"Lähde sitten."
Mies alkoi nahjustella ulos.
"Natt", sanoi Hugh astuen askelen hänen jälkeensä, "sinun on tehnyt
mieli minun piiskaani. Ota se, löydät sen eteisestä."
Korviin asti ulottuva hymy kirkasti Nattin kasvoja. Hän kuhnusti
tiehensä.
Hugh palasi sohvalleen. Kiusallinen peili sieppasi taas hänen kuvansa
ja ilmaisi hänelle, että hän taas hymyili. Sinä hetkenä kuului
sisemmästä huoneesta ankaran nyyhkytyksen häipyvä ääni. Se karkoitti
hymyn ja sai hänet pysähtymään. Hän katsoi kasvojensa ilmeitä.
Olisivatko nuo roiston kasvot? Suunnitteliko hän jotakin konnantyötä?
Ei; hän vain tahtoi puolustaa oikeuttansa, omaa selvää, laillista
oikeuttansa -- ei mitään muuta.
Hän avasi erään seinälaatikon ottaen sieltä esille avainkimpun.
Valiten niistä yhden avaimen hän avasi oven ja astui työhuoneeseen,
jonka muutamassa laatikossa oli kasa irtonaisia papereita. Nyt täytyy
saada selville, eikö siellä jo olisi testamenttia. Hän silmäsi paperit
yksitellen ja asetti tarkastetut sivuun. Lopetettuaan tarkastelunsa hän
palasi äskeiseen huoneeseen. Ei piirtoakaan; olihan hän ollut siitä
varma!
Taas kuului katkera nyyhkytys sisähuoneista. Hugh Ritson astui
äänettömin askelin ovelle, avasi sen hiljaa ja pistäen päänsä sisään
kuunteli. Hän kääntyi takaisin tuskaisin ilmein, otti hattunsa ja meni
ulos.
Yö oli hyvin pimeä. Hän kulki vähän matkaa käytävää kylään päin ja
taas takaisin portaitten luo. Paljastaen päänsä hän antoi yötuulen
viillyttää kuumaa ohimoansa. Hänen hengityksensä kävi kovaksi ja
kuuluvaksi. Hän oli palaamassa sisään, kun hänen silmänsä keksi
liikkuvan valon puistokäytävällä. Valo yhä läheni. Hän astui sitä
vastaan ja kohtasi Josiah Bonnithornen. Asianajaja oli matkalla taloon
lyhty kädessä.
"Etkö sinä tavannut tallimiestä?" kysyi Hugh kiihkeästi kuiskaten.
"En."
"Se toljake on varmaan kulkenut suurta vuorensivun ajotietä. Pitäisihän
jo ennestään tietää, ettei se tyhmyri mihinkään kelpaa. Oletko kuullut,
mitä on tapahtunut?"
"Olen."
"Testamenttia ei vielä ole."
"Ja sinun isäsi on tunnotonna?"
"Niin on."
"Silloin sitä ei voida tehdäkään."
Seurasi äänettömyys, ja pimeys näytti käyneen yhä sakeammaksi. Lyhty
valaisi hämärällä valollaan vain vähän matkaa edessä-olevaa tietä.
"Jos sinun äitisi on se Grace Ormerod, joka meni naimisiin Robert
Lowtherin kanssa ja heille syntyi poika, silloin Paul on tuo poika --
ja Lowtherin omantunnonrahojen perillinen."
"Bonnithorne", sanoi Hugh Ritson, ja hänen äänensä vapisi ja petti --
"jos asia on niin, _on_ se niin, eikä _meidän_ tarvitse tehdä mitään.
Muista, hän on minun isäni. Ei ole uskottavaa, että hän tahtoisi tehdä
oman poikansa perinnöttömäksi jonkun toisen pojan vuoksi."
Herra Bonnithorne naurahti hillitysti ja astuen ihan likelle
ruusupensasta laski lyhtynsä maahan.
"Sinun isäsi -- niin. Mutta tänään olet nähnyt, miten hän voi sinua
kohdella. Sinä olet aina ollut lapsipuolen asemassa. Paul on ollut
vanhuksen suosikki."
