Risto huusi: "Terve tulemaan, Olli ystäväni!"

"Älä kutsu minua ystäväksesi, sitä en ansaitse, kun olin niin tyhmä,

että päästin suurimman pahantekiän karkuun!"

"Kävelemme nyt sisälle, Olli, Anna odottaa meitä murkinalle", lausui

Risto lohdutellen.

Anna tervehti Ollia ystävällisesti ja kehoitti kaikkia, vanhuksetkin

olivat läsnä, istumaan ruualle.

Olli valitti taas ja lausui: "En minä ole kelvollinen istumaan pöytään

kunniallisten ihmisten kanssa, kuolemaan tuomittu raukka! Voi hyvänen

aika kun päästin roiston karkuun", vaikeroi Olli vesissä silmin.

"Älä nyt tuota murehti, et suinkaan sitä tahallasi tehnyt, sen jokainen

tietää", lohdutti Anna.

"Aivan niin, Annaseni", säesti Risto.

"Kirjoita heti, Risto, majurille, että hän määrää kuolemani tavan",

pyysi Olli.

"Ole nyt huoletta, Olli, koko asiasta", lohdutteli Risto.

"No mutta millä minä pidän yllä viheliäistä elämääni? Palvelukseni olen

menettänyt ja kerjäämään en rupea!"

"Palveluksesi menetit sen vuoksi, kun pidit tulla sotapalvelukseen,

jossa vielä olet", sanoi Risto.

"Kaunis sotapalvelia, päästää vangitun petturin karkuun; sitä paitsi ei

minulla nyt enään ole mitään tekemistä, sota tällä kertaa on loppunut,

kuolema siis ainoa minun osalleni", vastasi Olli yhä katkeralla

mielellä.

"On kait tässä talossa työtä ja ruokaa Ollille. Ole huoletta siitä

asiasta", lausui isäntä. "Mitä taas vangin karkaamiseen tulee", jatkoi

hän, "niin on se oikeastaan minun syyni. Asia on tällainen: seinän

alla, josta vanki on karannut, oli ennen vanhaan nauriskuoppa, johon

oli käytävä eli reikä uunin solasta. Kuoppa tukittiin jo minun

nuoruuteni aikana, ja tukkiminen tapahtui ehkä huolettomasti.

'Mieron-Saara' oli niinä aikoina ruotityttönä tässä talossa ja ehkä

hän, joka jo lapsuudestansa oli varas ja pitkin matkaa kaikenlaisen

pahantekiä, oli keksinyt tämän seikan. Minun olisi pitänyt ilmoittaa

tästä, vaan olin unhottanut koko asian. Siis pääasiallisesti on tapaus

minun syyni",

"Ei ole kenenkään muun kun minun syyni, minun olisi pitänyt tarkemmin

ottaa selvä kaikista kohdista", väitti Olli.

"Ole nyt levollinen Olli, teemme työtä yhdessä ja kun talvi tulee,

lähdemme jäniksen pyyntöön, muistatko 'lisäsanat'", lausui Risto

irvistellen.

Olli vastasi naurahtain: "Poikatemput eivät enään auta, nyt ovat miehen

tosiasiat käsillä".

* * * * *

Olli oli nyt vihdoinkin viihtynyt jotenkin, vaikka hän yleisesti oli

levoton, peljäten uutta vihollisen ryntäystä, sen enemmän kun hän oli

varma siitä, että Jussi oli joutunut vihollisten joukkoon, kehoittamaan

vihollista kostoretkelle. Tästä pelvostansa puhui hän useasti Riston

kanssa. Risto levitti käskyjä kyliin, kehoittaen kaikkia olemaan

varuillaan ja ensi käskyllä valmiit vihollista vastaan, jos niin

tapahtuisi, että se alkaisi liikkua. Samalla oli Risto järjestänyt

niin, että tärkein tavara pikimiten voitiin pelastaa. Talon jyvä- ja

muut ruokatavarat sekä paremmat vaatteet varustettiin säkkeihin, jotka

viipymättä voitiin nostaa muutamanlaisin rekiin, joita kutsuttiin

"renttuut", sopivat käytettäväksi sekä kesällä että talvella, ja niin

hevosvoimin voitiin saada säilyyn, tavallisesti suureen Korpelankylään,

jonne vihollinen ei koskaan uskaltanut, sillä kylä oli varustettu

hyvillä sota-aseilla ja sitä paitsi läheisyydessä muita isompia kyliä.

Korpelankylään oli noin kolmen penikulman matka.

Olli oli, kuten mainittiin, levoton. Hän ihmetteli enimmästi sitä

kuinka hän nukkui niin kauvan sinä aamuna kun vanki pääsi karkuun. Hän

meni vielä tarkastamaan huoneita, joihin hälyssä ei kukaan ollut

kajonnut, vaan olivat huoneet samassa tilassa kuin vangin karatessa.

