"Olispa aika, että se kelpo herra Bonnithorne olis jo täällä", sanoi
Allan Ritson.
"Mitä varten sinä kutsuit häntä tänne?" kysyi rouva Ritson matalalla
äänellä, joka oli hänelle luontainen.
"Saahakseni sen testamenttiasian viimeinkin järjestetyksi. Onpahan
sitten yhtä huolta vähemmän ajateltavana, ja se onkin painanut mieltäni
kyllin kauan."
Allan puhui kartellen, kuten mies, jota tuskalliset ajatukset ovat
painaneet liian kauan. Toivo saada vihdoinkin vapautua näistä
epämieluisista mietteistä näytti rohkaisevan häntä, vaikka tarkka
katselija olisi huomannut, että se helpotus saattoi olla otaksuttu
mieluumminkin kuin todellinen.
Rouva Ritson ei yrittänytkään näyttää välinpitämättömältä. Hänen vakava
katseensa tuli vieläkin vakavammaksi ja hänen pehmeä äänensä yhä
pehmeämmäksi, kun hän sanoi:
"Jos sitten, kun se on saatu järjestetyksi, poistuisivat pilvet, jotka
ovat pimittäneet elämämme taivasta, olisi kaikki hyvin. Mutta ne eivät
ikinä hajoa."
Allan Ritson käänsi päänsä sivulle koettaen hymyillä, mutta
pilvet eivät olleet karkoittaneet aurinkoa niin tarkkaan hänen
viljapelloiltaan, kuin hymy oli kadonnut hänen ryppyisiltä kasvoiltansa.
"Tule, elä vaivoo ihtees ennee sillä! Kun min' oon tehnyt testamenttin'
ja asettanut Paulin samanarvoiseksi toisen poijan kanssa, ei kukkaan
voi juoruta mittään kun vain emme ite kerro."
Rouva Ritson katsoi hänen kasvoihinsa surullisin ilmein.
"Taivas tietää, Allan", hän sanoi, "ja mustat pilvet kerääntyvät yhä."
Vanha mies astui pari askelta kivistä käytävää ja hänen päänsä painui
alas. Ääni syveni.
"Puhut oikeen, äiti", hän sanoi, "sinä sanot oikeen. Se raskauttaa
minui vanhuutenipäiviä ja -- sinun myös!" hän otti vielä pari askelta
ja lisäsi: "Eikä mikkään asianajaja voi poistaa niitä, ei -- ei nyt
enee. Totta, äiti, meijän pilvet eivät oo kauaan sataneet -- mutta
vähät siitä", kohottaen katseensa ja samalla äänensäkin, "meillä
on ollut hyviäkin vuosia, vaikkakin nisujen seassa olemme saaneet
ohakkeitakin joskus korjata."
"Niin, onhan meillä ollut onnellisiakin päiviä", sanoi rouva Ritson.
Juuri tällä hetkellä kuului laakson takaa huvittelijoitten iloisia
ääniä ja viulun viehättäviä säveleitä. Allan Ritson kohotti päänsä,
nyökkäsi huolettomasti ja hymyili heikosti, vaikkakin sumentava pilvi
oli kerääntynyt hänen silmiensä ympärille.
"Tuolla ne ovat -- painien ja ilakoijen. Muistelen aikaa, jolloin ei
ollut Cumberlannissa toista miestä, joka olis uskaltanna kanssani
kilpaan lähtee. Siitä on nyt monta pitkee vuotta. Ja nyt meijän Paul
hallihtee useimmat niistä -- niin, niin hän tekkee."
Viulu soitti erästä vanhaa kansantanssia. Vanha mies kuunteli: hänen
kasvonsa kirkastuivat, hän kohotti iloisesti jalkaansa ja teki
kädellään notkean liikkeen.
Sinä hetkenä kaikui ilman läpi iloinen nauru. Se oli samaa sydämen
riemukasta musiikkia, jonka Hugh Ritson ja herra Bonnithorne olivat
kuulleet tiellä.
Surun jälki oli kadonnut Allanin kasvoilta ja hänen äänensä soi
sydämellisenä, kun hän sanoi:
"Se on Gretan nauru -- aivan varmaan! Mikä hilpeä tyttönen hän onkaan!
