Iloinen valkea oli juuri kuumentanut muutaman Ritsonien ikivanhan
huoneen takan hohtavan kuumaksi ja rouva Ritson seisoi sen edessä
paistaen kaurakakkuja "muotissa". Pöytään oli illalliseksi tuotu lihaa,
olutta, maitoa ja ohraleipää. Etäisimmässä akkunan syvennyksessä
istuivat Paul Ritson ja Greta Lowther.
Pienien väliaikojen perästä, jotka tulivat yhä lyhyemmiksi, ja vakavin
ilmein, jotka lopulta tulivat tuskaisiksi, rouva Ritson kurkisti
ovesta yhä sakenevaan ilmaan. Nuoret olivat syventyneet liiaksi omaan
elämäänsä huomatakseen hänen levottomuuttansa, ennenkuin hän avasi
vaatekaapin ja otettuaan sieltä kuivia flanelleja asetti ne lämpenemään.
"Älä ole levoton, äiti", sanoi Paul. "Hän on pian täällä. Hänen täytyy
kiertää Kaaliharjun kautta ja matka on pitkä, tiedäthän."
"Illallisen aika on ollut jo tunti sitten", sanoi rouva Ritson luoden
katseensa vanhaan seinäkelloon, joka harvakseen naksutti suuren
nojatuolin takana. "Alkaa uudestaan sataa, kuunnelkaa!" Kuului
sadepisarani rapina akkunoihin. "Jos hän on nyt matkalla, hän kastuu
ihan likomäräksi."
"Minä toivon, että olisin mennyt hänen sijastansa", sanoi Paul Gretaan
kääntyen. "Kastuminen on hänelle näihin aikoihin vaarallista. Toisin
oli ennen, jolloin hän saattoi päiväkausia kahlata vedessä ja vesi- ja
lumisateessa."
Ukkosen isku pani koko huoneen vapisemaan. Akkunat helisivät, ja tuli
juuri sytytetyssä pöytälampussa lepatti ja näytti punaiselta.
"Herra varjelkoon, millainen yö! Oliko se ukkosen isku?" sanoi rouva
Ritson rientäen ovelle ja avaten sen taas.
"Älä ole levoton, äiti", kertasi Paul. "Tule sisään. Isä on täällä
pian, ja jos hän kastuu, ei sitä nyt voi auttaa."
Paul oli keskeyttänyt viehättävän keskustelun Gretan kanssa
lohdutellakseen äitiänsä. Alkaen kertoa kilpailustaan hän karkoittikin
toisen levottomuuden yhtä paljon rauhallisella käytöksellään kuin
sanoillaankin.
"John Proudfoot otti minua noin ja koetti saada minut kenttään, mutta
minä sain lujan otteen -- ja hei -- hän oli hartiat maassa!"
Ulko-ovelta kuului hätäinen naputus. Samassa se avautui ja aukkoon
ilmestyi kalmankalpeat kasvot.
"Mitä nyt, Reuben?" kysyi Paul hypähtäen seisoalleen.
"Tulkaa minun kanssani -- jättäkää naiset -- herra on ulkona -- salama
on iskenyt häneen -- minä luulen, että hän on kuollut."
"Minun isäni!" sanoi Paul ja seisoi hetkisen kauhistunein ilmein.
"Lähde, Reuben, minä tulen mukaan." Paul pisti hatun päähänsä ja riensi
kiireesti ulos.
Rouva Ritson oli juuri kääntämässä kakkujansa, kun Reuben ilmestyi. Hän
kuuli, mitä sanottiin ja hänen kasvonsa valahtivat kuolemankalpeiksi.
Mutta hän ei sanonut mitään, horjui vain muutaman askelen ja vaipui
tuolille. Greta astui hänen luoksensa ja suuteli häntä.
"Äiti -- rakas äiti!" hän sanoi ja rouva Ritson painoi päänsä hänen
rinnoilleen.
Hugh oli istunut sanomalehtiä lukien omassa huoneessaan alakerrassa.
Hän oli kuullut, mitä sanottiin ja tuli eteiseen.
