Oli pimeä, sumuinen päivä marraskuun lopulla. Valkoinen kuura peitti
maan. Sumu teki ilman synkäksi ja läpinäkymättömäksi. Kevyet sumupilvet
leijailivat yli laakson ja verhosivat asumukset hämärään vaippaansa.
Vuoren huiput olivat kadonneet näkyvistä, mutta silloin tällöin
kuitenkin saattoi huomata niiden epäselvät ääriviivat.
Sillan korvalla olevalla pellolla kynti mies kesantoa. Hän oli vanha,
jäykän ja sitkeän näköinen raataja, puettuna siniseen kotikutoiseen
pukuun. Hänen ulkomuodossaan ja esiintymisessään ei huomannut mitään
papillista ja kuitenkin hän oli kirkkoherra ja seurakunnan opettaja.
Hänen kapealaitainen hattunsa oli painettu syvälle ja melkein peitti
hänen uneksivat, harmaat silmänsä. Herkkätunteinen suu ilmaisi
lempeyttä ja tyyntä hyväntahtoisuutta. Hänen vanhat kasvonsa olivat
hienot, sillä yksinkertaisuus loi niille kauneutta ja tyytyväisyys
suloa.
Poika talutti vihellellen hevosia. Pappi itsekin hyräili jotakin
säveltä astellessaan vakoa pitkin. Joskus hän lauloi jonottavalla
äänellä:
"Tyttö nuori, armahainen, ollos omanain;
työt' ei tarvis tehdä, kun vain istut polvellain."
Vaon päässä hän pysähtyi ja lepäsi aurankurkeen nojaten. Lepopaikakseen
hän valitsi saran tienpuoleisen pään. Välittämättä usvasta hän oli
jatkanut samaa työtä varhaisesta aamusta.
Toisella puolen tietä oli paja, joka oli hakattu vuoreen niin, että
kallio muodosti kolme seinää, ja se oli katettu oljilla. Silloin
tällöin leimahtivat ahjosta korkeat liekit, joiden valo hohti avoimesta
ovesta ja lähetti voittoisat säteensä läpi usvan valaisemaan synkkää
laaksoa. Alasimen kalke oli ainoa ääni koko seudulla, mutta sepän
pienempi vasara ja apulaisen raskas moukari synnyttivätkin voimakkaan
kalkkeen, joka kaikuna kallionseinistä ponnahti takaisin ja täytti
tienoon yksitoikkoisella sävelellänsä.
Tällä Newlannin pajalla varsinaisen tehtävänsä rinnalla oli toinenkin,
johon suuremmissa oloissa käytettiin klubeja. Se oli myöskin miesväen
kokouspaikka. Nahkainen esiliina edessään, hihat käärittyinä
kyynärpäiden taa niin, että jäntevät lihakset näkyivät, seppä, John
Proudfoot, seisoi ahjonsa ääressä odotellen. Hänen apulaisensa, Geordie
Moore, oli istahtanut palkeen reunalle. Arkulla, jossa sepänkaluja
säilytettiin, istui Gubblum Oglethorpe laiskasti savuja vedellen
sidottuaan poninsa portinaspiin. Mylläri, Dick, istui rautakasalla.
Tuomas Kyttyräselkä, viulunsoittaja ja postinkantaja tahkosi
linkkuveistänsä, jonka terä oli kulunut ja hamara vain muodosti piikin,
joka sai toimittaa terän virkaa.
"Ei, minä en ollenkaan ymmärrä häntä. Hän on kerrassaan muuttunut",
sanoi seppä.
"Perintöriirat, sen sanon sinulle", mutisi Gubblum viisaannäköisenä
muuttaen piippunsa toiseen suupieleen.
"Hän murjottelee ja kiertelee ympäri yötä päivää yksinänsä", lisäsi
seppä.
"Se johtuu perintöriiroist'", kertasi kerjäläinen.
"Ja kulkee kuin seipään niellyt", sanoi Tuomas Kyttyräselkä käheällä
äänellä kohottaen veitsensä tahosta.
