Hugh Ritson oli kaksikymmenseitsen-vuotias. Hänen sileäksi ajettu
naamansa oli pitkä, kalpea ja yksilöllinen; nenävarsi oli leveä ja
sieraimet turpeat; huulilla asui päättävä ilme, silmät olivat suuret ja
välkkyvät, otsa leveä; keskellä päätä oleva jakaus erotti tummanruskean
tukan kahteen osaan ja se laskeusi pieninä aaltoina ohimoille.
Tavallisissa oloissa kasvoilla oli tuskallinen ilme ja jokaisessa
piirteessä kuvastui suuri sisäinen voima. Kokonaisuudessaan se ei
paljoa eronnut hienorotuisen hevosen päästä, jossa on syvät silmät
ja liikkuvat sieraimet. Hän oli keskikokoa pitempi ja vartalo oli
sopusuhtainen. Kun hän puhui, melkein hätkähti sitä kuullessaan, sillä
ääni oli liian matala ja syvä ollakseen lähtöisin tuonnäköisen miehen
rinnasta. Hänen ryhtinsä oli veltto, mikä johtui jonkinlaisesta lantion
lamaannuksesta.
Koska hän oli cumbrilaisen tilanomistajan toinen poika, odotti
hän isältänsä vain pientä osaa ja senvuoksi hän oli valmistunut
kaivosinsinööriksi. Vietettyään muutamia kuukausia Cleatorin
rautakaivoksissa hän muutti kaksikymmenkaksi-vuotiaana Lontooseen
ilmoittautuen oppilaaksi kaivosopistoon Jermyn kadun varrella.
Siellä hän vietti neljä vuotta jakaen huoneen muutaman lakitieteen
ylioppilaan kanssa kirkkopuistossa. Hänen oleskelunsa Lontoossa kului
ilman seikkailuja. Harvapuheisena hänellä oli vähän ystäviä. Hänellä
oli luontaista taipumusta mietiskelyyn, mutta ponnistuksia hän ei
rakastanut. Häneltä puuttui fyysillistä tarmoa ja se lienee osiksi
ollut syynä hänen ryhtinsä velttouteen. Myöhään yöhön hän tahtoi
marssia rantoja pitkin: kaupungin vilkas elämä ja sen salaperäinen
hiljaisuus puolenyön jälkeen erikoisesti viehätti häntä. Näillä
matkoillaan hän tutustui elämän murjomiin, mitä omituisimpiin
olentoihin: yksi niistä oli persialainen ylimys, joka oli ollut
viimeisen shahin hovissa ja nyt piti pientä tupakkakauppaa muutaman
sivukadun varrella; niihin kuului myöskin muuan ranskalainen
maastakarkoitettu, joka oli kuulunut Ludvig Philippen seurapiiriin ja
nyt myyskenteli puolen pennyn sanomalehtiä. Muina aikoina Hugh tuskin
ollenkaan meni ulos ja hyvin harvoin häntä kukaan luokseen kutsui.
Vain palvelijat, jotka näkivät hänet kaikkina aikoina ja kaikilla
tuulilla, näyttivät aavistavan, että tuon näennäisesti kylmän kuoren
alla piili kiihkeä luonne. Mutta itse hän tiesi, miten voimakas oli
intohimojen valta. Hän ei koskaan voinut katsella kaunista naista
kasvoihin tuntematta veren kuohuvan suonissaan, niin että pyörrytti.
Mutta yhtä voimakas kuin hänen intohimonsa, oli, yhtä luja oli myöskin
hänen tahtonsa. Hän piti itseään kurissa ja nelivuotisen Lontoossa
oleskelunsa aikana hänen oli melkein onnistunut tyynnyttää sielunsa
salaiset pohjavirrat.
Kaksikymmenkuusi-vuotiaana hän palasi Cumberlandiin, kun hänellä oli
syytä otaksua, että hänen isänsä antaisi kaivosten johdon hänelle.
Vuosi oli nyt kuitenkin kulunut eikä mitään oltu tehty. Pettyneitten
toiveitten vuoksi hän oli tulemassa sairaaksi. Hänen vanhempi veljensä,
Paul, oli elänyt koko ikänsä maalla ja oli melkein luonnollista, että
hän perisi maat. Niin oli Hugh Ritson kuitenkin ajatellut, vaikk'ei
asioita oltu vielä lopullisesti järjestetty. Viikko seurasi viikkoa,
kuu kuuta, ja hänen sydämensä tuli katkeraksi. Hän oli melkein
päättänyt lopettaa tämän odotuksen. Oli tuleva päivä, jolloin hän ei
jaksaisi kestää kauempaa ja silloin hän tiesi joutuvansa tuuliajolle.