"Salama on iskenyt sinun isääsi", sanoi Greta. "Ne kai tuovat hänet
kotiin", sanoi Hugh. Samana hetkenä kuului raskaitten askelten ääni
ulkoa. Siellä kannettiin loukkaantunutta miestä. He kantoivat hänet
talon läpi hänen omaan huoneeseensa. "Se on tapahtunut minun tähteni",
sanoi rouva Ritson kohottaen kyyneleiset kasvonsa.
Paul astui huoneeseen. Hänen punaiset kasvonsa olivat muuttuneet
tuhkanharmaiksi. Hänen silmistään, jotka juuri äsken olivat loistaneet
ilosta, kuvastui nyt mitä suurin tuska ja pelko.
"Elääkö hän?"
"Elää."
"Jumalan kiitos, Jumalan olkoon kiitos iankaikkisesta iankaikkiseen!
Minä menen hänen luokseen."
"Hän on tunnotonna -- hengittää -- muuta ei."
Rouva Ritson Paulin ja Gretan saattamana astui huoneeseen, johon
loukkaantunut mies oli viety. Hän lepäsi vuoteessaan vaatteet yllä
juuri sellaisena kuin hän oli ollut vahingon tapahtuessa. Hänen
otsaansa valeltiin vedellä ja pantiin iilimatoja hänen ohimoillensa.
Hän hengitti raskaasti, mutta ei näyttänyt mitään merkkejä tuntoihinsa
tulemisesta.
Paul istui isänsä vuoteen reunalla kasvot käsiin painuneena. Hänen
mieleensä muistui eräs poikavuosien päivä, jolloin isä tahtoi nostaa
hänet ponyn paljaaseen selkään annettuaan tämän ponyn hänelle
syntymäpäivälahjaksi. Olisiko mahdollista, että nyt olisi tullut loppu?
Hän nousi ylös ja vei Gretan ulos huoneesta.
"Tämä murheitten talo ei ole sovelias sinulle", hän sanoi. "Myrsky on
asettunut; sinun täytyy jättää meidät. Natt voi panna hevosen valjaihin
ja saattaa sinut kotiin."
"Minä en tahdo mennä", sanoi Greta, "tämä talo on oleva tämän yötä
minun kotini. Älä lähetä minua pois luotasi, Paul. Sinua on onnettomuus
kohdannut, ja minä tahdon jäädä sinun luoksesi."
"Sinä et voi tehdä mitään hyvää, mutta voit kuitenkin tuottaa jotakin
harmia."
Rouva Ritson tuli huoneesta.
"Missä on herra Bonnithorne?" hän kysyi. "Hänen piti olla täällä kello
kahdeksan. Isäsi voi tulla tuntoihinsa."
"Asianajaja ei voi ollenkaan häntä auttaa."
"Jos hänen täytyy jättää meidät, ehkäpä Jumala sallii hänen tulla edes
hetkeksi tuntoihinsa."
"Ehkäpä, että hän tuntisi meidät -- sanoisi meille jäähyväisiksi jonkun
sanan."
"Toivon sitä muusta syystä -- muusta kauheasta syystä."
"Sinä ajattelet testamenttia. Jätä se. Tule, äiti -- ja Greta, tule
sinäkin -- menkäämme takaisin."
Puoli tuntia myöhemmin talo oli äänetön kuin ruumishuone. Hillityin
äänin ja varpaillaan sipsuttaen naispalvelijat liikkuivat siinä
huoneessa, jossa lepäsi kuoleva mies. Työmiehet istuivat keittiössä ja
keskustelivat kuiskaavin äänin.
Myrsky oli asettunut. Tähti toisensa perästä tuikahti kiitävien pilvien
läpi, ja kuu loi hopeaista valoaan pilviin, jotka omituisina möhkäleinä
kiisivät määrättömiä ratojaan.
Hugh Ritson istui yksin vanhassa salissa, jossa nyt kenenkään läsnäolo
ei häntä häirinnyt. Hänen kasvonsa lepäsivät käsissä ja kyynärpäänsä
nojasivat polviin. Hänen silmissään välähteli outo loiste. Siinä ei
ilmennyt surua eikä tuskaa, vaan huolta, levottomuutta ja epävarmuutta.