"Niin, ja on heikko kuin räsy", lisäsi seppä.
"Hän, joka oli vahva kuin jättiläinen", sanoi viuluniekka puolestansa.
"Perintöriirat, John -- ei mitään muuta", virkkoi Gubblum taas.
Mylläri tarttui nyt puheeseen.
"Mitkä perintöriidat?"
"Jotka vaivaavat Paul Ritsonia", vastasi Gubblum.
"Lörpötystä", sanoi Dick-mylläri, -- "perintöriirat ja perintöriirat.
Sinusta perintöriidat kelpaavat kaiken selitykseksi. Tuomaan
mustelmainen kurkku, Johnin kuhmut ja Geordien särkynyt nenä, jonka
Giles Raisley antoi hänelle lauantaina -- oli kai sekin perintöriitojen
syy."
Mylläri oli aika vekkuli, joka saattoi kirota kuin villitty ja nauraa
hirnumalla kuin villi varsa melkein yht'aikaa.
Gubblum killisteli rauhallisesti silmiänsä.
"Perintöriirat juuri, sen mää tierän omast' kokemuksest'", hän jatkoi
hellittämättä.
Sepän silmät välähtivät vallattomasti.
"Tietysti sinä tiedät, Gubblum. Sinä sait kokea sitä tullessasi pikku
purrella Whitehebbenista. Siinä oli perintöriitaa -- oikein parasta
lajia."
"Olen kuullut, että silloin tapahtui pieni onnettomuus", sanoi Tuomas
katsoen merkitsevästi sepän kasvoihin.
"Oletko todellakin? Täytyisi ollakin surkuteltavan kuuro, ellei
siitä olisi kuullut. Pieni onnettomuus? On sanottu, että pursi teki
haaksirikon ja kaksi lankkua vain säästyi. Gubblum pelastui rannalle
jalat lujasti toisen laudan ympäri ja selkä toisella laudalla."
Palkeen pitkä ja ahkera hengitys loppui, ja rauta hehkuvan kuumana
vedettiin ahjosta alasimelle, eikä vähään aikaan kuulunut mitään
muuta kuin käsivasaran kalke ja moukarin iskut. Sitten rauta jäähtyi
ja pistettiin taas säteilevään ahjoon. Seppä asteli ovelle, kuivasi
hikipisarat otsaltansa toisella kädellä ja heilutti toista pastorille,
joka kynti peltoa tien toisella puolella.
"Hyvää huomenta, herra Christian", hän huudahti. "Huono-onninen
kaikissa tapauksissa oli tuo pastorin kaunis neiti; hänen sulhasellaan
ei näytä olevan kiirettä vihille", hän sanoi palatessaan ahjolle.
"Hän on kuitenkin suloinen tyttö", virkkoi Tuomas Kyttyräselkä.
Vanha mies -- kivimiehen työkalut olallaan -- astui pajaan.
"Kuinkas hurisee, John?" hän kysyi.
"Kohtalaisen hyvin, Job", vastasi seppä. "Mitäs tehtävää sinulla nyt
olisi?"
"Olisi teroitettava pari talttaa."
"Työssä kirkkotarhassa tänäänkin, Job? Eikös siellä ole liian kylmä?"
"Ei, olen valmistellut vanhan Ritsonin kiveä, jonka he ovat asettaneet
hänen haudallensa."
Seppä taputti kerjäläistä olalle.
"Gubblum, minä sanon sinulle, mikä vaivaa Paulia."
"Et sinä sitä voi sanoa, John, se johtuu perintöriiroist'."
"Se on surua -- sitä se on -- hän suree isäänsä."
"Jopa siinä nyt on surun syytä!" huudahti Dick, mylläri. "Allanhan on
kuollut jo puoli vuotta sitten."
"John on oikeessa", sanoi Job, kivenhakkaaja, "se on surua."
Dick hypähti pystyyn rautakasalta.