Eräs tilapäinen sattuma päästi hänen intohimonsa valloilleen. Metsissä
kierrellessään hän kävi usein sammalikossa, jossa loordi Fisher
työskenteli kaivoksessaan. Varhaisena kesäaamuna oli hauska kahlata
lirisevän puron yli yksinäisessä seudussa. Eräänä aamuna hän tapasi
vanhan loordin tyttären pesemässä vaatteita purossa. Hän muisti, että
tämä ennen oli ollut herttainen, sievä kymmen- tai yksitoistavuotias
olento. Hän oli nyt kahdeksantoistavuotias tyttö, jonka kasvot olivat
kauniit, esiintyminen vaatimatonta ja koko olento todisti, ettei
hän ollut vielä nainen, mutta ei enää lapsikaan. Hänen äitinsä oli
äskettäin kuollut, hänen isänsä vietti päivänsä -- usein yönsäkin,
kun hiilihauta paloi -- vuorella, joten hän joutui enimmäkseen
elelemään yksin. Hugh Ritson piti hänen ystävällisistä vastauksistaan
ja harvoista, yksinkertaisista kysymyksistänsä. Niinpä hänelle tuli
tarpeeksi saada katsella tyttöä aamuisin ja hän tunsi pettyvänsä, ellei
saanut nähdä hänen nuoria, kauniita kasvojansa. Ollen itse hiljainen
mies hän kuunteli mielellänsä tytön nöyrää, vaatimatonta puhetta. Hänen
jäykkä katseensa saattoi heltyä sellaisina hetkinä ja saada hyväilevän
ilmeen. Tätä jatkui kuukausia eikä kertaakaan kumpikaan osoittanut
mitään liehakoinnin merkkejä. Ajan oloon Hugh Ritson kuitenkin tajusi,
että tytön sydän oli syttynyt. Jos hän tuli myöhään, tapasi hän hänet
nojaamassa portin yli katsellen haaveillen vihertävälle vuorelle, ja
kasvoilla hehkui kaihoisa puna. Turhaa on kertoa enempää Tyttö antautui
hänelle koko sydämestään ja sielustaan ja hän itse tunsi, että se
miinoitus, jonka hän oli ympärilleen rakentanut, oli räjähtänyt ja
hajonnut.
Sitten tuli heräämys, ja Hugh Ritson huomasi liian myöhään, ettei hän
ollut koskaan rakastanut tätä yksinkertaista lasta, joka oli saanut
hänet päästämään irti hänen intohimojensa siteet, vaan toista naista.
Tästä johtui ensimmäinen murhenäytelmä tämän, miehen elämässä.
Nyt äskettäin hän oli saanut toisen tärkeän seikan aprikoidakseen.
Herra Bonnithornen juttu siitä, että Gretan isältä oli jälkisäädöksen
mukaan jäänyt poika erään Grace Ormerodin kanssa, sattui juuri siihen
aikaan, jolloin hän tunsi mielessään katkerinta pettymystä, ja siksi
hän helposti lankesi kiusaukseen "rehellisesti kokeilla", eikö saisi
asioita kääntymään mielensä mukaan. Jos se Grace Ormerode, joka oli
mennyt naimisiin Lowtherin kanssa, sattui olemaan hänen oma äitinsä,
silloin -- voi panna veikkaa siitä -- Paul oli Lowtherin poika. Jos
Paul oli Lowtherin poika, hän samalla oli Gretan velipuoli. Ellei
Paul ollut Allan Ritsonin poika, silloin hän, Hugh Ritson, oli isänsä
perillinen.
Nykyisessä tunteitten pyörteessä hän ei joutanut tarkasti kysymään,
miten asiat todellisuudessa olivat. Hänelle riitti, kun olosuhteet
näyttivät kääntyneen hänelle edullisiksi ja se muutti koko maailman
hänen silmissään.
Ensimmäinen tulos tästä muutoksesta oli, että hän huomaamattaan alkoi
katsoa onnetonta suhdettaan Mercy Fisheriin aivan toisin silmin. Mitkä
hänen aikaisemmat tunteensa olivat olleet, olemme jo nähneet. Nyt
hänestä koko juttu oli onneton "sattuma", joka herätti "hitonmoista
melua" ja ajatus "mennä naimisiin" tuntui hassulta hulluttelulta,
jolloin hän vain leikkisi "romaanien suuria rakastajoita" toisten
katsellessa sysihaudalta hänen hommiansa.
