Jussi näytti.
Saara: "Minä luulen että sinun ja Ollin rohtopullot ovat sekä yhden
näköiset että yhden kokoiset, jos niin on -- josta illalla kun tulen
vuoteita laittamaan otan tarkan selon -- niin teemme näin: Kuten
tiedät, tapahtuu vuoteitten laitto joka ilta heti sen jälkeen kun
olette saaneet iltaruoan, ensin tässä ja viimeksi Ollin huoneessa.
Huomen illalla kun tulen tänne, nostan oikean käden peukaloa, joka
merkitsee, että rohtopullot ovat yhden kokoiset ja näköiset, muista nyt
se! Sinä iltana, jolloin olet niin terve, että aivot karata, annat
pullon minulle, jonka säilytän poveeni, sillä ei Olli koskaan syynää
minua ulos tullessani. Samalla kun minä olen täältä astunut Ollin
huoneesen, huuda sinä Ollia, voivottele ja ole olevinasi hyvin kipeä ja
siten viivytät Ollia luonasi, jolla aikaa minä lasken pullon Ollin
pullon sijalle ja kätken Ollin pullon hänen vuoteensa päänalustan alle
sängyn pohjalle. Siten saamme Ollin ottamaan unijuomaa ja niin pääsemme
karkuun. Minä tarkastan ulkona Ollin akkunasta ja kun hän on ottanut
rohtoja ja sammuttanut valkian, menen minä työhöni, hankkimaan hevosia,
kaivamaan reikää y.m. Ole sinä rauhassa siksikun tulen sua noutamaan.
Onneksi on seinä metsän puolella, ettei kartanosta kukaan voi nähdä
mitään. Siihen on vietä viikkoja ennenkuin se tulee tapahtumaan.
"Muutenkin niinä aikoina kun olet terve, valita kipujasi. Meidänkin
pitää jo tästä lähtien alkaa torumaan ja sättimään Ollin kuullen, niin
ettei hän saa mitään vihjaa eli epäluuloa. Muista nyt vaan kaikki,
Jussi", lopetti Saara.
Samalla kun Saara oli päättänyt pitkän lauseensa, huusi Olli seinän
reijästä:
"Mitä Saara tekee siellä niin kauan?"
"Minähän olen odottanut tiimakausia, vaan en ole päässyt ulos kun ovi
on lukossa", vastasi Saara.
"Oi, niin kauvanko olemme täällä istuneet", sanoi Anna.
"Lähdemme vihdoinkin kotiin, hyvästi nyt Olli!" sanoivat Anna ja Risto.
"Kyllä käymme tiheään sinua katsomassa, Olli, niinkauan kun sinä et
pääse käymään meillä", vakuuttivat he.
Olli päästi nyt Saaran, joka oli olevinaan hyvin tyytymätön, kun oli
muka täytynyt niin kauvan odottaa.
"Minä jo luulin, että tuo pehkusäkki Saara, oli jätetty ijäksi minua
kiusaamaan", huusi Jussi.
"Ohoo Jussi! kyllä Saara on sulle tarpeeksi hyvä hoitaja".
Illalla kun Saara oli saapunut vuoteita laittamaan oli hän tarkoin
vertaillut Ollin ja Jussin rohtopulloja, ja tullut siihen varmaan
vakuutukseen, että ne olivat aivan yhdenlaiset.
Seuraavana iltana teki Saara Jussin suureksi ihastukseksi suostutun
merkityksen.
* * * * *
Aika kului päivä päivältä, viikko viikolta säännöllisesti. Olli piti
poikkeuksetta kerran tavaksi otetun järjestyksen. Jussi ja Saara
torailivat keskenänsä ja parjasivat toisiansa melkein säännöllisesti
joka päivä.
Noin pari kuukautta Jussin sairastumisen jälkeen alkoi Jussi erittäin
valittaa vaivojansa ja vakuutti Ollille, että hänen elämän loppu ei
ollut kaukana. Olli sanoi kerran Jussille: "Saithan sinä tohtorilta
muutamanlaista unijuomaa, ota sitä, niin ehkä saat lepoa!"
"Sain kyllä unijuomaa ja hyvää se olikin alussa, mutta se on aikaa
loppunut", vastasi Jussi.