"Se, että tuo nuori herra on antanut sulle tehtäväksi isänsä hautakiven
ja käskee sinun hakata kirjaimet puolen tuuman syviksi ja maksaa
shillingin tusinalta, sekö sinun mielestäsi ilmaisee surua?"
"Hän ei ole maksusta tinkinyt", ärähti Job kuivasti.
"Se kai merkitsee, että sen on tehnyt toinen -- Hugh?" kysyi mylläri.
"Se voi olla paikallaan", sanoi Job.
Dick-mylläri ei kuitenkaan halunnut alistua verukkeitten vuoksi.
"Minkätähden sinä väität, että Paul itkee ja suree isäänsä, vaikka
hän antaa toisten hommata hänelle hautakivenkin ja kaivattaa siihen
muutamia harakanvarpaita?"
"Siksi kun minä sanon niin", sanoi Job enempää selittämättä.
"Ja ehkäpä sinulla on omat syysi, Job", sanoi seppä mielistelevästi.
"Ehkäpä minulla on", sanoi kivenhakkaaja ja lisäsi sitten: "Saatanhan
minä sen sanoakin. Kun minä eilen aamulla tulin työhön, tapasin minä
Paul Ritsonin pitkin pituuttansa isänsä haudalla. Hänen vaatteensa
olivat kasteesta likomärät ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin
helmikuun lumi, ja kankeat ja kuolonväriset, ja hänen hiuksensa olivat
jäätyneet ja törröttivät kuin jääpuikot."
"Vielä vain!"
"Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaavan minua, mutta minä pudistin häntä
ja sanoin: 'Mitä nyt, Paul-herra? Mies, mitä tämä merkitsee?'"
"Ja mitä hän sanoi?"
"Sanoi? Ei mitään. Hän nousi ylös -- ja hänen jäsenensä näyttivät aivan
kankeilta -- ja asteli tiehensä virkkamatta sanaakaan."
Gubblum arkullaan oli pyöritellyt piippuansa kivenhakkaajan kertomuksen
aikana ja kuunnellut hämmästynein ilmein.
"Hym! Koko mies on kangistaja!" hän sanoi pyllähtäen.
"Mikä kangistaja?" kysyi Job terävästi.
"Se, että sinä kerrot juttuja." Sitten kerjäläinen kääntyi seppään ja
osoittaen olkansa yli piipullansa kivenhakkaajaa sanoi: "Minä aamuna
hän näki Paul Ritsonin kirkkomaalla kylpemässä?"
"Minäkö? Eilisaamuna!" sanoi seppä.
"Johan arvasin, hän syöttää meille pajuköyttä", sanoi Gubblum.
"Mitä se merkitsee?" karjaisi Job raivoissaan.
"Että sinä olet valehellut meille", vastasi Gubblum.
"Huomaa, Gubblum, ellet sinä peruuta noita sanojasi -- niin minä painan
sinut vesialtaaseen."
"Ja mitäs minä silloin teen, kun sinä käyt sellaiseen ammattiin?" kysyi
kerjäläinen.
Seppä kävi välittämään.
"Hillitkää kiihkoanne!" hän sanoi. "Sinä olet liian kuumaverinen, Job."
"Muutamat ihmiset ovat tulisempia kuin heidän raamatulliset kaimansa",
sanoi Gubblum piippuansa imien.
"Mitäs varten hän väittää valeeksi, kun minä sanon nähneeni nuoren
Ritsonin kirkkotarhassa eilis aamuna?" pauhasi Job välittämättä
kerjäläisen viimeisestä huomautuksesta.
"Siksi, ettei hän ollut siellä", sanoi Gubblum.
Job menetti kokonaan kärsivällisyytensä.
"Hitto vie", hän sanoi, "jos tahdot välttää kylmää kylpyä pakkasaamuna,
niin varo sanomasta sitä toista kertaa, kurja rahjus."
"Ei hän kuitenkaan ollut siellä", mutisi "kurja rahjus" itsepintaisesti.