Kun hän kulki herra Bonnithornen ohi Ghyllin eteisessä, hän oli
matkalla loordi Fisherin mökille. Hän näki edellään joukon, jossa
oli hänen isänsä ja hiilenpolttaja ja päästäkseen tapaamasta heitä
hän kulki Ankerias-kallion yli oikopolkua. Astuttuaan kiivaasti
yhden penikulman hän tuli valkeaksimaalatulle mökille, joka oli
kylän laidassa likellä sitä siltaa, joka kulki putouksen yli. Se
oli suloinen, yksinäinen paikka, jossa hiljaisuutta häiritsi vain
veden kohina, kyyhkysten kujerrus ylisillä ja rastaan laulu kosken
partaalla. Ilmassa tuntui turpeen raikas tuoksu. Talon edustalla oli
kiilanmuotoinen puutarha, jossa kasvoi enimmäkseen pähkinäpuita.
Tullessaan lähelle Hugh Ritson huomasi, että orava kurahti muutaman
puun haaraan. Tämä pieni olento keinutteli itseänsä vetreällä oksalla
laskien välistä tuuhean häntänsä pitkin oksaa ja raksutellen auki
pähkinöitä. Avatessaan pientä porttia Hugh Ritson keksi, että kissa
oli asettunut puunrungon taa vaanimaan oravan liikkeitä ja ehkä
käyttääkseen sen varomatonta urheilua hyväkseen.
Hänen tullessaan puutarhaan Mercy kulki juuri sen yli kädessään
vesisanko, jota hän juuri lähteestä toi. Hän oli nähnyt tulijan ja
koetti kiiruhtaa sisään. Hugh seisahtui hänen eteensä, ja tyttö laski
sangon kädestänsä. Mercyn pää oli painunut hyvin alas ja kasvot olivat
karahtaneet hehkuvan punaisiksi.
"Mercy", sanoi Hugh Ritson, "kaikki on järjestetty. Herra Bonnithorne
saattaa sinua junaan tänä iltana ja perille tultuasi tulee sinua
vastaan se henkilö, josta sinulle puhuin."
Mercy kohotti silmänsä katsellen rukoillen hänen kasvoihinsa.
"Ei tänään, Hugh", hän sanoi kuiskaten murtuneella äänellä; "anna minun
jäädä huomiseen."
Hugh katseli häntä hetkisen vakavana ja kun hän sitten puhui, tuntui
hänen äänensä tytöstä kuin kahleitten kitinä.
"Matka on tehtävä. Jokaisen viikon viivytys suurentaa vaaraa."
Tytön katse painui taas ja kyyneleet alkoivat tippua ruskealle
käsivarrelle, jonka hän oli kohottanut.
"Tule", sanoi toinen pehmeämmällä äänellä; "juna lähtee tunnin
kuluttua. Isäsi ei ole vielä tullut ja kylän asukkaat ovat melkein
kaikki urheilupaikalla. Sen parempi. Ota takkisi ja hattusi ja kulje
polkua Tammilehdon läpi. Sen laidassa herra Bonnithorne odottaa sinua."
Tytön kyyneleet juoksivat nyt valtoinaan, vaikka hän puri huuliaan ja
koetti pidättää niitä.
"Tule nyt, tule; tiedäthän, että juuri itse valitsit tämän."
Seurasi äänettömyys.
"En koskaan luullut, että olisi niin hirveän raskasta lähteä", virkkoi
tyttö vihdoin.
Hugh hymyili heikosti ja jatkoi houkuttelevammalla äänellä.
"Ethän sinä iäksi mene. Sinähän tulet takaisin turvassa ja onnellisena."
Sanat kulkivat uudestaan ja uudestaan tyttöparan läpi. Hänen
ristissäolevat kätensä vapisivat huomattavasti ja hänen sormensa
nytkähtelivät suonenvedontapaisesti. Hetkisen kuluttua hän hieman
tyyntyi ja sanoi hiljaa:
"Ei, minä en koskaan tule takaisin -- sen minä hyvin tiedän." Ja hänen
päänsä painui rinnalle ja sydäntä poltti kauheasti. "Minun täytyy
jättää kaikille hyvästit. Täällä olivat Betsy Jacksonin lapset -- minä
suutelin heitä kaikkia tänä aamuna, mutta en sanonut, miksi; pikku
Willy näytti tietävän ja itki niin katkerasti, pikkuinen raukka."
Tämän tapauksen muisto liikutti tytön yksinkertaista sielua, niin
että lähteet kuohuivat yli äyräittensä ja lapsellinen ääni tukahtui
nyyhkytyksiin.
Mies seisoi tuskan hymy huulillaan. Hän tuli lähemmä ja pyyhki pois
kyyneleet ja siveli hänen päätään koettaen saada hänet tyyntymään.
Mercy kohotti äänensä.
"Ja vielä sinun äitisi, enkä minä voi sanoa edes hänelle hyvästiä", hän
sanoi; "ja minun isäparkani, jolle minä en tohdi puhua mitään --"
Hugh polki kärsimättömästi käytävää.