Uudestaan ja uudestaan hän näytti heräävän syvistä mietteistä, ja
hillitty huudahdus pääsi silloin tällöin hänen huuliltansa. Hän kävi
muutamia kertoja edestakaisin yli lattian ja istahti taas.
Eräs palvelija kulki huoneen läpi varpaillansa. Hugh kohotti päänsä.
"Kuinka teidän sairaanne nyt voi?" hän kysyi hiljaa.
"Ainoastaan hengittää, ei muuta, herra, ei ole tullut tuntoihinsa."
Hugh nousi hitaasti ylös. Suuri peili oli hänen vastassaan olevalla
seinällä. Hän katsoi siihen mitään tajuamatta. Hänen ajatuksensa
askartelivat muualla, mutta vihdoin selvä tajunta välähti hänen
sielussaan ja ensimmäinen, mikä hänelle selvisi, oli hänen oma kuvansa.
Mutta kasvojen ilme oli valoisa, tyytyväinen, niinkuin niillä olisi
leikkinyt aavemainen hymy. Hän kääntyi kärsimättömästi pois koko
peilistä.
Uudestaan istuutuen hän koetti hillitä itseänsä. Hän tutki kohta
kohdalta tilannetta. Hän ajatteli, mitä asianajaja oli sanonut
Lowtherin hylätystä vaimosta ja hänen pojastaan. Sitten hän otti
povitaskustaan esille herra Bonnithornen antaman medaljongin ja tutki
sitä pitkään ja vakavasti.
Tulos näytti tuottavan hänelle hirveää tyydytystä. Nyt ei voinut
olla epäilystä, mitä merkitsi aavemainen hymy, joka leikki hänen
kasvoillansa.
Salin nurkassa oli korkea, vanhanaikainen kello. Se löi kahdeksan.
Hitaat, kirkkaat lyönnit kaikuivat repivinä äänettömässä huoneessa
ja tuntui kuin ne olisivat häirinneet koko talon hiljaisuutta. Tunti
palautti mietiskelevän miehen todellisuuteen. Kello kahdeksan herra
Bonnithorne oli luvannut tulla laatimaan testamenttia.
Hugh Ritson soitti kevyesti kelloa, joka oli pöydällä. Eräs palvelija
astui huoneeseen.
"Kutsu Natt minun luokseni", sanoi Hugh.
Hetkistä myöhemmin tallimies tallusti saliin. Hän oli paksurakenteinen,
lyhytkaulainen nuorukainen, jonka kasvot olivat pyöreät ja silmäluomet
peittivät viekkaan silmäparin, niin että vain kapea rako jäi näkyviin.
Ensi silmäyksellä olisi voinut sanoa, että vekkuli oli vain puoliksi
valveilla, mutta toinen silmäys olisi selittänyt, ettei hän koskaan
nukkunut.
Vastaanottaessaan Hugh näytti osoittavan hänelle erikoista ystävyyttä.
"Ah, Natt, tule tänne -- lähemmäksi."
Mies astui lattian yli. Hugh alensi äänensä.
"Mene Pikku Kaupunkiin ja etsi puheillesi herra Bonnithorne. Sinä voit
tavata hänet tielläkin. Ellet, niin tapaat hänet ainakin Juoksevan
Hevosen ravintolasta. Sano hänelle, että _minä_ olen lähettänyt sinut
sanomaan hänelle, että Adam Fallow on kuolemaisillaan Bigriggissä ja
haluaa heti häntä nähdä. Ymmärrätkö?"
Mies kohotti unisia luomiansa. Epäluuloinen pilke välähti niiden
välistä. Hän katsahti ympärilleen ja sitten alas suuriin, jäykkiin
kenkiinsä ja kohottaen kätensä käsnään, joka oli hänen ohimossansa, hän
mutisi: "Ymmärrän."
Hughin kasvot synkistyivät.
"Hiljaa", hän sanoi ankarasti ja vastasi sitten hymyllä Nattin
kohotettuun katseeseen. "Kun palaat, pidä suusi kiinni, kuuletko?"