Minä rakastan iloisia tyttöjä -- ilo voittaa ja viehättää!"
"Totta", sanoi rouva Ritson, "Greta on ihastuttava tyttö."
Tuskin se oli sanottu, kun nuori tyttö hyökkäsi heidän luokseen
hengästyneenä ja kuitenkin nauraen; kääntäen päänsä sivulle hän karjui:
"Eläköön! Hävinnyt, herraseni! Eläköön!"
Se oli Greta Lowther: kaksikymmenvuotias, vaaleatukkainen tyttö,
jonka vilkkaissa ruskeissa silmissä asui aina loistava hyvätuuli.
Punoittavilla kasvoilla säteili riemukas hymy ja voimakas elämänhalu --
hän oli kuin villi ruusu parhaimmassa kukoistuksessaan.
"Minä olen voittanut hänet", hän sanoi, "hän aikoi kiertää Istuinkiven
kautta siihen, kun minä kulkisin Tuulensuun harjun yli, minä olin
valtatiellä, ennenkuin hän oli ehtinyt sillalle."
Sitten hän juoksi nurkan ympäri ja päästettyään irti olkihattunsa
heilutti sitä ilmassa päänsä ympäri huutaen voiton riemulla:
"Huraa, huraa, hävinnyt, herraseni, hävinnyt!"
Paul Ritson tuli vuorta alas kahden kyynärän askelilla.
"Ai, sinä nuori veijari -- sinä petit minut!" hän huudahti pysähtyen ja
vetäen kiivaasti henkeänsä.
"Petit?" sanoi Greta ilakoiden.
"Sinun piti koskea rovioon Tuulensuussa, mutta sinä et mennyt sadankaan
kyynärän päähän siitä."
"Rovioon? Tuulensuussa?" sanoi tyttö, ja kummastunut ilme levisi hänen
rakastettaville kasvoillensa.
Paul kuivasi otsansa ja pudisti päätänsä, niinkuin tämä ihastuttava
petos olisi tehnyt hänet hyvinkin vakavaksi.
"Nyt, Greta, nyt, nyt -- kiltisti --"
Greta katseli ympärilleen kuin säikähtänyt karitsa.
"Äiti", sanoi Paul, "hän pääsi minusta varkain edelle."
"Hän oli varas, uskokaa minua, ettekös uskokin?"
"Minä? Miksi, eläissäni en ole mitään varastanut -- käytin vain
tilaisuutta hyväkseni."
"Ja mikä tilaisuus se oli, ole hyvä", sanoi Greta mahdollisimman
viattomin ilmein.
Paul harppasi hänen sivulleen ja kuiskasi jotakin hänen olkansa yli.
Silloin tyttö katsoi häntä ja sanoi samalla kuin hymy välähti hänen
kasvoillansa:
"Älä sano niin! Äläkä myöskään ole aivan varma siitä. Minä varmasti en
ole koskaan kuullut sellaisesta varkaudesta."
"Sittenpä sinä saat siitä kuulla", sanoi Paul pannen kätensä hänen
kaulalleen ja taputtaen häntä poskelle.
Hetkiseksi yhtyivät vallattomat huulet ruusunpunaisiin. Vanha Allan
poikamainen pilke silmissään oli keksivinään heidät etäämmältä.
"Ai, mitäs siellä on?" hän sanoi. "Ovatko nuorten kisat tänne
siirtyneet?"
Greta pyörähti irti toisen sylistä.
"Kuinka sinä voit -- ja kaikki ihmiset näkevät. He voivat vielä luulla,
että me -- että me olemme --"
Paul tuli jäljessä, käänsi päänsä olkansa yli ja sanoi:
"Ja emmekö me sitten ole?"
"He ovat toistensa arvoiset, äiti, vai mitä?" sanoi Allan kääntyen
vaimoonsa. "Heistä tulee komea pari, kuten ihmiset sanovat. -- Greta,
poika on hirveä tomppeli, eikös olekin?"
Greta astui vanhan miehen viereen ja laski tuttavallisesti kätensä
hänen käsivarrelleen. Samana hetkenä Paulkin tuli isänsä rinnalle.
Allan taputti poikaansa olalle.
"Sinä hirveä, pitkä tomppeli", hän sanoi ja nauroi sydämellisesti.