"Tule, tule, Mercy, älä ole hupakko."
Tyttö kohotti nuoret kasvonsa, jotka ennen olivat olleet kauniit kuin
päivä, mutta nyt olivat itkusta ja huolesta laihtuneet ja kalvenneet.
Hän otti Hughin nutun rintapielestä kiinni ja sisäisen voiman
pakottamana, jota hän ei näyttänyt voivan vastustaa, heitti toisen
kätensä hänen kaulaansa, kohotti kasvonsa, kunnes heidän huulensa
hipaisivat toisiansa ja heidän katseensa yhtyivät vakavasti hetkeksi.
"Hugh", hän sanoi kiihkeästi, "rakastatko varmasti minua niin paljon,
että poissaollessanikin muistat minua? -- oletko sinä oikein, oikein
varma?"
"Olen, olen; ole varma siitä", Hugh sanoi hellästi.
Hugh irroitti hänen kätensä.
"Ja tuletko sinä hakemaan minua sen jälkeen, kun --"
Hän ei voinut sanoa lausetta loppuun. Hugh hymyili: "Kuinkas, tietysti,
tietysti."
Tytön sormet vapisivat ja menivät ristiin; hänen poskensa hehkuivat.
"Tietysti, totta kai." Hugh hymyili taas aivan kuin antaen anteeksi
tällaisen lapsellisen epäilyn. Sitten hän pani kätensä tytön olalle,
laski äänensä niin, että siinä oli sekä hellyyttä että vakavuutta ja
sanoi kääntäen tytön kirkastuvat kasvot puoleensa: "Kas niin, kas niin;
mene nyt laittautumaan valmiiksi."
Tyttö pyyhki kiireesti kyyneleet silmistään ja näytti puoliksi
häpeilevältä, puoliksi hurmaavalta.
"Minä menen juuri."
"Sinä olet hyvä, pieni tyttö."
Kuinka auringonpaiste palasikaan näiden sanojen mukana tytön sieluun!
"Hyvästi toistaiseksi, Mercy -- vain toistaiseksi, tiedäthän."
Mutta miten kiireesti sittenkin seurasivat varjot auringonpaistetta!
Hugh näki kyynelten uudestaan kokoontuvan loistaviin silmiin ja tuli
muutaman askelen takaisin.
"Vielä -- yksi hymy -- vain yksi pieni hymy!" Tyttö hymyili kyyneltensä
läpi. "Kas niin -- kas niin -- pikkuinen, rakas Mercy. Hyvästi,
hyvästi."
Hugh kääntyi ympäri ja astui kiivaasti tiehensä. Kulkiessaan portista
hän ei voinut olla huomaamatta, että kissa salaa hiipi pähkinäpuun
juurelta pihaan päin lakastuva hymy pyöreällä naamallansa, ja oravan
häntä roikkui sen hampaitten välistä.
Hugh Ritson oli lopuksi voittanut, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi
kärsinyt musertavan tappion. Hän oli voittanut oman miehuutensa ja nyt
hän tunsi luikkivansa voittonsa näyttämöltä tiehensä syvästi häveten.
Puhuessaan herra Bonnithornen kanssa hän oli alkanut tajuta, että oli
sekaantumassa johonkin hulluun ja alhaiseen, ja jos mikään tyttöä
koskeva ajatus hänessä oli voimakas, niin oli se tunne siitä, että tämä
hänen inhimillinen tyhmyytensä alensi hänen miehistä arvoansa. Hän oli
ajatellut uhmata yleistä mielipidettä. Mutta sitä hän nyt kuitenkin
tunsi pelkäävänsä enemmän kuin mitään muuta. Että mies joutui näin
epätasaiseen koetteluun naisen kanssa ja selvisi siitä voittajana
vain liehakoinnin ja petoksen avulla, oli enemmän kuin julmaa: se oli
raakaa. Tätäkin sanontaa hän olisi voinut sietää niin paljon, kuin
se koski naisen kärsimystä, mutta pahempaa hänestä oli, että se teki
miehestä mitättömän narrin hänen omissa silmissään.
Ilta oli pitkälle kulunut. Aurinko oli painunut ja läntiset vuoret
peittyivät mustiin pilviin. Itäisten vuorten huippuja verhosi vieläkin
vaalea auder, ikäänkuin aurinko olisi niitä vielä tervehtinyt
poistuvilla säteillänsä. Ei käynyt pieninkään tuulenhenkäys, ei
liikahtanut ainoakaan lehti. Laakso lepäsi tyynenä hiljakseen kerraten
vain iloisten äänten kaikua, joka huvipaikalta kierteli pitkin metsiä
ja maita. Taivas laakson kohdalta oli sininen, mutta pohjoiselle
taivaalle kohosi mustia pilviä, jotka paksuina ja monenmuotoisina
purjehtivat kuin epämääräiset laivat ilmojen meriä.
