"Hylkäsi ensimmäisen vaimonsa", keskeytti Hugh Ritson taas.
Herra Bonnithorne pudisti päätään viattomin ilmein.
"Vaimonsa? No, hän jätti hänet."
"Sinä puhuit pojasta. Oliko heillä poika?"
"Oli", sanoi herra Bonnithorne, "ja kun nainen ja lapsi... katosivat --"
"Juuri niin", sanoi Hugh Ritson ja hymyili. "Mitä Lowther silloin teki?"
"Meni uusiin naimisiin ja sai tyttären -- Gretan."
"Mutta entäs se jälkisäädös?"
"Omantunnon puhdistamiseksi", sanoi Bonnithorne ja irvisti ikeniänsä.
Hugh Ritson naurahti kevyesti.
"Siis jonkunlaista hullun veroa, jota rahaministeri kantaa nimellä:
'Tilapäisiä tuloja'."
"Juuri niin -- Lowther ei vain ole niitä sinne lähettänyt."
"Kaikissa tapauksissa hän on menetellyt kuin suuri roisto", sanoi Hugh
Ritson.
"Totta, ja hän tunsi katumusta. Toisen naimisensa jälkeen hän pani
ihmiset etsimään vaimoansa ja lastansa. Mutta koskaan ei heitä
löydetty. Hänen viimeisiä päiviänsä varjostivat hänen nuoruutensa
hairahdukset. Minä uskon, että hän kuoli murtunein sydämin.
Testamentissaan -- minä kirjoitin sen hänelle -- hän jätti summan
pojalleen ensimmäisestä aviosta, jos tämä poika joskus löydettäisiin."
Hugh Ritson nauroi pilkallisesti.
"Minusta hän oli hullu. Roistot ovat tavallisesti myöskin hulluja."
"Tavallisesti; olen usein pannut sen merkille", sanoi herra Bonnithorne.
"Mitä iloa voisi jollekulle ihmiselle tuottaa mennä etsimään jonkun
hullun ja hylätyn vaimon poikaa?"
"Hullu", vastasi herra Bonnithorne, "oli kyllin järjetön tehdäkseen
sellaisen säädöksen, että ellei poikaa löydettäisi, ennenkuin Greta
tulee täysikäiseksi, jälkisäädöksen summa olisi kaksinkertaisena
maksettava poikain orpokodille."
Tämä huomautus sai Hugh Ritsonin kunnioittamaan kuolleen miehen järjen
terävyyttä.
"Senvuoksi on siis perheelle hyödyllistä jälkisäädöksen määräyksen
mukaan koettaa löytää Gretan velipuoli", hän sanoi sovittaen heti
paikalla yhteen kaikki tämän asian yhteydessä olevat seikat.
"Jos hän on elossa; ellei, niin ainakin on saatava varmuus hänen
kuolemastaan."
Taas kulkivat miehet jonkun matkaa ja saapuivat paikalle, josta kääntyi
käytävä puiden välistä pilkottavaan taloon vuoren juurella. Nuorempi
mies kääntyi varmoin askelin käymään sitä.
"Mutta minä en voi käsittää, mitä kaikki tämä minua hyödyttää. Kun minä
sanoin, että minä olen toinen poika, sinä --"
"Minulla tuskin on ollut vähintäkään apua etsinnässäni", virkkoi herra
Bonnithorne. Taas hetken asteltuansa: "Olen löytänyt vain medaljongissa
olevan valokuvan ensimmäisestä vaimosta", herra Bonnithorne alkoi
kaivaa povitaskuansa.
"Minun veljeni Paul elää. Mitä mahdollisuutta --"
"Tässä se on", sanoi herra Bonnithorne näyttäen pientä valokuvaa.
Hugh Ritson otti sen osoittaen sangen vähän mielenkiintoa.
"Tämähän on jonkun nunnan valokuva", hän virkkoi, kun hänen katseensa
oli sattunut siihen ja hän huomasi viitan ja hunnun.
"Kokeilija -- niin, se hän oli, ennenkuin Lowther kohtasi hänet", sanoi
herra Bonnithorne.
Sitten Hugh Ritson pysähtyi. Hän tutki tarkasti valokuvaa ja katseli
vuoroin sitä, vuoroin taas asianajajaa. Hänen kylmäverisyytensä, jonka
hän tähän asti oli säilyttänyt, näytti kokonaan hänet jättäneen. Kuva
vapisi hänen kädessään. Herra Bonnithorne ei näyttänyt ollenkaan
huomaavan hänen kiihkoansa.
"Olisiko se otaksuma? Varmasti sen täytyy olla otaksuma!" hän mutisi.
Sitten hän kysyi ääneen, mikä oli ollut nunnan nimi.
"Ormerod."
Tämä tieto sai hänet hätkähtämään. "Ormerod -- kuinka kummallista!"
Huudahdus tuntui päässeen melkein hänen tietämättään, ehdottomasti.
"Miksi kummallista?" -- Hugh Ritson ei heti vastannut. "Hänen
ristimänimensä?"
"Grace."
"Grace Ormerod? Kas, sinun kai täytynee tietää, että Grace Ormerod
sattuu olemaan minun äitini tyttönimi!"