Tuskissansa nakkeli hän vuoteensa vaatteita ja löysi päänalustansa alta

pullon, jota hän tarkoin katseli. Samallainen, ainakin saman kokoinen

pullo oli hänen pöydällänsä, mutta sen, joka oli hänellä kädessä, tunsi

hän omaksensa sen vähän vihertävästä väristä, jota vastoin pöydällä

oleva oli aivan musta. Kaikesta kun hän muisti, mitä karkausiltana

tapahtui, ymmärsi hän nyt, että Saara oli vaihettanut pullot ja hän

ottanut Jussin unijuomaa, josta hänen pitkä nukkumisensa. Olli pisti

Jussin puolitäyden pullon taskuunsa sanoen itsellensä: "Panempa

tallelle tuon, kenties joskus tarvitaan". -- Kenellekään ei hän puhunut

koko asiasta.

Eräänä päivänä pyysi Olli Tuovilan isäntää takaukseen niin hän (Olli)

ostaisi oman hevosen. Samalla pyysi Olli, että isäntä antaisi hänelle

vapautta töitten vaalissa, sillä, sanoi Olli, hänellä oli omituisia

toimia, joista ehkä oli jotakin hyvää talollekin. Isäntä sanoi:

"Talossa on hevosia, käytä joku niistä kun tahdot ja töiksesi saat myös

valita mitä tahdot."

Olli kiitteli isäntää hyväntahtoisuudesta, mutta oman hevosen, jonka

hän saisi ostaa jostakin talosta, tahtoi hän saada ja uudisti pyyntönsä

isännän takauksesta; velkansa hän kyllä maksaa, vakuutti Olli.

Isäntä meni takaukseen ja Olli sai siis oman hevosen. Syksy tuli;

oltiin jo Lokakuussa. Öillä oli kovat pakkaset, maa kylmettyi kovaksi,

järvet jäätyivät, luntakin satoi sen verran, että oli jommoinenkin

rekikeli.

Eräänä aamuna istui Olli uuden hevosensa selkään, pyssy kainalossa ja

eväskontti seljässä, selittämättä kellekään minne hän oli aikeessa

matkustaa. Ristolle sanoi hän toki: "Älkää olko levottomana minusta,

jos sattuisin viipymään retkelläni!" Tällä matkallansa viipyi Olli

kolme vuorokautta.

Aamulla neljäntenä päivänä saapui Olli Tuovilaan takasin matkaltansa.

Hän hyppäsi alas hevosen seljästä, joka kaatui heti kuolleena

kartanolle, huutain hengästyneenä: "Vihollinen on tulossa suurella

joukolla, hevosilla ja reillä, nähtävästi nyt kuten ennenkin

ryöväysretkellä, parin päivän perästä voivat olla täällä". Kylässä

syntyi suuri hämmästys. Risto kehoitti kaikkia ensiksi saattamaan

omaisuuttansa suojaan ja sitten kaikki jotka kykenivät vastustamaan

vihollista, aseitettuna rientämään apuun, jonka ohessa lähetettiin

kapulakäskyjä ympäri paikkakuntaa. Kahdessa päivässä oli kylä tyhjä ja

autio ja parikymmentä miestä ilmoittautuivat sotilaiksi Riston komennon

alle.

Olli oli sillä aikaa pitänyt vihollisten lähestymistä tarkalla

silmällä.

Risto sanoi Annalle: "Rakkaani, pakene nyt vanhempaisi kanssa Korpisen

kylään, siellä olette vakaassa suojassa. Minua käskee velvollisuuteni

mennä vihollista vastaan. Miten tämä kahakka päättyy, sen tietää

ainoastaan Jumala, jonka isälliseen suojelukseen turvatkaamme, toivon

kuitenkin vakaasti että ennemmin tai hiljemmin taas tapaamme toisiamme,

siitä elä koskaan epäile, rakkaani!"

"En eroa sinusta, rakkaani, anna minun seurata sinua, käyköön sitten

miten hyvänsä!" huusi Anna katkerasti itkien.

"Ei, rakas Annani, sitä en voi tehdä, se ei olisi viisaasti tehty,

rukoilen sinua että teet kun olen sanonut, älä vaivu epätoivoon

kultaseni!"

"Teen niinkuin tahdot, Ristoni", huokasi Anna yhä itkien.

Hellillä jäähyväisillä erosi nyt Anna ja hänen vanhempansa sekä talon

muu väki Ristosta, joka nyt jäi vähäsen puollustusjoukkonsa kanssa

taloon. Anna kuitenkaan ei poistunut Riston seurasta ennenkun Olli

seuraavana aamuna ilmoitti, että viholliset olivat näkyvissä. Hellällä

väkivallalla riisti nyt Risto itsensä Annan syleilyksistä, Olli kantoi

Annan rekeen, joka odotti kartanolla, renki ajoi täyttä laukkaa pois

kylästä ja niin eroitettiin kaksi yhteen kasvanutta sielua pitemmäksi

ajaksi kun he ehkä voivat aavistaakkaan.

Riston väki oli nyt kasvanut neljäänkymmeneen mieheen, Olli vakuutti

että vihollisen väki oli vähintäänkin kymmenen kertaa suurempi.

"Tässähän on vastustus aivan mahdoton", arvelivat Riston miehet.

"Vastustaa meidän kuitenkin pitää", väittivät Risto ja Olli. "Ettekö

muista kuinka viime kahakassa ajoimme vihollisjoukon pakoon, vaikka sen

väki silloin oli verraten suurempi kuin nyt", puhui Risto.