Hugh Ritson lähti laaksotietä takaisin Ghylliin. Ilmeisesti hän oli
kiihtynyt: hän asteli pää hyvin painuneena, pysähtyi äkkiä silloin
tällöin ja kiukuissaan ruhtoi ohi kulkiessaan poikki tien varrella
olevia pensaita. Kun hän oli päässyt Hindscarthin juurelle, kuuli hän
kiihkeää koiranhaukuntaa, kun ne ajoivat jossakin tänne näkymätöntä
lammaslaumaa. Katsellessaan ympärilleen hän keksi joukon miehiä
kiipeävän jäljekkäin kuin muurahaiset äkkijyrkän kallion yli.
Sinä hetkenä hänen kasvonsa omituisesti värähtivät ja hän astui
raskaammin jatkaessaan matkaansa. Muutamassa tienkäänteessä hän tapasi
loordi Fisherin. Vanha mies näytti nyt vähemmän surulliselta kuin
tavallisesti. Olipa kuin perheen murhe olisi painanut hänen melkein
raunioksi luhistunutta olentoansa kevyemmin tänä iltana kuin muulloin.
"Hyvää iltaa, herra; kuinka voitte?" hän sanoi melkein iloisesti.
Hugh Ritson vastasi lyhyesti:
"Te ette olekaan yötä vuorella, Matthew?" hän kysyi ja hänen silmänsä
kääntyivät vuoritielle.
"Ei, hauta ei pala tänä yönä, se on varma; minun tyttäreni oottaa
minua."
Hugh Ritsonin silmät tarkastelivat nyt kiihkeästi tietä, joka kulki
vuoren juurta länteen. Hiilenpolttaja lähti edelleen samaan suuntaan,
mihin Hugh Ritson yhä tuijotteli, ja sanoi:
"Tuo on kehno paikka tuo, jossa isänne nyt kiipeilee Reubenin ja
pojan kanssa, ja nyt on tulossa paha ilma. Kattokaapas noita mustia
pilvenmöhkäleitä!"
Hugh Ritsonin katseeseen tuli epämääräinen ilme, ja vanhus jatkoi
tavallisella äänellänsä:
"Nyt minun pitää laputtaa tieheni, herra, muuten minun tyttöressuni
väsyy oottamiseen. Hyvää yötä, herra, hyvää yötä."
"Hyvää yötä, Matthew, ja Jumala teitä auttakoon", sanoi Hugh
hämmästyttävän vakavasti kääntäen silmänsä toisaalle.
Hän oli kulkenut puolisen penikulmaa edelleen ja joutunut kujalle, joka
vei Ghylliin, kun Greta Lowther juoksi häneen melkein palliksi tullen
muutamasta niityn veräjästä hattu riippuen nauhasta käsivarressa,
pehmeä, aaltoileva tukka melkein vapaana, kasvoilla lämmin, hohtava
puna, iloinen pilke silmissä ja riemukas hymy punaisilla huulilla.
Greta oli juuri livahtanut Paul Ritsonia pakoon. Hän oli kulkenut
lehdon läpi, joka kasvoi täynnä villiruusuja, punaisia ja valkeita.
Sen halki kulki hyppelevä puronen, joka hohti ambralta, koska
sen pohjaa peitti kirkkaankeltainen hiekka ja välkkyvä rapakivi.
Sen yli oli sillaksi asetettu vanhan pyökin runko. Maata peitti
sammal ja saraheinä, mutta ylempänä lehdon puut ja ruusut antoivat
kättä toisillensa. Ilma oli täynnä heinän ja kukkien tuoksua sekä
linnunlaulua. Paul, se kavala veitikka, oli koettanut viekoitella
Gretaa hetkeksi lehdon siimekseen, mutta tämä viisas pikku nainen
olikin liian ovela antautuakseen niin helposti tällaiseen leikkiin.
Uskotellen toiselle, että hän seuraa jäljestä, oli Greta varpaisillaan
kiitänyt yli sammalen keveästi ja kuulumattomasti kuin sirriäinen.
Kohdatessaan Hugh Ritsonin hän oli ajattelemassa Paulista ja koko hänen
sukupuolestaan yleensä: "Mitä rakkaita, yksinkertaisia, epäluulottomia
ja luottavia olentoja he ovatkaan!" Mutta se ajatus katkesi lyhyeen:
"Ah, Hugh!"
"Kuinka onnelliselta sinä näytätkään, Greta!" virkkoi Hugh iskien
silmänsä häneen.
Uusi säde kirkasti Gretan päivänpaisteisia kasvoja. "En näytä
onnellisemmalta kuin olen", hän vastasi. Hän kohotti käsivartensa, ja
kohoava ja laskeutuva rinta osoitti, että hän oli täysi nainen.