Kaikki varjot, jotka olivat sumentaneet hänen taivastaan, olivat nyt
kadonneet. "Ja kuinka voi kirkkoherra Christian?" hän kysyi toisella
äänellä.
"Hyvin, oikein hyvin, ja yhtä rakastettava vanha ystävä kuin ennenkin",
vastasi Greta.
"Hän on sekä isä että äiti sinulle, tyttöseni. En koskaan tuntenna
sinun omaa isääsi. Hän oli kuollu, ennenkö me tultiin näille main. Ja
sinun äitisi myöskin, Jumala häntä siunatkoon! hänkin on nyt kuollut.
Mutta jos tämä minun poikani, tämä Paul, tämä pitkä --. Ah, tuollahan
onkin herra Bonnithorne ja myöskin Hughie."
Asianajajan ja Hugh Ritsonin ilmestyminen keskeytti sen rangaistuksen
uhkauksen, joka tuntui juuri olevan livahtamassa vanhan miehen huulilta.
Hugh Ritson oli heti päässyt selville tilanteesta. Tyttö nojasi
hänen isänsä käteen; puhdas, pehmyt poski oli aivan vanhan miehen
päivettyneitten, tummien ja vieläkin kauniitten kasvojen vieressä;
kohotetusta katseesta loisti syvä tunne, huulet olivat puoliksi auki
ja niiden välistä loisti valkoisten hampaitten rivi kuin helminauha;
ja kun hän käänsi katseensa Pauliin, joka hymyili hänelle, ilmeni
siinä vallattomuutta, moitetta ja rakkautta; väljän puvun kaulus
jätti paljaaksi kaulan ja käsivarret ja rinta nousi ja laski äskeisen
kiihtymisen vuoksi -- kaiken tuon Hugh näki yhdellä silmäyksellä ja
hänen rintansa oli pakahtua. Hänen kalpeat kasvonsa kävivät valkeiksi
ja hänen epävarma jalkansa astui raskaasti kiville.
Allan pudisti herra Bonnithornen kättä ja kääntyi sitten poikiinsa.
"Tulkaa, te kaksi poikaa ette ole olleet hyviä ystäviä viime aikoina
ja se on tuottanna raskasta surua sekä teijän äijillenne että minulle.
Teitä ei ole tehty saman kaavan mukkaan. Mutta teijän täytyy sopia
riitanne vanhempienne vuoksi, jos ei muuten."
Näin sanoen hän ojensi molemmille kätensä, aivan kuin yhdistääkseen
heidän kätensä. Hugh teki vastustavan ilmeen.
"Minulla ei ole mitään riitoja sovittavana", hän sanoi kääntyen pois.
Paul ojensi kätensä. "Pudista tuota, Hugh", hän sanoi. Hugh työnsi
ilmeisellä kylmyydellä pois tarjotun käden.
Paul katsoi veljensä kasvoihin hetkisen ja sanoi: "Mitä hyödyttää pitää
vihaa? Se on kuin jokin satujen kummitus, joka syö kaiken muun."
Hugh Ritsonin huulet värähtivät tuskin huomattavasti, mutta mitään
virkkamatta hän kääntyi pois. Pää painuneena alas rinnalle hän asteli
porrasta kohti.
"Seis."
Se oli vanhan Allanin ääni. Syvä ääni ilmaisi harmin, joka kiehui hänen
sisällänsä. Hänen kasvonsa punoittivat, hänen silmänsä leimusivat,
hänen huulensa vapisivat.
"Tule takaisin ja purista veljesi kättä kunnollisesti." Hugh Ritson
silmäsi ympärilleen ja seisoi epävarmana toisella jalallaan.
"Miksi tänään paremmin kuin eilen tai huomenna?" hän sanoi kylmästi.
"Tule takaisin, minä sanon sinulle!" huusi vanha mies tulistuneena.
Hugh pysyi liikahtamatta paikallaan ja sanoi hiljaa tavallisella
äänellään: "Minä en ole enää lapsi."
"Käyttäy sitten kuin mies, äläkä kuin pieksetty koira."
Väristys kävi salaa nuoren miehen läpi päästä jalkoihin. Hänen silmänsä
äkkiä leimahtivat. Sitten hilliten itsensä hän sanoi:
"Yksinpä koirakin voisi suuttua tuollaisesta puheesta, herra."
