluat kertoa minulle, miten asiat nyt
ovat."
Hugh naurahti hieman, veti sitten kirjekuoresta taitetun paperiarkin,
jossa oli kankeita koukeroita ja alkoi lukea:
"Minä kirjoitan sinulle kiittääkseni --"
"Tuossa" -- työntäen kirjeen asianajajalle, "lue itse", sitten hän
jatkoi soittoansa.
Herra Bonnithorne asetti lasit nenälleen ja luki:
"Minä kirjoitan sinulle kiittääkseni sinua siitä, että ystävällisesti
muistit minua, oli aivan kuin olisin ollut sinun seurassasi, minä elän
lakkaamatta toivossa saada nähdä pian sinua, koska tulet luokseni?
Joskus minä ajattelen, ettet sinä koskaan, koskaan tule enkä minä voi
olla itkemättä, vaikka minä koetan enkä minä paljoa itke. Minä en mene
ulos kovin usein. Lontoo on kaukana, kuuten penikulman päässä, täällä
on kauniita ihmisiä ja kauniita lapsia. Aattelen vain aikaa, jolloin
se tapahtuu ja sinä tulet hakemaan minut kotiin. Miten isärukka voi,
onko hän kovin vanhennut ja sureeko hän minua? Epäilen, tuskin hän
enää minua tuntee. Minä voin oikein hyvin silmissäni on vain jotakin
vikaa. Joskus kun minä herään en voi nähdä selvästi. Älä ole kauaa
kirjoittamatta. Minun silmäni ovat hyvin kipeät ja punaiset tänään,
ja on niin hirveän ikävä tässä oudossa paikassa. Rouva Drayton on
minulle hyvä. Hyvästi. Hänellä on poika, mutta se on aina kokouksissa,
joka on kamalaa, enkä minä ole kertaakaan nähnyt häntä. Kirjoita pian
rakastavalle Mercyllesi. Aika on lähellä."
Hugh soitteli sill'aikaa kun herra Bonnithorne luki. Kun asianajaja
pääsi kirjeen loppuun, hän antoi sen takaisin huomauttaen:
"Tullut tänä aamuna, niinkö? Se on kirjoitettu torstaina melkein
viikko sitten."
Hugh nyökäytti olkansa yli ja jatkoi soittamistaan. Vienot
sävelet seurasivat toisiansa hänen sormiensa kevyesti liidellessä
koskettimilla, kunnes ovi repäistiin auki ja Paul astui varmoin askelin
huoneeseen. Silloin hän nousi, otti kynän telineeltä ja kastoi sen
musteeseen.
Paulilla oli kevyt puku karkeata kangasta, säärystimet ja karvalakki,
jota hän ei liikuttanut. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Varman
päätöksen saattoi lukea jokaisesta juonteesta.
"Anteeksi, herra Bonnithorne, etten purista kättänne", hän sanoi
syvällä äänellänsä, "minä olin työssä enkä taida olla kyllin puhdas."
"Tämä", sanoi Hugh pyöritellen kynää sormissansa -- "tämä on
sopimuskirja, josta sulle eilen puhuin. Kirjoita tuohon", osoittaen
etusivulla olevaa tyhjää nimiviivaa.
Sitten hän asetti toisen kätensä paperin yläosalle aivan kuin
tukeaksensa sitä ja tarjosi kynää.
Paul ei tehnyt pienintäkään merkkiä hyväksyäkseen sitä. Hän kumartui,
tarttui asiakirjaan ja heitettyään Hughin käden pois nosti sen
lukeaksensa.
Hugh katseli häntä terävästi.
"Tavallinen muodollisuus", hän sanoi kevyesti, "ei mitään muuta."
Paul silmäsi kiireesti läpi asiakirjan ja sitten hän kääntyi
asianajajaan.
"Onko tämä neljäs vai viides panttaus?" hän kysyi pitäen yhä asiakirjaa
kädessään.
"Todellakaan en voi sitä sanoa. Luulen, että se on -- ei, todellakaan
en voi sitä sanoa --"
Herra Bonnithornen suloinen ääni vaikeni ja makean hymyn rinnalle
ilmestyi levottomuus.
Paul katsoi terävästi häntä silmiin.
"Mutta minä muistan", hän sanoi tyynesti, mikä vaikutti enemmän kuin
raivo. "Se on viides. Holmen tila on ensin, ja sitten tuli Goldscape.
Hindscarth pantattiin viimeistä ruohonkortta myöten ja sen jälkeen
meni Coledale. Nyt on itse Ghyll, kuten näen, kaikkine maineen ja
rakennuksineen."
Hugh Ritsonin ilme muuttui, mutta ääni oli järkähtämättä sama, kun hän
sanoi:
"Jos suvaitset, niin käymme asiaan." Sitten pahaenteisesti hymyillen:
"Sinä esiinnyt kuin ranskalainen viisastelija -- alat jokaisen puheesi
maailman alusta. Alkakaamme edes vedenpaisumuksesta!"
"Vedenpaisumuksesta!" sanoi Paul kääntäen katseensa sinne, missä Hugh
seisoi pitäen kynää kädessään ja naputellen vapaan kätensä sormilla
pöytään. "Se on tarpeetonta! Me olemme jo veden alla."
Kiihko Hughin kasvoissa muuttui turmiotatuottavaksi vihaksi. Mutta hän
hillitsi äänensä ja sanoi hiljaa:
"Clewestä tullut insinööri odottaa minua hiilihaudoilla. Minä olen
tuhlannut koko aamun odottaessani näiden muodollisuuksien täyttämistä.
Tule, tule, laitetaan se nyt valmiiksi. Herra Bonnithorne todistaa
nimikirjoituksen."
Paul ei ollut kääntänyt terävää katsettansa veljensä kasvoista. Hugh
karttoi hänen katsettaan aluksi, mutta sitten vastasi siihen hävyttömin
ilmein.
Pitäen asiakirjaa yhä edessään Paul sanoi tyynesti:
"Tänä iltana minä lähden Lontooseen ja viivyn siellä neljä päivää. Eikö
tämä asia voi odottaa niin kauan?"
"Ei, se ei voi odottaa", sanoi Hugh päättävästi.
Paul alensi äänensä.
"Älä käytä minulle tuota puhetapaa, minä varoitan sinua. Eikö tämä asia
voi odottaa?"
"Minä tarkoitan, mitä minä sanon -- se _ei_ voi odottaa."
"Palatessani minulla voi olla sinulle jotakin sanottavaa, joka voi
vaikuttaa tähän ja toisiin kiinnityksiin. Vielä kerran, voiko se
odottaa?"
"Tahdotko kirjoittaa -- jaa tai ei?" sanoi Hugh.
Paul katsoi tiukasti ja suoraan veljensä silmiin.
"Sinä hävität kokonaan minun perintöni -- sinä --"
Tämä sana karkoitti kaiken Hughin itsehillinnän.
"_Sinun_ perintösi!" hän sanoi katkerimmalla äänellänsä. "Tänään on
myöhä puhua siitä. _Sinun_ perintösi -- --"
Mutta hän pysähtyi. Rohkea ilme hänen kasvoillaan muuttui rajattomaksi
raivoksi. Paul oli repäissyt asiakirjan kappaleiksi ja heitettyään ne
pöydälle lähti arvelematta ulos.