"Siitä ei epäilystä." Hugh astui likelle asianajajaa. Hän oli
sotkeutumassa surullisen kiusauksen pyörteihin.
"Jos hän tulee tuntoihinsa, hän voi joutua kiusaukseen tunnustaa
vaimonsa laittoman pojan omakseen. _Se_" -- ääni painui matalaksi ja
siinä helähti ivallinen sointu -- "suojelee vaimoa häpeältä ja riistää
sinulta perinnön."
"Kaikissa tapauksissa hän on minun veljeni, minun äitini poika. Jos
minun isäni tahtoo määrätä hänet omaisuutensa perijäksi, niin Jumala
varjelkoon meitä millään tavalla estämästä sitä."
Vielä kerran kuului pimeässä puoliksi pidätetty nauru.
"Nyt sinä olet unohtanut, mitä oikeastaan tahdot, veliseni. Turhaa
tässä on ruveta evankeliumin levittäjäksi. Ehkäpä tahtoisit rukoilla
tämän kelpo veljen puolesta; ehkä pidät hyödyllisenä langeta polvillesi
veljesi eteen ja sanoa: 'Rakas velipuoleni, joka olet rakastanut
aina minua ja jota minä lakkaamatta olen rakastanut, ota käsiisi
minun onneni ja anna minulle arvoton maakappale niistä maista, jotka
syntymäoikeuden mukaan ovat minun'."
Hugh Ritsonin hengitys muuttui puuskuttavaksi, ja hänen huulensa
vapisivat pimeässä.
"Bonnithorne, asia ei voi olla niin. Sinua pettää pelkkä sattuma,
viettelevä, kirottu todennäköisyys. Minun äitini tietää kaikki. Jos
olisi totta, että Paul on Lowtherin poika, hän tietäisi myöskin, että
Paul ja Greta ovat veli- ja sisarpuolet. Hän varmasti tahtoisi estää
heidän luonnottoman liittonsa."
"Ja luuletko sinä, että minä olisin odottanut aina tähän asti ja
samalla kulkenut ympäri kyliä juoruamassa, kuinka asiat oikeastaan
ovat? Äitisi on koko sukulaisuudesta yhtä tietämätön kuin Gretakin.
Lowther oli kuollut, ennenkuin teidän perheenne asettui Newlandiin.
Lesken eläessä eivät perheet koskaan tavanneet toisiansa. Nyt taas ei
ole enää ainoatakaan, joka voisi puhua tästä jutusta."
"Kirkkoherra Christian?" sanoi Hugh.
"Hän on iso lapsi, joka potkii vielä kapaloissansa."
"Salaisuudesta ei siis tiedä kukaan muu kuin sinä ja minä, Bonnithorne?"
"Pitäisikö siitä vielä jonkun muunkin tietää? Tuo avioliitto ei
saa toteutua. Greta on Paulin sisarpuoli, mutta hän ei ole _sinun_
sukulaisesi --"
"Olet oikeassa, Bonnithorne", keskeytti Hugh Ritson, "se avioliitto on
vastoin luontoa."
"Ja ensimmäinen askel sen estämiseksi on testamentin teko."
"Mitä varten sinä sitten olet täällä?"
"Päästäkseni varmuuteen, ettei testamenttia ole jo ennemmin tehty. Sinä
olet tyydyttänyt minua ja nyt minä menen."
Seurasi äänettömyys.
"Kuka voi sanoa, että minä suunnittelen jotakin alhaista tekoa?" sanoi
Hugh kiihkeällä äänellä.
"Kuka sitä voisi?"
"Itse luonto on minun puolellani."
Mies oli voitettu. Hän oli kokonaan lankeamaisillaan kiusaukseensa.
"Kun minä olen mennyt, Hugh, mene sinä sisään. Ei ole _hyvä_ sinun olla
nyt pois näkyviltä ja kuuluvilta."
Herra Bonnithorne lähti pitäen lyhtyä edessään näyttääkseen tietä
pimeässä. Sen valo lankesi hetkeksi Hugh Ritsonin ilkeäksi vääntyneille
kasvoille.