"Emme me pelkää, kun luulette voittavamme päätarkoituksemme niin

komentakaa: 'rammoot' ja me astumme".

"Aivan niin, pojat, framåt siis!" komensi Risto.

Nyt lähti vähänen lauma urhoollisesti marssimaan vihollista vastaan ja

yhteentörmäys tapahtui melkein samassa paikassa kun kevätkesällä.

Hevoset ja reet olivat viholliset jättäneet noin neljänneksen matkan

jälkeensä; ainoastaan yksi hevonen seurasi vihollisen väkeä, reessä

istui mies, joka ei noussut ylös reestä, vaan ajoi erään läheisyydessä

olevan metsäniemen taa. Olli oli havannut hevosen ja miehen ja sanoi

lähimmäisille tovereillensa: "Mikähän tuo on, joka ei näytä aikovan

ottaa osaa kahakkaan, pitäkää tekin häntä silmällä".

Ensimmäisessä törmäyksessä löylyttivät suomalaiset vihollisen etuväkeä

aika lailla, niin, että vihollinen alkoi vähitellen peräytyä,

järjestyksessä kumminkin.

Suomalaiset innostuneena ensimäisestä voitostansa painoivat yhä

vihollista vastaan.

Vihdoin otti vihollisen "voivotta", joka ei ollut kukaan muu kun

yllämainittu Iivana Snorikoff, miehuutta päällensä ja alkoi haukkumaan

miehiänsä ja roiskien heitä korville pitkällä ruoskalla ketä vaan

kerkesi. Hän huusi:

"Ettekö häpeä, krapusiat, kun juoksette sadottain pakoon muutamia

nälkäisiä ja puolialastomia suhonskia, hävetkää, jänespässit,

pöllöpää-musikat!"

Tämä voimallinen komento urhootti vihdoin vihollisen väkeä niin, että

se rynnisti vastaan. Joukko vihollisia kaatui tosin paikalle, vaan kun

hänen voimansa oli vertaamattoman suurempi kun suomalaisten ja kun sen

lisäksi syntyi suuri häiriö, sai vihollinen Riston ympäröidyksi ja

vangiksi. Vihollisen päällikkö kielsi väkensä hirmuisilla uhkauksilla

haavoittamasta Ristoa, sillä hän toivoi saavansa suuren palkinnon

Ristosta rauhan tultua. Kuitenkin vakuutti "voivotta", että jos

suomalaiset näyttivät aikovansa pelastaa Ristoa oli hän heti

kuoletettava; muuten saivat suomalaiset mennä mihin tahtoivat, selitti

päällikkö.

Kun suomalaiset näkivät päällikkönsä vangitun ja pelastus ei ollut

mahdollista, riensivät he pakoon mikä millekin suunnalle.

Risto sidottiin köysiin kun muu pahantekiä ja pantiin rekeen, johon

myös itse vihollisen päällikkö istui, ja niin viidenkymmenen miehisen

vartioväen kanssa lähdettiin ajamaan itäänpäin.

Risto heti vangittuansa havahti Ollin joukosta ja huusi: "Jos pääset

hengissä, niin sano terveisiä Annalle ettei epäile!"

Sittenkun vangin viejäjoukko oli kerennyt näkymättömiin, marssi

vihollisen jälelle jäänyt jalkaväki sille paikalle, mihin hevoset ja

reet oli jätetyt. Täällä tuli vilkas keskustelu vihollisten välillä.

Väki huusi: "mitä palkintoa me nyt saamme vaivaloisesta retkestämme?

Iivana lupasi meille tavaraa montakymmentä hevoskuormaa ja kaikki rahat

mitä voitamme. Nyt olemme voittaneet 'ruotsin' päällikön, mutta

päällikkömme menee voiton kanssa karkuun, puhumatta meille sanaakaan,

se on kauniisti tehty!"

"Se rosvo ja rosvojen rosvo, kunniaheitto karkulainen, petturi, lurjus,

tuulenajo, suokuikka, sehän varastaa kaikki mitä muut työllä ja

henkensä uhraamalla ansaitsevat. Sitä lurjusta ette näe kuuna päivänä,

hän menee vangin kanssa johonkin tuntemattomaan paikkaan, vartiaväen

peijaa se jotenkin erkanemaan eli karkaa heiltä vangin kanssa, pankaa

risti Snorikoffin lupausten päälle. Minunkin peijasi hän tänne suurilla

lupauksillansa. Mitä olemme saaneet? Ei pölähtävää!"

Puhujaa nimitettiin Sergej Patraskoij.

"Lähdemme ajaan voivottaa perässä, kun tapaamme hänen, niin otamme

vangin pois", esitteli joku.

"Missä on meidän sääripuoli opas?" kysyi Patraskoij.

"Tuolla istuu reessä ahon toisella puolella", vastasi joku.

"Menkää joku käskemään häntä tänne", käski Patraskoij.

Yksi juoksi oppaan luo käskemään häntä.