Seppä oli heittänyt kuuman raudan vesialtaaseen, josta kohoava höyry
täytti koko pajan.
"Herra varjele", hän sanoi nauraen, "tuolla tavalla muutamat ihmiset
aina esiintyvät -- kihisten ja puhisten."
"Ei hän ollut siellä", mutisi taaskin kerjäläinen tämän kotoisen
toimituksen rohkaisemana.
"Miten _sinä_ voit siitä olla niin varma?" kysyi mylläri Dick. "Ethän
siellä ollut sinäkään, uskallan otaksua."
"En, mutta minä olin jossain muualla, kuten Paul Ritsonkin. Minä
makasin Laiskan Hevosen ravintolassa Keswickissa toista yötä ja siellä
oli myös Paul Ritson."
"Näitkö sinä hänet siellä?" kysyi seppä.
"En, mutta Giles Raisley näki hänet, eikä hän ollut vielä jalkeilla,
kun Giles kahreksan tienoissa suoriutui aamuaskareilleen."
Seppä purskahti röhönauruun. "Sano meille, kuinka sinä näit hänet
juhannuksena Lontoossa Haukka-Haikaran luona."
"Hän oli myöskin siellä", sanoi Gubblum järkähtämättömästi.
"Joopa, joo", sanoi seppä nostaen alasimelle hehkuvan raudan, josta
sinkoili säkeneitä hänen kasvoihinsa asti, ja alkaen sitä vasarallansa
löylyttää.
"Hänellä saattaa olla omat syynsä kieltää siellä olleensa", sanoi
Gubblum.
Seppä naurahti taas kilkuttaen rautaa vasarallansa, ja kun moukari
joutui avuksi, sinkoili raudasta tummuvia pirstaleita kaikille
suunnille.
Kaksi kaivosmiestä astui silloin pajaan. "Hyvää huomenta, John; oletkos
tänään hyvällä tuulella?" sanoi toinen niistä.
"Hyvälläpä, hyvällä! Kuinkas Giles itse jaksaa?"
"Giles", sanoi kerjäläinen, "missä Paul Ritson oli toissa yönä?"
"Vuoteessaan, luullakseni", sanoi toinen äsken-tulleista.
"Missä vuoteessa?"
"No, älähän hätäile. Odota, toissa yönäkö? Silloin hän nukkui Janeten
ravintolassa, eikö niin?"
Gubblumin silmät välähtivät voitonriemusta.
"Mitäs minä teille sanoin?"
"Mitä syytä hänellä oli yöpyä Keswickiin?" sanoi seppä. "Sieltähän on
vain neljä penikulmaa hänen omaan kotiinsa, Ghylliin."
Tuomas, postinkantaja, pysäytti tahkonsa ja sylkäisten veitsenterälle
virkahti:
"Ehkäpä hän on riidellyt tuon veljen -- tuon Hughin kanssa."
"Kun minä hommailin aamuaskareissani, sanoo äiti Janet; 'Giles', sanoo
hän, 'sinun isäntäsi veli kävi myöhään vuoteeseen viime yönä'."
"Job, mitäs sinä siihen sanoi?" huudahti seppä kovemmin kuin palje,
joka puuskutti kaikin voimin, ja hulmahtelevat liekit valaisivat sepän
nauravia kasvoja.
"Sanon, että he valehtelevat kuin roistot", sanoi kivenhakkaaja ja
koppoen karkaisemattomat talttansa hyökkäsi ulos.
Kun hän oli mennyt, muutti Gubblum piippunsa toiseen suupieleen ja
sanoi kylmästi: "Hän on paljon kiivaampi kuin hänen raamatullinen
kaimansa -- se on tämän Jobin ainoa vika."
Pappi oli taaskin levännyt vaon päässä aurankurjellansa. Hän oli
hyräillyt "Tyttö nuori, armahainen", mutta kuultuaan kiivaita sanoja
pajasta hän oli lakannut ja kuunnellut. Kun Job, kivenhakkaaja,
hyökkäsi pois pajasta, hän käänsi auransa ja asteli vakoansa, ja poika
talutti vihellellen hevosia.