"Odota, sammuta lyhty."
"Se on tehty."
Kaikki oli nyt pimeää.
"Hyvää yötä."
"Hyvää yötä."
Hiljaa kuiskaten nämä kaksi miestä erosivat.
Josiah Bonnithornen juoksevain askelten ääni käytävällä häipyi pian
kuulumasta.
Hugh Ritson seisoi vielä hetken siinä, mihin asianajaja oli hänet
jättänyt ja sitten hän astui sisään. Hän huomasi, että työhuone oli
auki. Kiihkossaan hän oli unohtanut sulkea sen. Hän astui sisään ja
työnsi paperit paikoillensa. Sinä hetkenä ovi avautui ja hän kuuli
raskaita askelia lattialta. Hugh kohotti nolona katseensa. Tulija oli
Paul. Hänen kasvoilleen oli tuska piirtänyt syvät vaot. Mutta surun
pilvet eivät olleet niin mustat kuin ne huolen pilvet, jotka hänen
ilmeensä peittivät, kun hän huomasi, mitä hänen veljensä oli tekemässä
ja arvasi toisen tarkoituksen.
"Mitä sinulla on tekeillä?" kysyi Paul hilliten vihaansa.
Ei kuulunut mitään vastausta.
"Jätä tämä työhuone."
Hugh käänsi punastuneet kasvonsa.
"Minä teen, mitä haluan."
Paul harppasi kaksi askelta häntä kohti.
"Ulos täältä."
Työhuone jäi tyhjäksi ja lukittiin. Samana hetkenä astui rouva Ritson
saliin sisimmistä huoneista. Paul kääntyi ympäri.
"Hän ajattelee testamenttia", sanoi vanhempi veli. "Ehkä on
luonnollista, että hän epäilee minua, mutta kun aika tulee, hän saa
puolen kaikesta eikä tuhatkaan testamenttia voi antaa hänelle enempää."
Rouva Ritson oli äärimmilleen kiihtynyt. Hänen itkusta punaiset
silmänsä leimusivat mielenliikutuksesta.
"Paul, hän on tunnoissaan", hän huudahti äänellä, jossa kaikui huoli ja
levottomuus. "Hän koettaa puhua. Missä on asianajaja?"
Hugh oli siirtynyt ulommalle ovelle.
"Tunnoissaan!" hän kertasi astellen uunin luo.
"Lähetä heti kutsumaan herra Bonnithornea", sanoi rouva Ritson Hughille.
Hänen liikkeensä olivat kuumeiset. Hugh soitti kelloa. Kun eräs
palvelija ilmestyi, sanoi hän:
"Sano Nattille, että hän menee kylään hakemaan herra Bonnithornea."
Paul oli astellut sisemmän huoneen ovelle. Hänen kätensä oli
kädensijalla, kun Greta astui huoneesta ulos. Hän astui rouva Ritsonin
luo ja koetti hillitä mielenliikutustaan.
Palvelija palasi.
"En löytänyt Nattia", hän sanoi. "Häntä ei ole koko talossa."
"Löydät hänet tallista", sanoi Hugh tyynesti.
Palvelija riensi kiireesti ulos.
Paul palasi keskelle huonetta.
"Minä menen itse", sanoi hän ja otti hattunsa, mutta rouva Ritson
kiiruhti estämään hantti.
"Ei, ei, Paul", hän sanoi vapisevalla äänellä, "_sinä_ et saa
hetkeksikään jättää hänen vuodettaan."
Paul katseli hämmästyneenä veljeänsä.
Tämän kylmä tyyneys kiusasi häntä.
Palvelija palasi uudestaan.
"Natt ei ole tallissa, herra."
Paulin kasvot kävivät hohtavanpunaisiksi. Rouva Ritson kääntyi Hughiin.
"Hugh, rakas poikani, mene sinä hakemaan asianajajaa."
Hymy, joka ilmestyi Hughin suupieliin, ilmaisi, että pyyntö loukkasi
häntä.