"Sano niin, että menevät heti kylään, joka näkyy ja ryöstävät sen, se

on rikas kylä, sieltä saavat paljo sekä rahaa että muuta tavaraa,

mitään vastusta siellä ei tarvitse pelätä, erittäinkin kun Risto

väkinensä nyt on kynsipuussa, mutta joutukaa etteivät kerkiä pelastaa

tavaroitansa. -- Minä ajan tästä tuota tietä kylään, joutukaa, riennä

takasin!" lausui opas.

Käskyläinen juoksi takaisin ja selitti asian.

Heti lähtee joukko, jok'ainoa hevosineen ja rekineen, Patraskoij

etupäässä, kylää kohti.

Olli oli piiloittaunut muutamien toveriensa kanssa erään kallionnokan

taakse, jossa hän näki mitä tapahtui. Ehkei hän kuullut mitään "oppaan"

ja käskyläisen kanssapuheesta, luuli hän toki edellisen viittauksesta

ymmärtäneensä, että hän (opas) aikoi kylää kohden. Sentähden vetäytyi

Olli tovereinensa kallion kautta kylään vievän tien vierellä

satunnaisesti olevan halkopinon taakse. Nyt opaskin, joka luuli Riston

kanssa vangitun kaikki suomalaiset kynnenkannattomaan eli mahdollisesti

jonkun päässeen pakoon, käänsi hevosensa tielle ja alkoi hiljoillensa

ajamaan kylää kohden. Kun hän kerkesi halkopinon kohdalle, hyppäsi Olli

takaa reen kannolle ja puristi ajajan käsivarret lujasti sanoen:

"Päivää Jussi, tuopa oli hauskaa, että vielä kerran tapasimme

toisiamme, missä Saara on?"

Jussi hämmästyi niin, ettei hän tointunut huutamaan apuakaan, ennenkun

Ollin toverit noin kymmenkunta miestä olivat paikalla, käärivät hevosen

loimen Jussin pään ympäri, sitoivat loimen ynnä kädet, riisuivat

Jussilta kaikki aseet ja käänsivät hevosen pois tieltä.

Olli komensi kaksi kumppaneistansa kanssansa istumaan rekeen, muitten

käski hän odottamaan paikalla ja pitämään silmällä mitä kylässä

tapahtui. Olli tarttui sitte ohjaksiin ja niin ajettiin, vanki ja Ollin

toverit reessä kunnes seisahduttiin eräälle suolle muutaman männyn

juurella. Jussin päänpeitto avattiin ja kädet sidottiin yhteen. Olli

lausui: "Kas tässä on se paikka, johon sun kerran tuomitsin, ehkä

muistat. Silloin tuomitsin sun kannettavaksi vihtapaarilla, mutta nyt

olet, kiireen takia saanut kunnian oikein herroiksi ajaa hevosella.

Tuossa seisoo, osottain mäntyä, kurjan elämäsi pää, siinä hautasi.

Se maa, jonka petturi olet, on liiaksi pyhä sulle haudaksi.

Vaivaispetäjässä riippukoon, siinä pohjatuuli kuivatkoon saastaisen

raatosi -- valmista itsesi kuolemaan, kerro toden mukaan vaan lyhyesti

kuinka karkasit, minne Saara joutui ja mitä muuta karkuriretkelläsi

olet toimittanut!"

Nyt kertoi Jussi että Saara oli hankkinut kaksi venäläistä, joitten

avulla hän väkivallalla kannettiin ulos vankilasta, pakotettiin

istumaan hevosen selkään ja niin edelleen vietiin venäläisjoukkoon,

josta hän vihdoin nyt joutui vangiksi; Saaraa hän ei ollut nähnyt sen

koommin kun hän vankilasta pois vietiin, eikä siis tiennyt mihin Saara

oli joutunut. "Sentähden jos minua syytätte ja murhaatte minun, niin

teette itsenne syylliseksi ilkimurhaan", päätti Jussi.

"Oletpa näemmä mestari kertomaan, Jussi, minä tietäisin kertoa

paremmin, kun olisi aikaa, kysyn vaan jos tietäsit esimerkiksi kuka se

oli joka ratsasti suuri kontti seljässä eräänä aamuna Vähämäen aholta

rajan yli, ja jota ratsastajaa Kerolan Paavon koira kiirehti, ethän

mahdollisesti tietäisi kuka se ratsastaja oli?" lausui Olli ivaillen.

Jussin kasvot muuttuivat palttinan vaaleoiksi kuultuansa Ollin

kertomuksen. Hän vastasi nähtävästi hämmästyneenä:

"En ole nähnyt mitään ratsastajaa".

"Noo, oletko valmis Jussi?" kysyi Olli.

"Jos epäilet kertomustani, niin _armoa_, Olli!"

"Kansansa petturille ei ole armoa", vastasi Olli juhlallisesti.

"Mutta kun venäläiset saavat tietää mitä olette minulle tehneet -- ja

helposti kait ne sen saavat tietää -- niin se maksaa Ristolle hengen",

lausui Jussi pöyhkeästi uhaten, "päästäkää minut heti eli..."

"Jo tässä on tarpeeksi kieltä pieksetty, työhön toverit!" huusi Olli.

Toverit pistivät köysi-silmukan Jussin kaulaan, nostivat hänen ylös

reestä, kantoivat petäjän juurelle ja hirttivät hänen.

