Josiah Bonnithorne oli kokonaan ilman sukulaisia ja läheisiä ystäviä.
Hänen äitinsä oli ollut toinen kahdesta sisaruksesta, jotka hankkivat
toimeentulonsa harjoittamalla vähäistä sokerileipurin liikettä
Whitehavenissa ja olivat uskonnoltaan metodisteja. Sisarukset olivat
rakennelleet omat tuulentupansa tulevaisuuden suhteen. He olivat
päättäneet mennä naimisiin ja olivat jo mielessään omituisen vaalinsa
suorittaneet. He tahtoivat päästä saarnaajain vaimoiksi. Mutta
odotettua tilaisuutta ei vain tullut, ja he vanhenivat arveluttavasta
Vihdoin nuorempi sisar kuoli, ja siten päättyivät hänen pitemmälle
tähtäävät tulevaisuudensuunnitelmansa. Vanhempi sisar jäi vielä
pariksi vuodeksi yksin leipuripuotiinsa. Sitten hän yht'äkkiä otti
miehekseen muutaman paikkakunnalle saapuneen kulkurin. Se oli huono
vaali. Mutta kaikesta onnettomuudesta huolimatta tämä kulkuri oli
paikallinen saarnaaja, ja hieman tinkien oli kuitenkin vaimoparan
ihanne toteutunut. Vihdoin selvisi, että tämä kulkuri oli samalla
oikea roisto, jolla oli jossain vaimo elossa. Tämän vuoksi hän joutui
veljien epäsuosioon ja pakeni. Luonnollisesti hän jätti toisen
vaimonsa jälkeensä salaa pantattuaan sitä ennen kaiken, mitä suinkin
oli toiselle kelpaavaa. Muutamien kuukausien kuluttua vaimoraukka
joutui miehensä velkojien vaatimuksista puille paljaille, ja samoihin
aikoihin syntyi myöskin lapsi. Se oli viheliäinen, pieni otus --
poika. Muutamat hyvät "yhdistyksen" jäsenet hoitivat lasta, kunnes se
oli kahden vuoden vanha, ja sittemmin he panivat sen turvakotiin ja
kouluun. Pojan ollessa siellä äitiä tapasi ankara halvaus. Silloin ensi
kertaa turmioon joutunut vaimoraukka halusi nähdä lastansa. He toivat
sen sairasvuoteen luo ja se hymyili katsellessaan äitinsä kuolevia
kasvoja. "Oi, jospa Jumala sallisi hänestä tulla saarnaajan!" sanoi
äiti koko sielunsa kiihkolla. Tohtorin viittauksesta lapsi otettiin
sairaalta pois. Kasvot vääntyivät kauheasti, sumentunut silmä, josta
toivonsäde vielä tuikahteli, avautui ja sulkeutui, ja äiti oli lausunut
jäähyväisensä kaikelle tässä elämässä.
Poika eli kuitenkin. Kasteessa annettiin hänelle nimi Josiah ja hän
otti sukunimekseen äitinsä tyttönimen, Bonnithorne. Hän oli heikko
raukka eikä rakastanut poikamaisia leikkejä, mutta kunnostautui
kouluaineissa. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta hänet pantiin
teurastajan oppiin, kun hänen täytyi koulunkäyntinsä lopettaa kesken.
Sattuman kautta hän joutui tarjoutumaan erääseen lakiasiaintoimistoon,
ja hänen hakemuksensa hyväksyttiin. Kymmenen vuoden kuluttua hän peri
isäntänsä toimiston ja silloin hän viiletti täysin purjein eteenpäin.
Hän tuotti "yhdistykselle" pettymystä liittymällä valtion kirkkoon,
mutta ei muuten osoittanut vihaavansa entisiä suosijoitansa. Hänen
luonteensa näytti kykenevän sovittamaan kaikki ihmiset keskenänsä.
Hänestä pidettiin, vaikk'ei rakastettu, häneen luotettiin, vaikk'ei
häntä erittäin suosittu. Hänestä tuli kirkonisännöitsijä, yleisten
rahastojen hoitaja ja omaa etuaan etsimättä hän näytti uutterasti
harrastavan yhteistä parasta. Ja ihmiset sanoivatkin aina julki suuren
ilonsa siitä, että maailmassa saattoi menestyä niinkin jalo olento kuin
Josiah Bonnithorne.
Mutta oli Cumberlannissa kuitenkin mies, joka tunsi herra Bonnithornen
kiireestä kantapäähän. Se mies oli Hugh Ritson. Kertaakaan nämä kaksi
eivät pettäneet toisiansa.
Kun Bonnithorne jätti hiilenpolttajan, hän kulki sitä tietä, joka vei
Newlannin joen yli ja kääntyi Ankerias-kallioille päin. Siten hän
joutui ihan lähelle urheilijoita. Hän sattui juuri kuulemaan laakson
väen naurun, kun kerjäläinen kertoi, että hän oli nähnyt Paul Ritsonin
Hendonissa. Hetkistä myöhemmin hän kohtasi Hugh Ritsonin tiellä.
Tervehdys oli lyhyt ja kursailematon, kun nämä kaksi toisensa tapasivat.
"Sinun isäsi on kutsunut minua", sanoi Bonnithorne.
"Mitä varten?" kysyi Hugh Ritson.
"Sitä minä en vielä tiedä."