Eräänä iltana kun Saara saapui vuodetten korjaukseen Jussin huoneesen,
näytti Jussi merkin, että hän nyt oli valmis lähtemään karkuun ja
osoitti rohtopulloa, jonka Saara sukkelasti pisti poveensa, parjaten
samalla Jussia korkealla äänellä. Sittenkun Jussin vuode oli laitettu,
koputti Saara oveen päästäksensä ulos. Olli avasi oven tavallisuuden
mukaan ja Saara astui Ollin huoneesen. Mutta ennenkuin Olli oli
kerennyt lukita oven, huusi Jussi surkialla äänellä: "Olli, Olli! mulla
on niin hirmuiset tuskat!" Saara sanoi: "Antakaa heittiön huutaa!" Olli
kuitenkin meni Jussin huoneeseen likemmin kuulemaan hätää, Saara
tempasi pullon povestansa, asetti sen samalle paikalle pöydälle, jossa
Ollin pullo seisoi ja kätki sen Ollin sängyn pohjalle päänalaisten
alle. Tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Kun Olli palasi Jussin luota,
kysäsi Saara: "No mikä sitä heittiötä nyt vaivaa?"
"Valittaa säärensä tuskia ja luulee kuolevansa", vastasi Olli.
"Kepiksi kun kuolisi, olisi yksi konna vähempi maailmassa. Kuka käski
hänen mennä petturinretkelle", vastasi Saara, haukkuissansa muka.
Sitten kun Saara oli mennyt ulos, lukitsi Olli oven, otti tavallisuuden
mukaan rohtoja ja pani maata. Pian nukkui hän raskaasti, sen kuuli
Jussi seinän reijästä, hän odotti nyt ikävällä Saaran tuloa, joka
viipyi, sillä hänellä oli paljon tekemistä, hevosien y.m.
hankkimisessa. Vihdoin kuuli Jussi kuhinaa uunin solasta ja Saara
supisten: "Kas nyt on kaikki valmis, nukkuuhan vaan Olli niin, ettei
hän herää?" Jussi vakuutti Ollin nukkuvan ja vielä varmemmaksi
vakuudeksi huudahti Jussi pari kertaa jotensakin karkealla äänellä:
"Olli, Olli!" Ei vastausta. Saara puki Jussin vaatteihin, mitä hänellä
oli ja vakuutti ulkona olevan lisää vaatteita. Jussi sai sauvan
käteensä ja toiselta puolen tueten Saaraan, lähti arvokas pariskunta
vetäytymään uunin solaan, josta he, vaikkei vaivatta, kuitenkin
hiljoitellen tukkeituivat ulos. Saara auttoi ensin Jussin hevosen
selkään ja asetti Jussin selkään ison eväskontin, pyssyn hänelle
kainaloon ja ampumakalut kaulaan. Sitten kun Saara oli sitonut suuren
vaatesäkin toisen hevosen selkään, kömpi hän itse ylös ja nyt oli
lempipari valmis matkaan. Yö oli pimeä ja hiljainen, sillä iltayö kun
vielä oli, nukkui koko kylän väki levollisessa iltaunessansa.
Karkulaiset ratsastivat ensiksi hiljaa karjakujasta alas metsään ja
karjapolkua myöten sittemmin niin kiireesti kun hevoset jaksoivat
juosta. Kohta jälkeen puoliyön alkoi kuun valo, joka ohjasi
karkulaisia. Paikkakunnan maisemat olivat Jussille laajalti tutut
Venäjänkin puolella rajaa. Noin puolipäivän aikana saapui Jussi
ensimmäiseen asuttuun paikkaan Venäjän puolella; Saara ei ollut myötä.
Jussi kertoi nyt kuten hänen kansalaisensa Suomessa olivat vainonneet
häntä syyttömästi, olivat hakanneet säären poikki ja jättäneet hänen
metsään kuolemaan, vaan "pyhä Mikaili" oli parantanut hänen, antanut
hänelle hevosen ja nostanut hänen hevosen selkään, joten pääsi pakoon
"ihmisten ilmoin" ja aikoi nyt matkustaa Venäjän sotapäällikön puheille
-- pyysi siis apua ja suojelusta. -- "Kaikki obrokat (pyhäin kuvat)
polttavat ruotsit" j.n.e. kertoi Jussi.
Jussin yksinkertaiset ja taikauskoiset kuuliat surkuttelivat häntä ja
lupasivat hälle kaikenlaista apua mitä hän tarvitsi.
Niin Jussi vaelsi kylästä kylään, kunnes hän saapui kylään, jossa
päällikkö asui. Talosta, jossa hän oli yötä, saatettiin Jussi
"päällikön" luo, eräs epämaineinen sotakarkuri nimeltä Ivan Snorikoff.