"Niin käyköön jokaiselle kansansa ja isänmaansa petturille, Jumala

armahtakoon hänen viheleäistä sieluansa!" huusi Olli.

"Amen", sanoivat toverit kauhistuksella.

Toinen Ollin tovereista viivähti silmänräpäyksen hirtetyn luona, vaan

kiire kun oli, ei Olli huomannut mitään.

"Nyt takaisin muitten toveriemme luo keskustelemaan mitä vielä voisimme

tehdä. Pahin vihollisemme, oma kansalaisemme on voitettu, mutta monta

vierasta vainoaa meitä yhä", sanoi Olli, ollen jo juoksussa takaisin.

Sill'aikaa kun kerrottu tapahtui, olivat muutamat tovereista salaisesti

hiipineet kylän läheisyyteen saadaksensa selkoa mitä vihollinen teki

kylässä. He näkivät kuinka muutamat kulkivat taloissa huoneista

huoneihin, nähtävästi hakemassa rahaa ja tavaraa. Suurimman joukon

vihollisia olivat tiedusteliat tavanneet rähisevän makuulla

päihdyksissä Isotuovilan kartanolla ja kartanon ympäristöllä. Myöskin

olivat tiedusteliat tavanneet samalla asialla kuin he muutamia kylän

miehiä, jotka luonnollisesti eivät hekään uskaltaneet ryntää isoväkistä

vihollista vastaan, mutta nyt kun koko vihollisjoukko oli päihdyksissä,

olisi parikymmentä miestä tarpeeksi vihollisten hävittämiseen.

Tiedusteliat suostuivat nyt keskenänsä, että ne jotka palaisivat Ollin

luo, koettaisivat päästä salaa kylään ja kylän miehet myös kokouda

samalla lailla niin paljon kuin mahdollista yhteen ja että Ollin joukko

ampumalla antaa merkin hyökkäykseen.

Samalla kun Olli sai tämän kertomuksen, näki hän ison savun nousevan

kylästä. Muutamat vihollisista, jotka olivat vähemmän päihdyksissä ja

ahneimmat tavaran perään, olivat sopineet sytyttää yhtaikaa joka talon

kartanon, suutuksissa kun eivät löytäneet kylässä paljon muuta kuin

tyhjät seinät, silla kylänväki oli onnistunut joksikin tarkoin pelastaa

omaisuutensa.

Nyt komensi Olli vähäisen joukkonsa hiivimään järjestyksessä kylää

kohden. Ollin joukkoon oli sieltä ja täältä liittynyt kylänmiehiä, niin

että hänen sotavoimansa kasvoivat 30 miehiseksi. Olli oli nyt

järjestänyt joukkonsa Isotuovilan kartanon läheisyyteen, metsän ja

ulkohuoneitten suojiin, (asuinhuonerakennus oli tulen vallassa)

vihollisen päihtyneen väen suurin joukko makasi, piehtaroi, örisi ja

"pajatti" kartanolla ja kartanon läheiseltä pellolla, muutamia hoiperoi

kartanon ympärillä ja ulos palavista huoneista j.n.e.

Kun Olli oli saanut väkensä otolliseen järjestykseen kuului

merkkipaukaus ja silmänräpäyksessä hyökkäsivät suomalaiset ja

nukuttivat ijäksi monta sataa vihollista. Vähemmän päihtyneet lähtivät

hoipertelemaan pakoon, vaan suomalaiset pitivät tarkoin silmillä, ettei

yhtään tiettävästi päässyt pakoon.

Tähän päättyi se vihollisretki: "Tuovilan tuho".

Vihollisten päihtymys oli tapahtunut siitä syystä, että kyläläiset

kiireissänsä olivat jättäneet eli unhoittaneet viinavarastonsa, jotka

viholliset löysivät. Niinä aikoina keitettiin viinaa joka talossa

niinpaljon kun tahdottiin erittäinkin sydänmaan kylissä. Muuta tavaraa

viholliset eivät saaneetkaan; kylän vaan polttivat, -- joukko

päihtyneitä vihollisiakin löydettiin palaneina huoneitten sisältä --

näitten joukossa vihollisten päällikkö Patraskoij. Eräässä talossa oli

muuan vanha renki mennyt hakemaan jotakin, mutta joutui vihollisten

käsiin. Ensiksi piinattiin miestä ilmoittamaan talon rahat siten, että

hän naulattiin kämmenistä seinään ja kun tämäkään julmuus ei auttanut,

sytytettiin huone palamaan, joten miesrukka poltettiin elävältä.