He kulkivat vähän matkaa puhumatta mitään. Sitten asianajaja käänsi
aina hymyilevät kasvonsa toiseen ja sanoi pehmeällä äänellänsä:
"Minä olen juuri nähnyt sinun pikku ystäväsi. Hän näyttää kalpealta,
pikku raukka! Jotakin täytyy tehdä ja pian."
Hugh Ritsonin kasvot lensivät hohtavanpunaisiksi. Hänen silmänsä
painuivat maahan.
"Älkäämme puhuko enempää siitä", hän sanoi hiljaa. "Minä näin häntä
eilen. Sitten siinä on hänen isänsä, onneton, murtunut raukka! Sitä ei
voi sietää."
"Sellaista minä en olisi uskonut sinusta", herra Bonnithorne puhui
kylmästi ja hymyili.
"Sitäpaitsi, minua hävettää. Koko juttu on niin alhainen", sanoi Hugh
Ritson. "Mikä hitonmoinen metakka siitä eto asiasta nouseekaan!"
"Niinpä niin, pidä sinä varasi! Miksi sinä oletkin kahdella päällä?
Sinuun sopii hyvin sananlasku kissasta ja kalasta."
"Minun vereni ei ole kyllin vahvaa. Minä en voi tehdä sitä."
"Miksi sinä sitten ehdotit sitä? Oliko se ajatus minun vai sinun? Minä
tahdoin pelastaa tytön häpeästä. Täällä hänellä on pataljoonittain
häpäisijöitä. Lähetä tyttö pois, niin sinä riistät heiltä hyvän juorun
aiheen."
"Se ei ole välttämätöntä. Tiedäthän, että minä olen ennakkoluulojen
yläpuolella." Hugh Ritson madalti ääntänsä ja puhui ihan rintansa
pohjasta. "Pahimmassa tapauksessa minä voin naida hänet."
Herra Bonnithorne naurahti kevyesti.
"Ha, hahaa! Ja mikä hitonmoinen metakka juuri siitä pikku jutusta
nousee?"
Hugh Ritson kiivastui hiukan.
"Miksi en? Onko hän köyhä? Millainen niinä sitten olen? Sivistymätön?
Mitä sivistyksellä on minun kanssani tekemistä? Yksinkertainen olento,
kokonaan sydäntä eikä päätä? Jumalan kiitos, että niin on!"
Sinä hetkenä kaikui etäältä tytön nauru. Se tuntui helmikirkkaana
pulppuavan riemukkaan sydämen syvyyksistä. Hugh Ritsonin kalpeat kasvot
punastuivat hieman ja hän veti raskaasti henkeä.
Herra Bonnithorne nyökkäsi päällään sinne päin, mistä ääni kuului ja
sanoi pehmeästi: "Ystävämme Gretakin on tuolla tänään."
"On", sanoi Hugh hyvin hiljaa.
Taas ystävykset kulkivat aivan ääneti jonkun matkaa.
"Tuskinpa sinun kannattaa puhua noin sairaalloisella tavalla", sanoi
Bonnithorne, ja äänessä kaikui katkera suuttumus. "Sinä asetut
katsomaan asioita väärältä näkökannalta. Sinä et rakasta sitä pikku
olentoa."
Hugh Ritsonin otsa rypistyi ja hän sanoi: "Jos minä olen yhden tyhmän
työn kautta ajanut elämäni karille, eipä sillä väliä. En ole korkealta
kaatunut. Minä olen onnettomuuteen tuomittu mies."
"Anteeks', herraseni! Minä luulin, että sinä vielä olit kovin nuori",
sanoi herra Bonnithorne.
"Mitä minä olen isäni talossa? Hän ei vähimmässäkään määrässä näytä
tahtovan auttaa minua riippumattomaan asemaan elämässä."
"Tässähän ovat maat. Sinun isäsi täytyy olla rikas mies."
"Ja minä olen toinen poika."
"Entäs sitten?"
Hugh Ritson kohotti äkkiä katseensa.
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Sinä sanot olevasi toinen poika."
"Ja mitä sitten?"
"Eivätkö asiasi olisi niin pahasti, jos sinä et olisi toinen poika."
"Totuuden nimessä, puhukaamme selvään. Minun veljeni Paul on elossa."
Herra Bonnithorne nyökkäsi päällään pari kolme kertaa ja virkahti
kylmästi: "Tiedätkö sinä, että veljesi ajattelee mennä naimisiin Gretan
kanssa?"
"Olen kuullut siitä."
Taas punastuivat Hugh Ritsonin kasvot. Hänen matala äänensä värisi.
"Enkö minä ole koskaan kertonut sinulle Gretan isän omituisesta
jälkisäädöksestä?"
"Et koskaan."
"Minun onneton ystäväni Robert Lowther jätti poikaansa koskevan
jälkisäädöksen ja tämä poika oli Gretan velipuoli."
"Äpäräpoika?"
"Ei aivan. Lowther otti vaimokseen pojan äidin", sanoi Bonnithorne.
"Otti hänet vaimokseen? No, silloinhan poika oli isänsä perijä?"
"Ei."
Hugh Ritson näytti hämmästyneeltä.
"Tyttö oli katolinen, Lowther protestantti. Katolinen pappi vihki
heidät Irlannissa. Se ei ollut pätevä avioliitto Englannin lain mukaan."
Hugh hymyili julmasti.
"Ja Lowther peruutti tuon avioliiton?"
"Hän oli rakastunut", alkoi herra Bonnithorne.
"Tällä kertaa perijättäreen?" sitä seurasi ilkeä nauru.