"Kas, Mattha, oletko se sinä?" sanoi seppä huomattuaan nyt vasta toisen
tulijoista, "ja kuinkas sinä jaksat?"
"Siinähän roikkuu, John, siinähän roikkuu", sanoi Mattha matalalla
äänellä istuessaan vesialtaan reunalla.
Se oli loordi Fisher, entistään kumarampana ja vakavilla kasvoillaan
surun uurtamat vaot entistään syvempinä ja silmissään haluton ilme. Hän
oli tuonut pari rautakankea teroitettavaksi.
"Jokos olette saaneet sulaton toimimaan, Mattha?" kysyi seppä.
"Ei, John, se on vielä kesken, se on työn alla."
Mylläri oli kääntynyt mennäkseen, mutta hän pyörähti takaisin ja
vihoissaan tokaisi:
"Hitto vie, te olette koreata väkeä te ja teidän ystävänne! Te tahdotte
kokonaan tuhota minut. Mitäs arvelet, John? He, ovat rakentaneet
sulattonsa melkein minun myllytielleni -- minun myllytielleni; ei
kyynärääkään syrjään. Kun te työnnätte kuonan ulos, silloin tie on
tukossa; miten luulette päästävän myllyyn? Sanokaa, jos osaatte, miten
se käy!"
"Myllykö käy", sanoi Gubblum arkultansa silmää iskien, "ehkä se auttaa
sinua käyttämään myllyäsi tulen avulla, kun tuuli tyyntyy."
"Aivan oikein, Gubblum", nauroi seppä.
"Minä tahdon hakea lain turvaa", sanoi mylläri.
"Ja millä oikeudella sinä vahingonkorvausta haet?"
"Te erotatte minut koko maailmasta. Minun täytyy saada harjoittaa
elinkeinoani."
Kun naurunhohotus oli asettunut, kuului Matthewin hillitty ääni.
"Minä sanoin siitä eilen herra Hughille. Minä sanoin hänelle kaikki,
mitä sinä olet sanonut."
"Mitäs sanoi?"
"Ei tahtonut suunnitelmaa muuttaa."
"Tietysti ei! Miksi et puhunut siitä Paulille?"
"Mitä se hyödyttäisi?" sanoi Matthew hiljaa.
"Ei, nuori Hugh pitää oman päänsä", sanoi seppä.
"Eikö Paulilla ole kaivosasioihin mitään sanottavaa, vai"?
"En ollenkaan epäile, että olet oikeassa, Dick", sanoi Matthew nöyrästi.
"Sellaistahan se on ollut juuri vanhan Allanin kuolemasta asti", sanoi
seppä. "Hän ei ollut vielä viikkoa ollut haudassaan, kun Hugh osti
Matthan kaivoksen ja alkoi laajentaa sitä. Ei hän sieltä ole paljoa
malmia löytänyt, kuten olen kuullut, mutta siitä huolimatta hän hankkii
yhä uusia koneita, laittelee nostovipuja ja kaivelee kanavia, aivan
kuin työskentelisi oikeassa kaivoksessa."
"Hugh tietysti kaiken määrää eikä Paulilla ole muuta tekemistä kuin
katsoa valmista", sanoi Gubblum.
"Ja rahaa täytyy kuitenkin jostakin tulla", sanoi
Tuomas Kyttyräselkä lopetettuaan veitsen tahkoamisen ja koetellessaan
sen terää puupalikkaan.
Matthew nousi seisomaan.
"Minä tulen sitten hakemaan rautakankiani, John", hän virkkoi
hiljakseen, ja vanha mies tallusti ulos valoisasta, lämpimästä pajasta
kylmään, sumuiseen ilmaan.
"Mattha ei ole koskaan ollut oma itsensä sen jälkeen kuin ilkeä Mercy
jätti hänet", huokasi seppä.