Tällainen vihollisen käytös oli niinä aikoina tavallista, niin että

milloin vihollinen vaan saapui suuremmalla joukolla, riensivät ihmiset

kaukaisiin metsiin y.m. pakoon, jättäin kaiken muun omaisuutensa

vihollisen saaliiksi. Rahat säilytettiin maankuopissa, raunioissa

j.n.e. Kylien ja talojen täytyi säännöllisesti pitää vahteja

kallioilla, vaaroilla, rajamailla ja sytyttämällä varoitustulia ja

siten ilmoittaa vihollisten likenemisestä. Viholliset taas puoleltansa

keksivät uusia teitä, joten välin tapahtui, että vihollinen ryntäsi

päälle äkkiarvaamatta. Silloin oli raja-asukkaiden henki ja omaisuus

vaarassa joka hetki. Niinä aikoina kysyttiin Suomen kansan henkivoimain

kestäväisyyttä, erittäinkin rajamailla Venäjää vastaan. Rauhattomuus

ulkonaisilta vihollisilta, nälkä ja hirmuiset taudit, laittomuus

yhteiselämässä, väkevämmän oikeus siis vallassa, -- siihen hengellinen

pimeys, taikauskoisuus y.m. -- kas siinä lauma vihollisia, joitten

voima yksitellenkään, saati sitte laumottain, ei ollut helppo kukistaa.

Vuosisatoja onkin senlainen kukistustyö kestänyt, mutta vasta osa

vihollisten etuväen voimia on voitettu; ryhmiä jälkijoukoista on vielä

voittamatta. Edelleen tarvitaan voimia -- uusia voimia!

Kansa, joka on kestänyt senlaisia uhria, kansa jonka henkivoimain

sitkeys on säilyttänyt nimensä yli aikojen jolloin:

"Vaimot, lapset ryöstettiin,

Isät, äidit murhattiin -- Ja talot konnut poltettiin".

Senlainen kansa -- sanomme me -- ei saa antautua orjan toimettomuuteen,

ei saa epäillä tulevaisuudestansa, kuinka pimeältä ja myrskyiseltä se

näyttäköönkin!

* * * * *

Kahakka päättyi hiljan illalla. Kun nyt ei enää kuulunut hiiskaustakaan

vihollisen puolelta, laittausi Olli miehinensä levolle erääsen

heinälatoon, joka oli jäänyt palamatta. Miesten taikauskoisuus peljätti

heitä asettumaan yöksi niin likelle kuolleita vihollisia, vaan Ollin

vakuutukset, etteivät kuolleet voineet tehdä mitään pahaa, tyydyttivät

eli olivat tyytyvinänsä vihdoin miehet asettumaan, vaikkeivät

uskaltaneet antautua unen valtaan, vaan jaarittelivat kaikenlaisia

kummitusjuttuja. Olli kenties vaan näyttääksensä miehille kuolleita

pelkäämättömyyttänsä, pistäytyi ulos ladosta ja käveli kentälle

kuolleitten keskelle. Hän luuli kuulevansa heikon uikutuksen

kuolleitten rivistä, joka uikutus karsi niin häntä, että oli vähällä

lähteä pötkimään pakoon ja olisi ehkä sen tehnytkin, vaan ei kehdannut,

kun hän näki yhden miehistänsä seisovan ladon ovella. Olli rohkasi siis

luontoansa ja käveli uikutusta kohden päättäen lopettaa uikuttajan

tuskat yhdellä keihään pistolla, jos uikuttaja todellakin oli elävä

ihminen eikä kummitus. Mutta ääni kuului vaan valittelevan ja väliin

vallitsi haudan hiljaisuus. Hän käveli kuitenkin, vaikka ei pelvotta,

sille suunnalle, mistä hän luuli kuulleensa äänen. Vihdoin luuli hän

näkevänsä palasen matkan päässä liikunnan kuolleitten rivissä; hän

seisahtui hämmästyksissänsä. Iltakuu alkoi nyt valaisemaan ja Olli

näki, että ihmisen muotoinen esine väliin juoksi ja väliin kumartui

maahan, näyttäen kun hän olisi etsinyt jotakin. Olli tunsi itsensä

niinkun hän olisi sidottu maahan. Hän tahtoi huutaa, vaan ei saanut

ääntä ulos kurkustansa, hän seisoi liikkumatta yhdessä paikassa.

Vihdoin lähestyi se liikkuva esine, ja näytti huomaavan Ollin ja

aikovan juosta pakoon. Nyt vasta pääsi Ollin huulilta ääni: "Oletko

ihminen vai kummitus?" "Olli!" vastasi itkuinen ääni. Olli juoksi nyt

pelkäämättä kun kuuli nimensä, liki vaikeroivaa ja tirkisteli häntä

tutaksensa vaan ei rohjennut käydä kovin liki tuntematonta.

"Olli! missä on Risto?"

"Herra Jesus -- Anna! ja miesvaatteissa", huusi Olli surkealla äänellä.

Samalla juoksevat miehet ladosta huutain: "Olli, Olli! kummituksia on

ladossa, ne huutavat ja mölisevät, että sehän elävä on, -- lähdemme

pois tästä paikasta!" huusivat miehet kauhistuksissansa. Olli koetti

vakuuttaa miehiä, että olivat mahdollisesti kuulleet hänen ja Annan

äänen ja luulleet kuulleensa kummituksia. "Ei he kuulivat ladossa

heinäin sisältä mölinän", väittivät miehet. Anna oli kysynyt jo

kymmeniä kertoja: "Missä on Risto?" saamatta vastausta, sillä Olli oli

olevinansa niin viivytetty miehiltä, ettei hän muka kerjennyt vastata

Annan kysymyksiin, eikä miehetkään, jotka kyllä kuulivat kysymykset,

tahtoneet vastata, kun tiesivät kuinka kipeä tämä kysymys oli. Anna

ihmetteli itseksensä kuinka Olli oli tullut niin välinpitämättömäksi

hänestä ja Ristosta, ettei hän heti vastannut ja poistanut Annan

levottomuutta. Olli toivoi, että hän olisi viisi syltä maan alla, ettei

hän kuulisi ja olisi pakotettu vastaamaan Annan kysymyksiin. Taas kysyi

Anna:

"Olli, kuule! -- missä Risto on?"