"Sinä näytät tuntevan valokuvan."
Hugh Ritson oli saanut takaisin mielenmalttinsa. Hän koetti näyttää
välinpitämättömältä.
"No niin, ehkä -- ei, en tietenkään, en!" hän sanoi vihdoin kiivaasti.
Sydämessään hänellä oli toinen vastaus. Hän ajatteli sinä hetkenä, kun
loi silmänsä valokuvaan, että se näytti -- näytti pikkuisen -- hänen
oman äitinsä kuvalta.
He jatkoivat matkaansa. Herra Bonnithornen ikuinen hymy katosi hänen
huuliltansa. Kohottaen äänensä melkein liian kovaksi hän sanoi:
"Samalla on tässä toinenkin merkillinen sattuma. Haluaisitko tietää,
mikä oli Grace Ormerodin ja Robert Lowtherin pojan nimi?"
Hugh Ritsonin sydän oli pakahtua, mutta onnistuen säilyttämään
ulkonaisen välinpitämättömyytensä hän murahti:
"Hyvä, anna kuulua!"
"Paul."
Nimi meni kuin nuoli hänen lävitsensä. Sitten hän sanoi melkein
masentuneena:
"Greta Lowtherin velipuoli siis, missä hän lieneekin, on nimeltään --"
"Paul Lowther", sanoi Bonnithorne. "Mutta", hän lisäsi äkkiä vilkaisten
toisen kasvoihin, "hän voi -- minä sanon, hän _voi_ -- esiintyä
toisella nimellä -- Paul jotakin muuta, esimerkiksi."
"Varmaankin -- luonnollisesti -- niin -- niin", mutisi Hugh Ritson.
Koko hänen läpitunkematon kylmäverisyytensä oli hävinnyt.
He olivat saapuneet talon eteen ja olivat nyt rakennusten ympäröimässä,
kivitetyssä pihassa. Se oli Ritsonien koti, tunnettu nimellä Ghyll,
ikivanha talo, jonka suuret suojat kimbrit olivat rakentaneet harmaasta
kivestä ja liuskakivestä. Savukierteet kohosivat laiskasti kirkkaalle
taivaalle muutamasta piipusta. Hämähäkki oli kutonut hienon verkkonsa
ruusupensaasta toiseen leveän portaan yli, ja loistava perhonen koetti
juuri päästä siitä läpi. Hanhien kaakatus kuului takapihalta.
"Robert Lowther oli Grace Ormerodin lapsen isä?" kysyi Hugh Ritson muun
puheen jatkoksi.
"Hänen poikansa Paulin isä."
"Ja Greta on hänen tyttärensä? Niinkö on asia?"
"Niin on -- Paulin sisarpuoli."
Hugh Ritson katsoi suoraan herra Bonnithornen kasvoihin.
"Ja minkä ikäinen pitäisi Paul Lowtherin nyt olla"?
"Tjaa, vanhempi kuin sinä luonnollisesti. Ehkäpä yhtä vanha -- niin,
ehkä yhtä vanha -- juuri yhtä vanha kuin sinun veljesi."
Hugh Ritsonin epävarma jalka astui raskaasti kiville. Hänen huulensa
vapisivat. Hetkisen näytti kuin jokin olisi hänet hurmannut. Sitten hän
pyörähti ympäri ja mutisi:
"Lörpötystä! Se ei voi olla uskottavaa! Häväistä siten koti, se voisi
loukata miestä, taivas tietää, kuinka syvästi."
Herra Bonnithorne katsoi häneen kysyvästi.
"Anteeks', minä en voi ymmärtää, käyttääkseni sinun sanojasi, mitä tuo
viimeinen aprikointi sinua hyödyttää."
"Herra Bonnithorne", sanoi Hugh Ritson ojentaen kätensä, "sinä ja minä
olemme olleet hyviä ystäviä, emmekös ole?"
"Oh, parhaimmat ystävät!"
"Jonakin joutilaana hetkenä, kun minä olen saanut aikaa miettiä tätä,
minä haluan puhua siitä vielä sinun kanssasi."
Herra Bonnithorne hymyili hyväksyvästi.
"Ja ennen sitä", hän sanoi pehmeästi, "lähetä se onneton pikku raukka
täältä pois."
Hugh Ritsonin katse painui maahan ja ääni kävi syvemmäksi.
"Onneton pikku raukka! Olen pahoillani -- hyvin pahoillani."
"Gretan ja hänen rakkautensa vuoksi -- varmaankin --"
Herra Bonnithorne jätti lauseensa täyttämättä ja nyökäytti
merkitsevästi päätänsä.
"Minun isäni on karjapihassa", sanoi Hugh Ritson. "Sinä ehdit hänet
kyllä nähdä. Tule tätä tietä."
* * * * *
Varjot laaksossa olivat pidentyneet. Purppurainen rusko leikitteli
kaukaisilla huipuilla, ja synkkä, tumma sini asettui räystäitten alle.
Yksinäinen varis lennähteli hämärtyvässä illassa päästellen silloin
tällöin ilmoille yksitoikkoisen sävelensä. Illan yhä hämärtyessä saapui
kaksi vanhanpuoleista henkilöä pihaan.