Hugh Ritson oli viimeisen puolen tunnin aikana tehnyt monta hyvää
päätöstä, mutta tällä hetkellä niistä ei ollut jäljellä ainoatakaan.
"Sinä olit tänään kiusallisen kohtauksen todistajana", hän sanoi hieman
arvellen. "Ole varma siitä, ettei se ollut vähemmän tuskallinen minulle
senvuoksi, että sinä olit saapuvilla."
"Ah, minä olin niin pahoillani", sanoi Greta kärsimättömästi.
"Halveksitko sinä isääsi?"
Hugh painoi päänsä hieman alas. "Sitä ei voinut auttaa -- tiedän hyvin,
että se oli ikävää -- omasta puolestani pyydän sitä sinulta anteeksi."
"Mitäs minusta", sanoi Greta, "mutta sinä loukkasit isääsi liian
syvästi."
"Kohtelin häntä samalla mitalla kuin hän minua -- siinä kaikki."
"Mutta se rakas vanhus ei tarkoittanut mitään, ja sinä tarkoitit
sangen paljon. Hän vain tahtoi komentaa sinua vähän, ehkäpä hiukan
peloitellakin ja siksi hän uhkasi sinua kepillänsä, rakastaaksensa
sinua jälkeenpäin sitä enemmän."
"Saatat olla oikeassa, Greta. Luonto ehkä mielellään leikittelee sillä
tavalla, mutta, kuten näet, minä otan kaikki asiat vakavalta kannalta
-- samoin kuin koko elämänkin."
Hän vaikeni, ja hänen huulensa vapisivat hiukan.
"Sitäpaitsi", hän jatkoi toisella äänellä, "aina se on ollut sellaista.
Jo siitä asti, kun olimme lapsia -- veljeni ja minä -- ei _minulle_
ole riittänyt paljoa vanhempain hellyyttä. Tuskin voin sitä enää nyt
odottaa."
"Sen täytyy varmaankin olla turhaa kuvittelua", sanoi Greta
hajamielisesti. Ilo näytti kuolevan hänen silmistänsä. Hän katsahti
sinne, missä Hugh Ritsonin epävarma jalka tallasi tien kivitystä, ja
sitten hän äkkiä aivan kuin hetkellisen hellyyden puuskassa katsoi
häntä osanottavasti suoraan kasvoihin.
Hugh Ritson luki hänen ajatuksensa. Hymy värähti hänen huulillaan ja
katse muuttui teräksenkylmäksi.
"Ei, ei sitä", hän sanoi, "minä en pyydä sääliä -- enkä tarvitse sitä.
Luonto on lahjoittanut veljelleni kaikki edut -- yksinpä ruumiinkin
niin sopusuhtaisen, että kreikkalainen kuvapatsas voisi häntä kadehtia
mutta hän ja minä olemme kuitit -- ehkäpä enemmän kuin kuitit."
Hän naurahti katkerasti, ja tyttö karahti verentipahtavan punaiseksi
häpeästä, kun toinen oli lukenut hänen ajatuksensa.
"Olen pahoillani, jos minun ajatuksiani voidaan niin tulkita", hän
sanoi hitaasti. "Jos mielessäni oli sääliä, tuli se aivan tahtomattani.
Minä ajattelin äitiäsi Hän on hyvä ja hellä jokaiselle. Näes, hän on
koko seudun hyvä hengetär. Tiedätkö, mikä nimi hänelle on annettu?"
Hugh pudisti päätänsä.
"Pyhä Grace! Pappi Christian sanoi sen minulle; näyttää kuin minun oma
rakas äitini olisi ristinyt hänet."
"Ei hän kuitenkaan ole tehnyt paljoa, joka olisi sulostuttanut minun
elämääni, Greta", sanoi Hugh.
Hänen äänensä vaikutti voimakkaasti Gretan mieleen. Siinä ilmeni syvä,
tavaton tunne. Greta ei vastannut mitään ja he alkoivat astella taloon
päin.
Kuljettuaan muutamia askeleita Greta muisti kepposen, jonka oli
Paulille tehnyt, ja kurottaen kaunista kaulaansa hän tahtoi nähdä yli
kentän lehtoon, johon hän oli hänet jättänyt.
Hugh arvasi, mitä hänen silmänsä etsivät.
"Olen kuullut, että sinä olet päättänyt. Onko se totta, Greta?" kysyi
Hugh.
"Päättänyt, mitä?" kysyi tyttö punastuen taas.
Hugh myöskin punastui hiukan ja vastasi pakotetusti ja hiljaa:
"Mennä naimisiin minun veljeni kanssa."