"Äiti, _minun_ paikkani on myöskin täällä. Kuinka sinä voit pyytää
minua poistumaan isäni luota tällaisena hetkenä?"
Greta oli lakkaamatta katsellut Hughia.
"Minä menen", hän sanoi päättävästi.
"Mahdotonta", sanoi Paul. "Yö on pimeä ja tie märkä ja ikävä."
"Minä menen siitä huolimatta", sanoi Greta varmasti.
"Jumala sinua siunatkoon, rakkaani, ja suojelkoon sinua aina", sanoi
Paul ja auttaen vaippaa hänen olalleen hän kuiskasi: "Sellaisesta
aineesta on oikea englantilainen nainen tehty."
Hän avasi oven ja astui Gretan rinnalla yli pihan. Yöilma oli selvä ja
viileä, tähdet loistivat, puut huokailivat, kaukaiset kosket saatuaan
lisävettä kohisivat, ja linnut oksilla visersivät iltalaulujansa.
Myrsky oli asettunut, mutta sen tuhoama elämä oli sammumaisillaan
hiljaisessa sisähuoneessa.
"Turvallista matkaa sinulle, rakas tyttöni, ja palaa pian", kuiskasi
Paul, ja seuraavana hetkenä Greta oli kadonnut pimeään.
Tullessaan sisään Paul huomasi, että hänen veljensä oli menossa
sairaan huoneeseen. Paul aikoi seurata häntä, kun hänen äitinsä, joka
oli kävellyt edestakaisin huoneessa vielä kiihtyneempänä kuin ennen,
pysäytti hänet. Hän kääntyi ympäri tullen äitinsä luo ja huomaten
samalla, että Hugh oli pysähtynyt kynnykselle ja katseli heitä
terävästi.
Rouva Ritson tarttui hermostuneesti Paulin käteen. Hänen silmänsä
olivat tulvillaan kyyneleitä ja kasvoilla oli villi, kiihoittunut ilme.
"Jumala olkoon kiitetty, että hän vihdoinkin on tunnoissaan!" hän sanoi.
Paul pudisti päätään, aivan kuin tuomiten äitinsä tunteita.
"Anna hänen kuolla rauhassa", hän sanoi, "anna hänen sielunsa tyynesti
uinahtaa ikilepoon. Älä häiritse sitä nyt kaikella sillä, mitä hän
jälkeensä jättää."
Rouva Ritson päästi hänen kätensä ja lyyhähti tuolille. Väristys kävi
hänen lävitsensä. Paul katseli häntä hämmästyksen ja osanoton tuntein.
Alkoi kuulua hiljaista nyyhkytystä. Paul kumartui äitinsä puoleen ja
silitti hellästi hänen hiuksiansa.
"Tule, mennään sisään", kuiskasi Paul murtuneella äänellä.
Rouva Ritson nousi ja lankesi polvilleen. Itku oli asettunut, mutta
silmät olivat vielä kyyneleiset ja ne hän kohotti taivasta kohden.
"Kaikkivoipa isä, anna minulle voimaa", hän sanoi melkein kuin tuska
olisi hänet tukehduttanut ja sitten hän tyyntyneempänä nousi ylös.
Paul katseli häntä tullen yhä levottomammaksi. Tuossa oli jotakin vielä
vakavampaa kuin se, mitä äsken oli tapahtunut. Hän tunsi rohkeutensa
kokonaan lannistuvan, vaikk'ei hän oikeastaan tiennyt syytä siihen.
"Mitä sinä aiot, äiti?" hän kysyi tuskin tajuten omia sanojansa.
Rouva Ritson heittäytyi hänen kaulaansa.
"Enkö minä sanonut, että oli kauhea syy, jonka tähden isäsi aikoi tehdä
testamentin?"
Paulin ääni tuntui pysähtyvän kurkkuun.
"Mikä se on, äiti?" hän kysyi hiljaa tuskin tajuten, mikä häntä
oikeastaan peloitti.