Greta oli siirtynyt syrjään päästäkseen katselemasta tätä kiusallista
näytelmää, ja hetkisen Hugh Ritsonin silmät seurasivat häntä.
"Minä en taho nähä riitaa ja toraa omassa talossani", huusi vanha
mies murtuneella äänellä. "Niien, jotka assuuvat siinä, täytyy elää
sovinnossa; jotka tahtoovat sottaa, saavat männä."
Hugh Ritson ei voinut kestää enempää.
"Ja mitä on teidän talonne minulle, herra? Mitä se on tehnyt minun
hyväkseni? Maailma on avara."
Vanha Allan oli hämmästynyt. Vaieten, mykkänä, suurin silmin hän
katseli ympärillään olevien kasvoja. Sitten hän epäselvällä,
vapisevalla äänellä huusi:
"Purista veljesi kättä tai sinulla ei ole veljeä hänessä."
"Ehk'ei", sanoi Hugh hyvin hiljaa.
"Purista kättä, minä sanon sinulle." Vanha mies puristi kätensä
nyrkkiin. Hänen ruumiinsa jokainen jäsen vapisi.
Hänen poikansa huulet olivat yhteen puristetut; hän ei vastannut mitään.
Sitten vanha mies sieppasi kepin herra Bonnithornen kädestä. Silloin
Hugh kohotti äkkiä silmänsä, kunnes ne kohtasivat hänen isänsä katseen.
Allan masentui. Keppi putosi hänen kädestään. Pyörähtäen ympäri Hugh
lähti taloon.
"Tule takaisin, tule takaisin, poikani... Hughie... tule takaisin!"
vanha mies nyyhkytti. Mutta mitään vastausta ei kuulunut.
"Allan, ole kärsivällinen, anna hänelle anteeksi; hän kyllä pyytää
sinulta anteeksi", sanoi rouva Ritson.
Paul ja Greta olivat pujahtaneet tiehensä. Vanha mies oli nyt aivan
mykkä ja hänen silmänsä olivat painuneet alas ja uivat kyynelissä.
"Kaikki kääntyy hyväksi, jos Jumala suo", sanoi rouva Ritson. "Muista,
häntä on kovasti koeteltu, poikaparkaa. Hän on odottanut, että sinä
tekisit jotakin hänen hyväksensä."
"Ja minä aioin teliä -- ja minä toellakin aioin tehä", vastasi isä
itkun murtamalla äänellä.
"Mutta sinä olet siirtänyt sitä päivästä päivään, kuten kaikkea
muutakin."
Allan kohotti sumean katseensa vaimonsa kasvoihin. "Jos tämän olisi
tehnyt toinen poika, minä ehkä olisin voinut sen kestää", hän sanoi
liikutettuna.
Herra Bonnithorne seisoen syrjässä oli raaputtanut kivitystä
jalallansa. Hän kohotti nyt katseensa ja sanoi: "Ja niinpä, herra
Ritson, ihmiset sanovatkin, että te olette aina enemmän suosinut
vanhempaa poikaanne."
Vanhan miehen tuijottava katse pysähtyi hetkeksi asianajajaan, mutta
hän ei puhunut mitään, vaan seurasi kiusallinen äänettömyys.
"Minä haluan puhua nyt herra Bonnithornen kanssa, äiti", sanoi herra
Ritson. Hän oli tyynempi nyt. Rouva Ritson astui sisään.
Allan Ritson ja asianajaja seurasivat häntä astuen sisään pieneen
saliin eteisestä oikealle. Se oli hieno huone, täynnä menneen ajan
muistoja. Lattia oli kiilloitettua mustaa tammea, peitetty nahoilla;
katto oli tammineliöistä, ja vahvat tammiset niskahirretkin oli
asetettu niin, että ne muodostivat suuria neliöitä. Seinillä oli
kirkasvärisiä tammisia kaappeja, joiden etuosaan oli leikattu
kömpelöitä kuvioita, ja seinät olivat valkaistut ja koristetut
mustalla ja valkealla. Huonekalut olivat vanhat ja raskaat. Suuressa
akkunansyvennyksessä oli rukki. Kärpänen surisi katossa ja auringon
kajastus vielä kuvastui lattialle. Miehet istuutuivat.