"Risto ei nyt ole täällä, hän on toisella suunnalla, kyllä hän tulee!"

"Tuleeko Risto huomenna?" kysyi taas Anna.

"Ei taida kerjetä vielä huomenna, mutta kyllä se tulee, älä epäile

Anna!"

"Onko Risto ollut tuossa tappelussa, kun noin paljon vihollisia on

kaatunut -- oi hirmuista!" huusi Anna.

"Ei Risto ole ollut tässä tappelussa", vastasi Olli.

"Vihollisetko ovat polttaneet kartanon?"

"Viholliset polttivat, mutta saivatkin ansaitun palkkansa, siinä

makaavat nyt kaikki kuoliana", vastasi Olli.

"Voi kauhioita ihmisiä! -- mitähän Risto, isä ja äiti sanovat kun

saavat tietää tämän hävityksen. Mistä saamme senlaisen kodin nyt? --

Mutta kyllä Risto laittaa kun hän tulee -- isällä kyllä on rahaa, että

saamme uuden kartanon -- sen teemme vielä paremman kun entinen oli --

kun vaan Risto nyt tulisi heti. Hyvä oli toki, että isä sai rahansa

pelastetuksi -- kun vaan Risto tulee, niin on tässäkin onnettomuudessa

kaikki hyvin! Vanhempani varmaan ovat jo Korpisilla, olisit nähnyt mitä

kyytiä hevoset juoksivat raskaine kuorminensa missä vaan oli tasaista

maata -- järvissäkin on jo vahva jää ja suot kantavat hyvin.

Näätämäestä palausin minä takasin kun olin niin levoton teistä --

koskahan Risto tulee, odotammeko häntä ennenkun lähdemme täältä?"

lirisi Anna, arvaamatta Ollin hirmuisia tuskia. "Emme jää tänne

odottamaan Ristoa, kyllä hän tulee jälistä kun joutuu. Lähdemme nyt

ensin etsimään miesten kummituksia ladossa". Miehet selittivät etteivät

he tahdo mennä sisälle latoon, vaan kyllä pitävät vahtia ulkopuolella.

Olli käveli nyt etupäässä ja muut miehet perässä. Annakin oli liittynyt

joukkoon, sillä hän nyt kammoi yksinäisyyttä enemmän kuin äsken,

jolloin luuli kenenkään näkemättä olevansa kuolleitten joukossa

etsimässä rakastettuansa, kuten "Torpan tyttö". Olli seisattui ladon

ovelle kuuntelemaan ja kuulikin heikkoja valituksia sekä Ollille

ymmärtämättömiä sanoja: "'pomilujtesj!' ja 'Warmhertigkeit!' --

('Armoa') ei se ole mikään kummitus, vaan joku haavoitettu vihollinen,

joka ennen meitä on vetäytynyt latoon ja kätkeynyt heiniin", sanoi Olli

tovereillensa.

"Antaa katalalle keihäänpiston, niin pääsee vaivoistaan", sanoi joku

miehistä!

"Hyi, Kallon Matti, kuinka julma sinä olet! -- sitä ei saa tehdä!"

huusi Anna.

"Annalla on oikeen, se olisi tunnottomasti murhata kuoleva sairas, joka

ei voi puolustaa itseänsä", sanoi Olli.

Olli meni nyt ääntä kohti latoon, kaivoi sairaan ylös heinistä, otti

hänen varovasti syliinsä ja kantoi ladon ovelle. Sairas vapisi sekä

pelosta, että kylmästä, sillä yö oli kylmä, kertoen rukoussanojan

ja joita kukaan ei ymmärtänyt. Anna kuitenkin luuli sanasta

"Warmhertigkeit" ymmärtävänsä, että sairas pyysi armeliaisuutta.

"Mutta mitä me tälle teemme, hällä varmaan on paha haava, koska hän on

niin verenhyyteessä -- haava olisi korjattava ja sidottava, vaan kuinka

me voimme sen tehdä ja mihinkä me sitte panemme sairaan kun kaikki

lämpimät huoneet ovat poltetut?" lausui Olli.

Sairas, joka näytti enemmän nuorukaiselta kun mieheltä, koetti viitaten

näyttää vasenta puolta ruumistansa kipeäksi ja viittaili käsivartensa

ympäri näyttäen, että olisi käärittävä.

Anna lähestyi nyt sairasta ja koetti niillä muutamilla sanoilla, joita

hän saattoi saksan kieltä vakuuttaa sairaalle, että hän nyt oli

ystäväin eikä vihollisten keskellä. Sairas vihdoin ymmärsikin asemansa

ja suuteli Annaa ja Ollia lämpimästi.