"Jumala tietää, etten koskaan uneksinutkaan, että sinun täytyisi kuulla
se minun huuliltani", sanoi rouva Ritson. "Paul, minun poikani, minun
rakas lemmitty poikani, sinä pidät minua hyvänä äitinä ja puhtaana
naisena. Minä en ole kumpaakaan. Minun täytyy tunnustaa kaikki -- nyt
-- ja sinulle. Oi, kuinka sinun rakkautesi tahtookaan kääntyä pois
minusta!"
Paulin kasvot valahtivat kalpeiksi. Hän tuijotti äitinsä silmiin
melkein tajuttomana. Ei kuulunut muuta kuin kellon nakutus. Kaikki muu
oli vaiennut. Vihdoin Paul virkkoi:
"Puhu, äiti! Koskeeko se jotenkin isääni?"
Rouva Ritson painoi kasvonsa poikansa rintaan. Ankara väristys kävi
hänen lävitsensä ja hän nyyhkytti ääneen.
"Sinä et ole isäsi perijä", hän sanoi. "Sinä olit syntynyt ennen
vihkimistä ... mutta koetathan sinä olla vihaamatta minua ... omaa
äitiäsi? ... Tahdothan koettaa ... etkös tahdokin, Paul?"
Paulin ruumis tuntui kutistuvan kokoon. Hän koetti puhua, mutta kieli
ei tahtonut totella.
"Tahdotko sinä sanoa, että minä olen -- äpärä?" hän kysyi käheästi
kuiskaten. Sanat tuntuivat lävistävän hänen äitinsä, niinkuin
teroitettu nuoli. Hän painui lujemmin poikansa rintaan.
"Sääli minua ja rakasta minua vielä, vaikka minä olen rikkonut sinua
vastaan Jumalan ja ihmisten edessä. Minä, jota maailma piti niin
puhtaana, olen vain valkeaksi sivuttu hauta -- häväisty nainen, joka
häpäisee oman rakkaimman poikansa."
Ovi avautui hiljaa, ja Hugh Ritson seisoi aukossa. Ei hänen äitinsä
eikä veljensä kumpikaan huomannut hänen läsnäoloaan. Hän pysähtyi
hetkisen, mutta vetäytyi sitten takaisin jättäen oven raolleen.
Niiltä kahdelta, jotka hän jätti toiseen huoneeseen, puuttui sanoja.
Paul seisoi suurin, nurin revähtänein silmin, joihin ei kyynel suonut
lievitystä, ja tuijotti lakkaamatta kyyneleisiin silmiin edessänsä.
Hänen huulensa vapisivat, mutta hän ei puhunut.
"Paul, puhu minulle -- puhu minulle -- sano jotakin -- anna minun
kuulla sinun äänesi! Katso, minä lankean sinun jalkoihisi -- sinun
äitisi polvistuu sinun eteesi. Anna hänelle anteeksi, niinkuin Jumala
on antanut."
Ja päästäen kätensä hänen kaulastaan äiti heittäytyi poikansa eteen
polvilleen ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Paul ei aluksi näyttänyt tajuavan, niitä oli tapahtunut. Sitten hän
kumartui ja nosti äidin ylös.
"Äiti, nouse ylös," hän sanoi oudolla, ontolla äänellä. "Mikä minä
olen, jonka pitäisi antaa jotakin anteeksi sinulle? Minä olen sinun
poikasi, sinä olet minun äitini."
Hänen tylsään katseeseensa kohosi pelästynyt ilme; Hän vilkaisi ympäri
huonetta ja kysyi syvästi kuiskaten:
"Kuinka moni tietää tästä?"
"Ei kukaan muu kuin me itse."
Pelästynyt ilme katosi. Mutta nyt näytti koko olento kamppailevan kuin
kuoleman tuskassa.
"Mutta _minä_ tiedän sen. Oi, Jumala!" hän huudahti ja lysähti kuin
haavoitettu mies tuolille, jolta hänen äitinsä oli noussut.
Rouva Ritson kuivasi silmänsä. Omituinen tyyneys valtasi hänen
olentonsa. Hänen äänensä muuttui voimakkaaksi. Hän laski kätensä
poikansa käsiin, joihin tämän kasvot olivat hautautuneet.
