Nukuttava hiljaisuus vallitsi huoneessa, jossa herra Bonnithorne söi
välipalaansa. Se oli pieni tammella verhottu sali oikealle siitä
huoneesta, jossa hän oli Allan Ritsonin kanssa alkanut keskustelun,
jonka loordi Fisherin uutinen oli keskeyttänyt. Akkunan puolisko
oli avattu, ja aivan kuin taulun kehyksinä erottivat akkunan pielet
näköalasta osan. Iltarusko loi hohdettaan kukkuloihin ja metsä näytti
asettuvan tyyneen rauhaan.
Rouva Ritson astui huoneeseen ja istahti. Hänen esiintymisensä oli
vaatimatonta, melkeinpä nöyrää. Hän oli vanhettunut, mutta hänen
piirteensä olivat vieläkin kauniit. Ainainen suru näytti syventävän
rypyt, niin että ilme oli ihan toinen kuin nuoruuden päivinä. Hänellä
oli vanhanaikainen pehmeästä kankaasta tehty puku ja valkoinen
silkkikaulus. Hänen äänensä oli matala ja värähtelevä, mutta samalla
jännittynyt, niinkuin hän olisi alituiseen kysellyt.
Pää painuneena, silmät luotuina alas, helmaan, jossa hänen sormensa
hermostuneesti ja lakkaamatta liikuttelivat neulintikkuja, hän istui
ääneti tai teki vieraalleen hiljaisia kysymyksiänsä.
Herra Bonnithorne vastaili hymyllä tai lauseilla, jotka eivät olleet
kuutta sanaa pitempiä. Näiden harvojen vastausten välillä hän käytteli
veistään ja haarukkaansa niin ahkerasti, että saattoi ihailla hänen
erinomaista ruokahaluansa. Silloin tällöin kuului huvipaikalta monien
äänien häipyvä sorina tänne asti.
Vihdoin rouva Ritsonin levottomuus pakotti hänet unohtamaan tavallisen
pidättyväisyytensä.
"Herra Bonnithorne", hän sanoi, "koettakaa saada testamentti tehdyksi
vielä tänä iltana. Pyytäkää herra Ritsonia, kun hän tulee takaisin,
tekemään se viivyttelemättä. Hänellä on monta verratonta ominaisuutta,
mutta hitaisuus on hänen vikansa. Aina hän on ollut sellainen."
Herra Bonnithorne pysähdytti lasin, jota juuri oli huulilleen viemässä,
ja kohotti äkkiä katseensa.
"Anteeksi, rouva", hän sanoi tapansa mukaan hymyillen, mikä ei voinut
lievittää hänen sanojensa vaikutusta, "tämä on erityisistä syistä asia,
josta tuskin voin -- voin -- keskustella naisen kanssa."
Juuri sillä hetkellä kuului riikinkukon kujerrus kanapihasta tuntuen
raa'alta ja repivältä tässä hiljaisessa ympäristössä.
Rouva Ritson karahti hiusrajaa myöten punaiseksi.
Niin tottunut kuin hänen nöyryytensä olikin, oli se kuitenkin joutunut
liian kovalle koetukselle. Mutta hän käänsi taas katseensa alas,
lopetti tikun ja pistäen vapaan tikun hampaihinsa vastasi tyynesti:
"Tottahan vaimo saanee puhua asiasta, joka koskee hänen miestänsä ja
lapsiansa."
Suuri mies oli asettanut veitsen ja haarukan lautaselleen.
"Ei aina", hän vastasi. "Laissa on eräs merkittävä ehto, joka ei
tunnusta naiselle oikeutta sanoa poikaansa omaksensa."
Tämän venytetysti lausutun puheen aikana Hugh Ritson, vieläkin
punakkana keskustelustaan Greta Lowtherin kanssa, astui huoneeseen ja
heittäytyi leposohvalle.
Kohottamatta silmiään hermostuneista sormistansa rouva Ritson kysäisi:
"Mikä ehto?"
Herra Bonnithorne väänsi hieman naamaansa ja katsahti merkitsevästi
Hugh Ritsoniin vastatessaan: "Ehto äpärälapsista."
Jonkinlainen ylimielinen soinnahdus sattui rouva Ritsonin korvaan. Hän
kohotti katseensa neuleestansa ja sanoi:
"Mitä te tarkoitatte?"
Bonnithorne työnsi lautasensa syrjään, pyyhki suutansa lautasliinaan,
yskähti ja sanoi: "Tarkoitan, että laki kieltää pojan nimen
jälkeläiseltä, joka on siitetty ennen vihkimistä."
Rouva Ritsonin kasvot kävivät sinipunerviksi ja hän nousi seisoalleen.
"Sellainen laki on julma ja kirottu", hän sanoi, ja mielenliikutuksesta
hänen äänensä vapisi tavallista enemmän.
Herra Bonnithorne nojasi veltosti tuolinsa selustaan, päästi pitkän
"hem" täydestä kurkustansa, pisti kätensä liiviensä kainaloreikiin,
kohotti katseensa ja sanoi: "Omituista, eikö totta?"
Onnettomuudeksi herra Bonnithornen viisaalle urkinnalle Paul Ritson,
Gretan rinnalla, ilmestyi oviaukkoon ja muutti kokonaan asiain kulun.
Miesten esiintyminen, enemmän kuin sanat, oli herättänyt hänen
levottomuuttansa, ja hänen äitinsä kiihoittuneet kasvot selittivät
hänelle keskustelun sisällyksen. Kahdella askelella hän harppasi sinne,
missä suuri mies istui nytkin hymyillen, niin että valkeat hampaat
hohtivat -- ja laski voimakkaan kätensä hänen käsivarrelleen.
"Ystäväni", sanoi Paul iloisesti, "ehk'ei ole aivan turvallista teille,
että puhuttelette minun äitiäni toisen kerran tuolla tavalla."
Herra Bonnithorne nousi jäykästi ja hänen levottomat silmänsä
pysähtyivät Paulin suuttuneihin kasvoihin.
"Turvallista?" hän kertasi kiihkeänä kaikuna.
Paulin huulet olivat yhteen puristetut ja pää painunut, mutta hän
kohotti päänsä ja iski äkkiä nyrkillä pöytään.
Mitään virkkamatta herra Bonnithorne lysähti istumaan tuolillensa.
Rouva Ritson antoi neuleen pudota helmaansa ja painoi päänsä
käsiinsä. Paul tarttui hänen käsiinsä, nosti hänet ylös ja johti ulos
huoneesta. Kulkiessaan sohvan ohi, jossa Hugh Ritson lojui, hän katsoi
veljensä välinpitämättömiin silmiin, ja huoli ja inho kuvastui hänen
katseestansa.
Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, nousivat Hugh Ritson ja herra
Bonnithorne molemmat. Ymmärtämyksen pilke välähti kummankin silmistä.
Sitten äkkiä, hetken vaiston pakottamana molemmat miehet ojensivat
pöydän yli toisilleen kätensä.