"Jos hän sitä tahtoo. Otaksun, että hän tahtoo, hän sanoo aina niin,
tiedäthän."
Hugh katseli vakavasti tytön hehkuvia kasvoja ja; sanoi miettivästi:
"Greta, on ehkä syitä, jotka sanovat, ettei sinun pitäisi mennä Paulin
kanssa naimisiin."
"Mitä syitä?"
Hugh ei vastannut heti, ja Greta uudisti kysymyksensä. Sitten Hugh
sanoi oudolla äänellä:
"Vaikeita ja laillisia esteitä, kuten sanotaan."
Gretan silmät levähtivät auki tavattomasta ihmetyksestä.
"Mahdotonta -- sinä et voi tarkoittaa sitä, mitä nyt sanot!" hän sanoi
varmasti ja kiivaasti. Hän katsoi Hughin kasvoihin ja luki väärin, mitä
siellä näki. Sitten hän alkoi nauraa ensin kevyesti, hetken päästä
äänekkäästi ja sanoi kääntäen päänsä toisaalle, ihan kuin puhuen
itseksensä: "Ei, ei; hän ei ole minulle mitään muuta kuin se mies, jota
rakastan."
"Rakastatko sinä sitten häntä?"
Greta hätkähti.
"Kysytkö sinä sitä?" hän sanoi. Hämmästys hänen suurissa silmissään
oli syventynyt ihastukseksi. "Rakastaa häntä?" hän sanoi. "Enemmän
kuin mitään muuta maailmassa." Tyttö tahtoi paljastaa salaisuutensa.
"Sinusta tulee minun veljeni, Hugh, enkä minä pelkää sanoa sitä
sinulle."
Hän otti hattunsa ja heilutti sitä säilyttääkseen mielenmalttinsa
horjumattomana.
Hugh Ritson pysähtyi ja hänen ilmeensä herkistyi. Hänen kasvoilleen
ilmestyi epämääräinen hymy. Puhuessaan Gretan kanssa hänen sielussaan
oli tuskaatuottavana pohjasävelenä kulkenut ajatus Mercy Fisheristä.
Mutta nyt hän vieroitti hänet kokonaan mielestänsä. Olla sidottuna
iäksensä mitättömään olioon, jonka kasvojen kauneus tosin saattoi
hetkeksi viehättää -- kuka mies sitä voisi kestää? Hän oli kyllä
hetkisen seurannut viettiensä vaatimuksia -- tosi! Sen kiusauksen
valtaan heittäytyminen oli johtanut ikävään lopputulokseen -- tosi
sekin! Mitäs siitä? Ei kannata ajatella! Pitäisikö hänen joutua koko
iäksensä kantamaan sellaista hirttä niskassansa? Turhaa! Luonnon
laki taisteli sitä vastaan. Eikö hän ollut sanonut, että hän oli
ennakkoluulojen yläpuolella? Niinpä hän ei myöskään tahtonut näytellä
"romaanien suuria rakastajoita". Gretan kauniit kasvot hänen edessään
karkoittivat kaikki kiusalliset viisastelut. Tarttuen hänen viimeisiin
sanoihinsa hän sanoi:
"Sinun veljesi -- niin. Mutta etkö sinä ole koskaan ajatellut, että
olisin toivonut saavani toisen nimen?"
Hämmästynyt ilme palasi taaskin tytön kasvoille. Hugh näki sen ja
jatkoi:
"Onko se mahdollista, ettet sinä vielä olisi lukenut minun
salaisuuttani?"
"Mitä salaisuutta?" kysyi Greta melkein lämpimästi. "Greta, jos sinun
rakkautesi olisi ollut suuri, sinä olisit lukenut minun salaisuuteni,
kuten minä olen lukenut sinun." Hiljaisella äänellä hän jatkoi: "Se
tapahtui paljon ennen kuin minä tiesin, tai edes ajattelin, että sinä
rakastaisit minun veljeäni. Minä näin sen, ennenkuin hän oli huomannut
sitä -- ennenkuin itsekään olit päässyt selville siitä."
Punainen hohto Gretan kasvoilla syveni entistä enemmän. Hän pysähtyi,
ja Hugh liikehti hermostuneesti edestakaisin.
"Greta", virkkoi Hugh katsoen rukoillen tytön kasvoihin, "mitä on
rakkaus, joka tuskin tajuaa olemassa-oloansa? Sellaista on se rakkaus,
jolla sinä minun veljeäni rakastat. Ja minkä arvoista on se miehuuton,
arka intohimo, jota hän sinulle tarjoaa? Sellaista on kuitenkin hänen
rakkautensa. Mitä on hänen rakkautensa sinuun tai sinun häneen -- mitä
se on -- mitä se voi olla? Rakkaus ei ole hyödytöntä tunneleikkiä,
vaan sen pitää vallata koko olento. Sen olen aina sanonut, Greta, ja
kuinka se onkaan tosi!" Hän jatkoi äkkiä ja äänessä helähti raivo: "Muu
rakkaus ei ole muuta kuin halujen tyydyttämistä. Greta, _minä_ ymmärrän
sinua, Sitä ei voi tehdä niin sivistymätön mies kuin minun veljeni."