"Paul", hän sanoi, "tämä ei ole ainoa hetki, jolloin tämä hairahdus
on _minulle_ tuskaa tuottanut. Kun sinä olit pienoinen lapsi etkä
voinut tajuta äitisi erehdyksiä, minä lakkaamatta surin sitä häpeää,
jonka tiesin kerran tuottavan sinulle tuskaa. Kun sinä sitten kasvoit
suloiseksi leperteleväksi lapseksi, minä rukoilin ja toivoin, että
Jumala katsoisi sinun viattomiin silmiisi ja antaisi meille molemmille
armon."
Paul kohotti päänsä. Sinä hetkenä laupias Jumala lahjoitti hänelle
kyynelten lievittävän lahjan. Hän katsoi kostein silmin hellästi
äitiinsä.
"Paul", lisäsi äiti hiljaa ja tyynesti, "lupaa minulle yksi asia."
"Mikä se on?" kysyi Paul lämpimästi.
"Että jos sinun isäsi kuolee tekemättä testamenttia, jossa hän
tunnustaa sinut pojakseen, sinä et koskaan ilmaise kenellekään tätä
salaisuutta."
Paul nousi seisoalleen. "Mahdotonta. Sitä minä en voi luvata", hän
sanoi.
"Miksi et?"
"Kunnia ja oikeus vaativat, että minun veljeni Hugh on isäni perijä
enkä minä. Hänen ainakin täytyy saada tämä tietää."
"Mikä kunnia ja mikä oikeus?"
"Oikean miehen kunnia ja Englannin laki."
Rouva Ritsonin pää painui. "_Sinun_ kunniasi vaatii sitä. Mutta entäs
_minun_?"
"Äiti, mitä sinä tarkoitat?"
"Jos sinä luovutat nuoremmalle veljellesi perintöosuutensa, niin
tahdotko julistaa koko maailmalle kaiken -- sinun isäsi synnin ja
äitisi häpeän."
Rouva Ritson peitti kasvonsa käsillään ja siirtyi pois. Paul asteli
hänen luokseen ja suuteli häntä kunnioittavasti otsalle.
"Sinä olet oikeassa", hän sanoi. "Anna anteeksi, että minä ajattelin
vain itseäni. Maailma, joka mielellään tahtoo tahrata puhdasta nimeä,
ei saa peittää häpeällisellä varjollansa sinun pyhää suruasi. Se ei
saa milloinkaan tapahtua! Ihmisten laki tulee ehkä rikotuksi, mutta
Jumalan laki tulee täytetyksi. Taivas pitää minua teidän poikananne
yhtä hyvin kuin Jaakob oli Isakin ja David Jessen poika, olkoonpa
syntymäni millainen tahansa. Tule, mennään hänen luokseen, ehkäpä hän
on virkistynyt sen verran, että voi tuntea minut."
Hetki oli ollut kauhea, mutta nyt se oli ohi. Kasvettuaan mieheksi
vähintäkään aavistamatta, että syntymässä häpeän varjo oli hänet
iäksi peittänyt, hän nyt sai kuolon majesteetin lähestyessä tietää
totuuden -- ja tämä surullinen hetki oli ollut viedä häneltä rohkeuden.
Suuri rakkaus, jota hän oli tuntenut isäänsä kohtaan, ihailu ja
kunnioitus, joka oli vallannut koko hänen olentonsa ja jolla hän äitiä
oli ajatellut aina siitä asti, kun istui hänen polvellaan -- kaikki
perustui valheelle! Oliko koko eletty elämä ollut vain väärä kuvitelma,
onnellisen elämän valhekuva? Peittäisikö tämä synkällä varjollansa koko
tulevaisuuden? Tyhjää! Hän tunsi olevansa tahdoton taikauskon orja,
haaveilija, hiuksenhalkaisija.
Hänen sydämensä valtasi silloin voimakas tunne -- luonnon ääni kajahti
hänen sielussaan. Jumalan edessä hän tunsi itsensä isänsä pojaksi. Jos
maailma ja sen laki sanoivat toisin, olivat ne pahasta ja ansaitsivat
tuomion. Mitä ulkonaisilla menoilla, pappien lörpötyksillä ja
naimakirjoilla oli tekemistä silloin, kun hän tahtoi esiintyä isänsä
poikana?