Snorikoff oli jo entisistä ryöväysretkistänsä tuttu ja suomalaisten
kauhu. Hän oli sotakarkuri, sen tiesivät asianomaiset järjestetyissäkin
Venäjän sotajoukoissa, mutta kun hän oli urhoollinen ryöväri ja siten
voi häiritä rauhaa ja tehdä kaikenlaista pahaa Suomen, eli silloin
kutsutun Ruotsin rajoilla, niin hänen karkulaisuuttansa omassa maassa
ei pidetty virheenä. Hän ryöväsi ja poltti omaisuutta, vei ihmisiä
Suomesta vankina ja möi niitä orjuuteen, joista jaloretkistänsä hän
usein pyysi ja sai omalta hallitukseltansa palkinnoita, kiusasi vanhoja
kaikella lailla j.n.e. Hän asuskeli erämaitten suurimmissa kylissä
Arkhangelin läänissä. Asukkaita hän piti yleisessä orjuudessa ja
pelossa, selittäin olevansa laillinen sotapäällikkö (voivotta). Ehkei
nämä herrat ymmärtäneet toistensa kieltä, sai päällikkö ("voivotta")
kuitenkin selvän, millä asialla Jussi oli. Vähän ajan perästä tuli
talon isäntä, jossa Jussi oli ollut viimeistä yötä, "voivotan" luo ja
valitti häneltä varastetun sata ruplaa rahoja ja syytti Jussia
varkaudesta. "Voivotta" katsoi vihaisesti Jussia silmiin. Jussi otti
rahat lakkaristansa, jakoi ne kahteen osaan ja antoi "voivotalle"
toisen puolen. Isäntä oli jo hyvillä mielin ja ojensi kätensä ottamaan
rahoja, vaan "voivotta" pisti rahat lakkariinsa. Rahain siaan sai
isäntä kunnon selkäsaunan käskyllä mennä kotiinsa. Kiitellen ja
kumarrellen lähti isäntä ja siihen päättyi se asia.
* * * * *
Seuraavana aamuna Jussin karkaamisen jälkeen herasi Olli vasta liki
puolta päivää. Hän tunsi päänsä raskaaksi ja ihmetteli kuinka hän oli
nukkunut niin kauvan. Hän puki päällensä hiljaisuudessa, hän ei
tahtonut antaa Jussin kuulla että hän nyt vasta oli liikkeellä, hän
kuunteli, ei hiiskaustakaan kuulunnut Jussin huoneesta. "Eihän vaan ole
kuollut, kun hän eilen illalla oli niin kipiä", arveli Olli itseksensä,
otti avaimen, avasi oven ja astui sisälle.
Oi kauhistua! Jussin vuode oli tyhjä. Olli kurkisti sängyn alle,
tempasi vaatteet sängystä, heitteli ne lattialle, hyppeli kun
mielipuoli ympäri huonetta, tirkisteli katon ja seinän rakoihin -- ei,
ei näy mitään. Vihdoin kurkisteli hän uunin päälle ja lopuksi uunin
solaan. Täällä näki hän avonaisen suuren reijän seinän alitse ulos. Nyt
selveni asia: "Vanki on päässyt karkuun!" huusi Olli tuskan ja
epätoivon uhrina. Hän juoksi ulos huutaen: "Vanki, Jussi on karannut!"
Talon väki kuuli huudon, tietämättä mikä hätä oli; Ristokin riensi
paikalle ja kohta koko kylän väki. Jäljistä nähtiin, että kaksi hevosta
oli ollut liikkessä ja molempain jäljet menivät karjakujaa metsään
päin. Olli huusi: "Tuokaa minulle pyssy, minä lähden ajamaan rosvoja
takaa". Eräs kylän nuori mies, "hyvä pyssymies", tahtoi heti seurata
Ollia, vaan sanoi: "Otamme hevoset ja ratsastamme, niin joudumme
pikemmin".
Olli ei ensiksi tahtonut kuulla hevosista, hän luuli juoksevansa yhtä
kiireesti. Vihdoin myöntyi Ollikin ottamaan hevoset, jotka heti saatiin
paikalle. Pojat lähtivät ratsastamaan pyssyt selässä villivauhtia,
pitäen tarkoin silmällä karkulaisten jäljet. He pysyivätkin pitkän
matkaa jäljillä, kunnes tuli laajanlainen sileä kallio, jonka yli polku
meni. Kun he taas tulivat polulle kallion toisella puolella, katosivat
karkulaisten jäljet. He päättivät ratsastaa suuren ympyrän kallion
ympäri, toivoen siten taas löytävänsä jäljet. He löysivätkin, mutta
ainoastaan yhden hevosen jäljet. Olli luuli, että Saara ehkä ei
tahtonut seurata Jussia ja poikkesi ehkä toiselle suunnalle, vaikkeivät
he havainneet jälkiä; nämä jäljet veivät nähtävästi Venäjän rajaa
kohden ja "varma on, että sinne Jussi rientää, siis ovat nämä Jussin
hevosen jäljet, eteenpäin siis! ehkä tapaamme konnan". He matkustivat
niin kiiruusti kun voivat, mutta ilta tuli ja sen kanssa pimeä, jonka
tähden he pysähtyivät odottamaan aamun valoa. He olivat nyt likellä
Venäjän rajaa.