"Minä olen kutsunut teijät, herra Bonnithorne, tehäkseni
testamenttini", sanoi vanha mies. Asianajaja hymyili.
"Vanha totuushan on, että viivyttely lakiasioissa on samaa kuin polttaa
kynttilää päivällä; kun yö tulee, on se silloin hiileksi palanut."
Vanha mies välitti vähät tästä huomautuksesta.
"Niin", hän sanoi, "mutta mitkään muitten menettelytavat eivät sovellu
minulle."
Tämä vihjaus sai herra Bonnithornen heristämään korviansa.
"Ja mitkä ovat teidät varsinaiset syynne?" hän kysyi.
Allan näytti hajamieliseltä. Hän oli hetkisen ääneti ja sanoi sitten
hitaasti aivan kuin leikitellen ajatuksilla ja lauseparsilla:
"No niin, teijän täytyy tietää... Minä tuskin tiijän, kuinka sen
sanoisin ... Niin, minun vanhin poikani Paul, kuten häntä sanotaan --"
Vanha mies pysähtyi, hänen koko olentonsa muuttui yrmeäksi ja
epävarmaksi. Herra Bonnithorne kiiruhti apuun.
"Niin, minä olen pelkkänä korvana. Teidän vanhin poikanne --"
"Hän on -- hän on --"
Ovi avautui, ja rouva Ritson astui huoneeseen jäljessään loordi Fisher.
"Herra Ritson, teijän lampaanne, koko mustaposkinen lauma
Hindscarthilla, ovat murtautuneet ulos haa'asta ja kiipeilevät nyt
juuri kuilun reunamia", sanoi hiilenpolttaja.
Vanha mies hypähti seisoalleen.
"Minun täytyy mennä heti", hän sanoi. -- "Herra Bonnithorne, minun
täytyy jättää teijät, muuten minä menetän viisikymmentä parhaimmista
lampaistani kuiluihin."
"Mää olin niin rohkee, että tulin sanomaa, kun näin, ankara jumalanilma
on tuloss'."
"Se oli oikeen, Mattha, ja teit niinkuin hyvä naapuri ainakin. Tulen
mukaasi tuossa paikassa."
Loordi Fisher astui ulos.
"Voitteko te tavata minua täällä uuvvestaan kello kaheksan illalla?"
Harmi kuvastui herra Bonnithornen kasvoilla, mutta nöyrästi hän
kuitenkin vastasi:
"Olen aina valmis palvelemaan teitä, herra Ritson. Voin palata kello
kahdeksan."
"Olkee hyvä." Sitten Allan kääntyen rouva Ritsoniin lisäsi: "Tarjoa
herra Bonnithornelle virvokkeita", ja hän kiiruhti hiilenpolttajan
jälkeen. Päästyään pihaan hän kutsui koiria. "Britz! Laddie! Se, seh!
Tulkaa, pojat, tulkaa, pojat, se, seh!"
Hän kurkisti sisään muutamasta ulkohuoneen ovesta -- ja huudahti:
"Reuben, missäs sinä oot? Jouvvu ny' sukkelaan, ja tuo poika mukanas!"
Seuraavana hetkenä nuori lammaspaimen ja karjapoika mukanaan kolme
paimenkoiraa saapuivat Allan Ritsonin luo pihaan.
"Tulekkos vuorelle, Mattha?" kysyi vanha mies.
"En, tältä päivältä saa riittää. Oon matkalla kotiin."
"Hyvää yötä, ja kiitos!"
Sitten joukko lähti kujaa myöten, miehet huudellen, koirat haukkuen.
Kulkiessaan eteisen läpi herra Bonnithorne tapasi Hugh Ritsonin, joka
oli menossa ulos kasvoilla kova ilme ja pää alas painuneena.
"Tahtoisitkos", kysyi asianajaja, "tietää, mitä varten minua on
kutsuttu tänne?"
Hugh Ritson ei heti kohottanut katsettaan.
"Tekemään hänen testamenttiansa", lisäsi herra Bonnithorne odottamatta
toisen vastausta.
Nyt Hugh Ritson kohotti katseensa; hänen silmänsä leimahtivat, mutta
sen jälkeen hän meni ulos virkkamatta sanaakaan.