Osoittaen lämpimintä rakkautta hän otti äitinsä käden. "Menkäämme
sisään hänen luokseen", hän kertasi, ja yhdessä he astuivat lattian yli.
Ulosjohtava ovi lensi silloin auki, ja Greta astui huoneeseen
punakkana ja silmät hehkuen. Samana hetkenä avautui äänettömästi
sisäänjohtava ovi, ja Hugh Ritson seisoi kynnyksellä. Greta aikoi
puhua, mutta Hugh kehoitti häntä käden liikkeellä vaikenemaan. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja hänen kätensä vapisi. "Liian myöhään",
hän sanoi vaivalloisesti, "hän on kuollut." Greta lysähti pallille
akkunansyvennyksessä. Hugh asteli takan luo ja näki peilissä kasvojensa
tylyn ilmeen. Paul seisoi hetkisen käsi kädessä äitinsä kanssa, ääneti,
liikkumattomana, sydän kylmänä kuin jää. Sitten hän riensi sisempään
huoneeseen. Rouva Ritson seurasi häntä sulkien oven jälkeensä.
Pieni, tamminen sali oli hämärä. Lamppu paloi himmeänä, mutta oli
sittenkin varjostettu. Vuoteella lepäsi Allan Ritson -- kuten hänellä
oli tapana -- aivan kuin olisi elänyt. Mutta hänen huulensa olivat
valkeat ja kylmät. Paul seisoi katse alas luotuna. Tuossa lepäsi
hänen isänsä -- hänen isänsä sittenkin, luonnon, rakkauden ja kunnian
oikeudella, sanokoon maailma mitä tahansa. Vihdoinkin hän tiesi
totuuden: tiesi liian myöhään voidakseen katsoa noihin jäykistyneisiin
silmiin ja lukea niistä heidän pitkän, kiihkeän, monivuotisen
rakkautensa salaisuuden.
"Isä", kuiskasi Paul -- nyt kuuroille korville, -- ja lankesi
polvilleen.
Rouva Ritson tavattoman tyynenä ja hiljaisena astui toiselle puolen
huonetta ja pani toisen kätensä kuolleen miehen rinnalle.
"Paul", hän sanoi, "tule tänne."
Paul nousi ja astui hänen rinnalleen.
"Aseta kätesi tähän minun käteni luo ja vanno pyhästi, ettet koskaan
kenellekään virka sanaakaan siitä, mitä olet tänä iltana kuullut,
ennenkuin sinä suurena päivänä, jolloin me kolme seisomme yhdessä
iankaikkisen tuomarin edessä."
Paul asetti kätensä hänen kätensä viereen ja kohotti katseensa
taivaaseen.
"Isäni ruumiin ja äitini kunnian kautta vannon, etten ainoallekaan
olennolle sanoin enkä vihjauksin ilmaise isäni erehdystä enkä äitini
häpeää -- aina esiinnyn ihmisten edessä heidän laillisena poikanansa,
samoin kuin minä olen Jumalan edessä heidän poikansa -- minä vannon
sen! Minä vannon sen!"
Hänen äänensä oli kylmä ja selvä, mutta tuskin olivat sanat päässeet
hänen huuliltansa, kun hän taas lankesi polvillensa, ja hänen
äärimmilleen kiihtyneet tunteensa purkautuivat koko ruumista puistavaan
itkuun.
Rouva Ritson horjahti takaisin, tarttui vuoteen verhoihin ja peitti
kasvonsa. Kaikki oli hiljaa.
Sitten kuului lattialla hiljaisia askeleita. Hugh Ritson oli hämärässä
huoneessa. Hän otti varjostetun lampun pöydältä, lähestyi vuodetta
ja piti lamppua toisella kädellänsä päänsä yläpuolella. Valo lankesi
hänen isänsä suoraksi kangistuneelle ruumiille ja hänen veljensä
kumartuneeseen päähän.