"Mitä uutta hänestä?" kysyi kerjäläinen.
"Kysy Tuomas Kyttyräselältä. Hän on posti ja hän kyllä tietää, onko
joku Newlannin asukkaista kirjevaihdossa karkurin kanssa", sanoi
mylläri.
"Tuomas pudistaa päätänsä. Sinä voisit kertoa meille koko asian, etkös
voisikin, Tuomas?" sanoi seppä nauraen, niin että valkeat hampaat
kiilsivät.
"Älkää pahastuko", virkkoi tämä syrjäseudun sanankuljettaja hieman
käheällä äänellä. "Minä en ole teidän urkkijanne." Ja posti nosti
päänsä ylpeästi pystyyn ja näytti ihan herrasmieheltä, jonka polvet
ovat koukussa ja kasvu kesken pysähtynyt.
"Epäilenpä, voiko Mattha milloinkaan saada kaivoksestaan mitään,
jos siinä nyt jotakin saatavaa olisi", naurahti mylläri ovelta
napittaessaan nuttuansa leukaan asti.
"Minä olen kuullut, että hän aikoo koettaa onneansa uudestaan", tiesi
Giles lisätä.
"Ei, ei, ei sinne päinkään", väitti seppä. "Kun se ilkeä tyttö
jätti miesparan, on Mattha-rukka kokonaan menettänyt rohkeutensa ja
elämänhalunsa eikä ole käynyt katsomassakaan sitä paikkaa, jossa ennen
niin mielellään raatoi. Niinpä hän on melkein toimettomana mökillänsä
elellyt. Mutta Hugh Ritson käytti tilaisuutta hyväkseen ja keinotteli
häneltä kaivoksen omakseen -- rahatta ja hinnatta, kuten olen kuullut.
Nythän on pannut Mattha-paran sinne työhön palkkalaisena, mikä
vanhuksen on vienyt perikatoon vuosia sitten."
"Ja nyt vanhus tahtoo nähdä onnen kohoavan sieltä", hymähti Giles.
"Jos nouseekin, ei se ole enää Matthan onni."
"Ei, siitä ei pelkoa", myönsi kaivosmies.
Gubblum kaivoi perät piipustaan ja sanoi miettivästi: "Matthan touhu on
yhtä turhaa kuin minun ja käen."
"Mitäs se oli, mies?" kysyi seppä käärien nahkaisen, esiliinansa
rullalle ja kiertäen sen vyötäistensä ympäri. Pantiin ahjoon uusia
hiiliä, palkeet puhalsivat ja hehkuvat liekit leimahtelivat lämmittäen
ja valaisten. Veitikka pilkisti sepän silmistä. "Mitäs se oli?" hän
kertasi.
"Hän lopettaa kaiken hommansa liian lyhyeen", sanoi Gubblum. "Minun
rouvani sanoi minulle kerran: 'Gubblum', sanoi hän, 'etkö luule, että
aina olis kesä, jos käki jäis puutarhaamme?' 'Voispa olla', sanoin
minä. 'Etkö luule', sanoi hän, 'että kesä kestäis, jos käki voitais
pitää puutarhassamme?' 'Ehkä', sanon minä, 'mutta se on huokeammin
sanottu kuin tehty.' 'Sehän ei ole vaikeata', sanoo hän. 'Kun näet käen
lentävän puutarhaan, pirä varas ja laita lauroist' aitaus ympär'.' Minä
tein työt käskettyy ja laitoin airan kohtuullisen korkean. Mutt' se ei
ollu kuitenkaan kylliks' korkea, sill' nähkääs, erään' päivän' käki
lensi pois vain tuuman verran ylempää kuin aita. Jos minä olisin tehnyt
himpun verran korkeammaks' --"
Äänekäs naurunräjähdys palkitsi Gubblumin kertomuksen. Kerjäläinen
sulloi peukalollaan piippuunsa uutta tupakkaa ja hymy väreili
tuuheitten kulmien alla.