Samalla kun he tuumasivat asettumistansa kuulivat he ei kaukana hakkuun
ja sen perästä rytinän, kummoinen tulee suuren puun kaatuessa. "Ahaa,
siellä Jussi laittaa nuotiota", kuiskasi Olli. "Nyt ei konna pääse, jää
sinä tähän hevosten kanssa, minä hiivin nuotion tekiää katsomaan, sillä
muu kun nuotiontekiä se ei ole ja luultavasti Jussi, jos kuulet
ampumisen, niin riennä paikalle, mutta sido hevoset kiinni, etteivät ne
pääse karkuun".
Olli hiipi nyt hiljaa ääntä kohti ja kohta näki hän miehen valkian
valossa askaroivan nuotion teossa. Mutta ennenkuin hän sai selville
kuka tuo nuotion tekiä oli, alkoi koira vihaisesti haukkumaan sille
suunnalle, jolla Olli kurkisteli. Nuotion tekiä tempasi heti pyssyn ja
varustausi ampuma-asemaan. Olli seisoi nyt senlaisessa asemassa, että
hän olisi voinut ampua nuotion laittajaa vatsaan, vaan kun hän ei
nähnyt sen kasvoja eikä jalkoja, kasvot peittivät risulehvät ja sääriä
ei myös näkynyt, kun nuotion laittaja oli paneunut polvillensa siinä
mielessä, että hänen siinä asemassa oli vakavampi ampua, jos tarve
tulisi, sillä hän luuli, että joku metsän eläin, ehkä karhu, liikkui
lähellä kun koira niin innokkaasti haukkui -- ei Olli uskaltanut ampua,
ehkä hän oli melkein varma, että hänellä oli Jussi edessä. Vihdoin
nousi nuotiontekiä seisoalle, niin, että Olli näki molemmat sääret,
huokasi pitkään, sanoen: "Ei olekaan Jussi". Viimein, kun asema tällä
tavoin ei parannut, huusi Olli:
"Oletko rehellinen ihminen, niin pane pois pyssy, muuten saat
lyijynapin otsaasi, minua et osaa ampua pimiään".
"Olli! sitäkö tuhatta sinä ryömit täällä syvässä erämaassa, tule
lämmittelemään!", huusi nuotion rakentaja. Nuotion laittaja oli yksi
Tuovilan kylän mies, Kerolan Paavo, joka viikkokausia oli ollut
pyyntiretkellä.
Olli oli sekä tyytyväinen että tyytymätön tähän kohtaukseen.
Olli huusi matkakumppaniansa, käskien taluttaa hevoset nuotiolle.
Sitten kun Ollin matkakumppani oli saapunut paikalle, sanoi Olli: "Hyvä
paikka muuten, vaan ei ole ruokaa hevosille".
"Kävelkää tuota noin" -- osottain kädellänsä -- "kymmenkunta syltää,
niin tapaatte polun, kävelkää sitten polkua oikealle, noin 50 syltää,
niin tapaatte heinäsuovan. Ottakaa siitä heiniä niin paljon, kun
jaksatte kantaa, niin siinä on kyllin yöksi hevosille, minä rupean
laittamaan iltasta", sanoi Paavo.
Heinät noudettiin ja iltanen laitettiin, joka Ollille ja hänen
kumppanillensa oli sen parempaan tarpeeseen, kun he kiireessä
lähdössänsä olivat unhottaneet ottaa eväitä.
Iltaista syödessä lausui vihdoin Paavo kysyen:
"Millä retkellä te olette ratsastain täällä erämaassa".
Olli kertoi nyt lyhykäisesti mitä oli tapahtunut.
"Se varmaan oli siis Jussi, jonka tänä aamuna näin ratsastavan Vähämäen
aholla rajan yli. Kävellessäni erään ison ahon laitaa, alkoi koirani
haukkumaan aholle päin ja samassa havaitsin ratsastajan, jota en,
matkan pituuden suhteen, voinut tuntea. Sen vaan näin, että
ratsastajalla oli suuri kontti seljässä ja näytti olevan hyvin
kiireessä, erittäinkin kun kuuli koiran haukunnan, hosui hän hevostansa
täyteen laukkaan", kertoi Paavo.