Sitten hän lisäsi kiihkeällä äänellä: "Rakkahin, minä tarjoan sinulle
rakkautta, josta nämä maanmoukat eivät osaa uneksiakaan."
"Maanmoukat!" Greta kertasi puoliksi tukahdutetusti kuiskaten.
Hugh ei kuullut häntä. Hänen kiihkeät silmänsä hehkuivat ja häntä
huimasi.
"Rakkahin Greta, minun elämässäni on ollut vähän, joka olisi
sulostuttanut sitä. Minä olen kuitenkin mies luotu rakastamaan ja
saamaan vastarakkautta. Kuukausia olen salannut rakkauttani sinuun,
mutta nyt sitä ei voi enää salata. Ehkä minua on estänyt tunnustamasta
sitä meidän molempien rakkaus Pauliin. Mutta nyt senkin on täytynyt
väistyä."
Hänen leukansa vavahteli, hänen huulensa vapisivat, ääni paisui ja
sormet puristuivat lujasti kämmeniin. Hän lähestyi Gretaa tarttuen
hänen käteensä. Voimakas tunne näytti vallanneen tytön. Hämmästys
oli saanut hänet sanattomaksi ja hän seisoi kuin kuvapatsas tuskin
käsittäen, mitä ympärillä tapahtui. Mutta kun hän tunsi käteensä
koskettavan, hänen tietoisuutensa palasi. Hän vetäisi kätensä pois.
Hänen rintansa kohosi. Ääni muuttui ylpeäksi, kun hän virkkoi:
"Tämä on siis sinun tarkoituksesi! Minä vihdoinkin ymmärrän sinua!"
Hugh Ritson astui askelen taakse päin.
"Greta, kuule minua -- kuule minua vielä!"
Greta oli nyt voittanut mielenmalttinsa takaisin.
"Herraseni, sinä olet solvaissut veljeäsi yhtä syvästi, kuin jos minä
nyt jo olisin sinun veljesi vaimo."
"Greta, ajattele, ennenkuin puhut -- ajattele, minä rukoilen sinua."
"Minä _olen_ ajatellut! Minä olen ajatellut sinua, kuten sisaren tulee
ja puhutellut sinua veljenäni. Nyt minä tiedän, kuinka alhainen sinun
sielusi on."
Hugh Ritson keskeytti intohimoisesti:
"Jumalan tähden, vaikene! Minä olen mies, joka ei voi anteeksi antaa."
Hänen sieraimensa värähtelivät, jokainen hermo vapisi.
"Rakastaa? Sinä et ole milloinkaan rakastanut. Jos sinä tietäisit, mitä
se sana merkitsee, niin kuolisit häpeästä siihen paikkaan, missä nyt
seisot."
Hugh kadotti kaiken arvostelukyvyn.
"Minä varoitan sinua", hän sanoi raivoissaan. "Ja minä pyydän sinua
olemaan vaiti", sanoi Greta kohottaen torjuvasti kättänsä. "Sinä
tarjoat rakkauttasi naiselle, joka on jo lupautunut toiselle. Se on
halpaa rakkautta, jota niin halvalla tavalla tarjotaan. Se on väärää
rahaa, herra, ja se halveksien hylätään."
Hugh Ritson sai hieman hillityksi itseänsä. Rypyt hänen otsallansa
olivat syvät, mutta hän sanoi tyynesti:
"Sinä et koskaan mene naimisiin minun veljeni kanssa."
"Minä menen -- jos Jumala suo."
"Sitten sinä menet hänen vaimokseen joutuaksesi koko elämäsi ajaksi
kärsimään suunnatonta häpeää ja inhoa."
"Se on niinkuin taivas määrää."
"Moukka -- sivistymätön raukka kehno --"
"Kylliksi! Mieluummin minä otan miehekseni mieronkiertäjän, kuin
sinunlaisesi _herrasmiehen_."
Kasvot kasvoja, silmä silmää vasten, kiihkeästi hengittäen he seisoivat
hetkisen. Sitten Greta pyörähti ympäri ja asteli reippaasti käytävää
pitkin.
Hugh Ritson oli samassa taas oma itsensä. Hän katseli hänen jälkeensä,
eikä kasvojen ilme vähintäkään muuttunut, ja sitten hänkin kääntyi ja
meni mitään virkkamatta taloon.