"Se roisto kerkesi ainakin käsistämme", huusi Olli tuskallisena.
"Lähdemme kaikin ajamaan perästä, niin pian kun kuunvalo alkaa", jatkoi
Olli.
"Se on aivan turhaa, konnalla on enemmän kun puolen vuorokauden
ennakko, se on mahdoton tavata häntä, ja jospa hänen tapaisimmekin
jossain venäläiskylässä, niin mitä me kolmen voisimme? Menettäisimme
vaan itsemme, se olisi voittomme", lausui Paavo.
Samaa ajatusta kannatti Ollin matkakumppalikin.
"Minä lähden yksin!" huusi Olli kiukuissansa. Hänellä soivat
lakkaamatta korvissa majurin sanat: "Omalla hengelläsi saat vastata jos
päästät vangin karkuun!"
"Omasta hengestäni pidän vähän vaaria, sen olen menettänyt
varomattomuudessani, että hylky pääsi vielä vihollisen oppaaksi ja
voipi matkaan saattaa arvaamattomia tuhotöitä, se harmittaa minua
enemmänkin", vaikeroi Olli.
Vihdoin saivat kumppanit Ollinkin tyytymään palaukseen.
"Kuinka minä kehtaan näyttää silmiäni Ristolle?" vaikeroi Olli
edelleen.
Yö kului, toiset kumppanit nukkuivat nuotiolla, vaan Olli ei saanut
silmää umpeen, huolissansa kun hän oli.
Paavo, joka oli ampunut paljo lintuja ja muuta metsän riistaa, joita
hän juontain oli kantanut kanssansa, päätti myös seurata kumppaneita
palausmatkalla kylään. Paavon suuri taakka jaettiin hevosten selkään ja
miehet kävelivät, sillä nyt ei enää ollut niin kiirettä kun
tulomatkalla. Sentähden viipyivätkin he palausmatkalla enämpi kun kaksi
vuorokautta. Ensimmäisen yön viettivät he erään puron vierellä, jossa
nyhtämällä saivat ruokaa hevosille. Toisen päivän illalla lähestyivät
he kallioa, jolla menomatkallansa olivat eksyneet karkureitten
jäljiltä. Yhtäkkiä kuulivat matkustajat likellä metsässä hevosen
hirnuvan. Paavo juoksi hirnua kohti ja vähän matkan päästä löysikin hän
hevosen iso säkki seljässä, sidottuna marhaminnalla puuhun, sekä
vaimoihmisen makaavan hevosen vierellä. Hevosen, joka hyvillä mielin
hörhötti Paavolle, tunsi hän omaksensa. Hän luuli ensiksi ihmisen
nukkuvan, jonka tähden hän rykäsi, muka herättääksensä nukkunutta, vaan
kun vaimo ei herännyt eikä liikahtanut, käveli hän likemmäksi, näki
verta vaimon vierellä ja huusi matkakumppaneitansa, jotka olivat
seisahtuneet vähän matkan päähän odottamaan Paavoa. Kumppanit saapuivat
pian paikalle ja nyt tuli selville että vaimo makasi kuollunna
verissänsä, iso puukko vieressä. Jokainen tunsi myös, että kuollut oli
"Mieron-Saara".
Nyt ei ollut epäilemistäkään, että Jussi oli murhannut Saaran.
Paavo sai nyt oman hevosensa. Ruumis nostettiin ja sidottiin yhden
hevosen selkään ja miehet, kukin taluttain hevostansa, lähtivät taas
matkaan. Kun he nyt pian tapasivat karjatien, marssivat he yötä myöten
ja saapuivat vihdoin aamulla kylään.
Kylässä oli Ollin lähdön jälkeen ollut suuri hälinä, yhdeltä oli
kadonnut yhtä, toiselta toista, mistä oli kadonnut pyssy, mistä kirves,
mistä ruokia, mistä vaatteita j.n.e. Iso-Tuovilasta oli kadonnut
hevonen, Riston "nimikko". Kerolasta oli myös kadonnut hevonen, joka
nyt Paavon muassa saatiin takasin. Kun viimemainitun hevosen selkään
sidottu säkki avattiin, löydettiin siitä kadonneet vaatteet melkein
kaikki, (yhden osan oli Jussi pukenut päällensä). Saaran povesta
löydettiin rahakukkaro, sisältävä 200 riksiä, jonka Paavo tunsi
omaksensa.
Olli käveli vihdoin allapäin, norpolla nokin Tuovilaan, jossa hän
kohtasi Riston kartanolla.