"Mitä me nyt teemme sairaalle?" kysäsi Olli.

"Minulla on hevonen ja reki tuolla kujansuussa, menkää joku noutamaan

se tänne!" komensi Anna. Matti, joka oli ensin lukenut sairaalle julman

tuomion, juoksi täyttä laukkaa noutamaan hevosta eikä viipynytkään

monta minuuttia ennenkuin hevonen oli paikalle.

"Vai oli Annalla hevonen, sitä en tiennytkään, kyllä nyt ehkä tulemme

jotenkin toimeen", lausui Olli.

Anna koetti saada selville, jos sairas kärsisi matkustaa reessä

ensimmäiseen taloon, jonne oli noin peninkulman matka, siellä

koetettaisiin laittaa hänen haavojansa. Sairas viittasi lähtöä

matkalle, näytti kärsivänsä tuskia, mutta koki olla vaiti ja

kärsivällinen. Sairas vuoteutettiin heinäin ja vaatteiden kanssa

rekeen. Ensimmäisessä talossa kannettiin sairas lämpimään tupaan. Läpi

vasemman käsivarren hauvislihan kautta oli keihään reikä, josta vielä

juoksi verta, kylkeenkin oli keihäs tehnyt haavan, joka kuitenkaan ei

ollut syvä.

Anna puhdisti ja sitoi haavat parhaan ymmärryksensä jälkeen, Anna oli

taloon tultuansa saanut tilan muuttaa pois miehen vaatteet ja pukeutua

omiinsa. Sairaan naama sujui pitkäksi kun hän näki tapahtuneen puvussa

muutoksen. Muutaman tiiman levättyä lähdettiin taas matkalle ja hyvin

hiljan illalla jouduttiin taloon, jossa Annan vanhemmat olivat saaneet

väliaikaisen kotinsa.

Se oli samalla kertaa surkiaa ja ylentävää nähdä näitä vanhuksia, kun

Anna kertoi, että vihollinen oli polttanut kartanon. Tyynen itkun

perästä sanoi emäntä: "se oli niin kaikkivaltiaan tahto".

"Niin rakkaani -- Jumala varjelkoon isänmaata!" vastasi isäntä. Heillä

oli nyt ainoastaan pienonen tupa, jossa asuivat yhdessä palkkaväen

kanssa. Monessa sen aikasissa taloissa ei ollut muuta kun yksi tupa;

tämä talo oli yksi niistä harvoista jossa oli kaksi tupaa ja yksi

pienonen kammari porstuvan perässä. Tuvat olivat n.k. savupirttejä;

koko perällä oli "uloslämpiäviä" asuinhuoneita, ainoastaan

Isotuovilassa, joka nyt oli poltettu poroksi -- talo oli muuten mainio

kaikin puolin.

Annan vanhemmat ottivat ystävällisesti vastaan sen muukalaisen sairaan.

Ensimmäiseksi yöksi täytyi hänet sioittaa samaan huoneesen muun väen

kanssa, sillä ehkä mainittu kammari oli varustettu tulisialla, oli se

kuitenkin kylmä ja muutoin epäsiivossa, mutta seuraavana aamuna oli

kammari lämmin ja puhdas -- sen kaiken oli Anna ja Olli tehneet

yönajalla -- joten sairas, joka jo oli siksi vahvistunut, että hän voi

liikkua omin jalkoinsa, sai erikoishuoneensa ja josta riemustuneena hän

suuteli Annan käsiä. Sittekun sairas oli niin saatu vuoteellensa,

kysäsi Olli: "Mistä saamme nyt lääkkeitä sairaalle?"

"Täältä!" sanoi Anna ja avasi pöytälaatikon. "Tässä on lääkkeitä, joita

tohtori jätti minulle silloin kun Risto oli kipiä, ne tulevat nyt

hyvään tarpeesen. Tässä on niinkuin näet, ei ainoastaan lääkkeitä vaan

myöskin koneita, jolla lääkkeitä käytetään, minähän olen koko tohtori,

etkö näe Olli", jatkoi Anna itsetyytyväisesti.

"On minullakin lääkkeitä", sanoi Olli ojentaen Annalle pullon ja

selittäen sen historian jonka edeltä tunnemme.

"Hyvä, ehkä tulee tarpeesen", vastasi Anna. Sairaan hoiti Anna hyvällä

menestyksellä ehkä paraneminen edistyi vitkoitellen.

Sairaan haavat puhdistettiin ja sidottiin uudelleen, nyt lääkkeiden

kanssa. Sairas näytti erinomaisen rakasta käytöstä hoitajoitansa

kohtaan, erittäinkin Annaa kohtaan näytti hän suurta kunnianosoitusta;

molemmin puolin tunsivat he ikävän kun eivät ymmärtäneet toistensa

kieliä. Sen verran tuli selville aluksi, että sairas osasi sekä saksaa

että venäjää.

Anna taas ei ymmärtänyt sanaakan venäjää, vaan muutamia sanoja saksaa.

Viimeksi mainitun kielen avulla oppivat he vähitellen ymmärtämään

toisiansa. Nyt aljettiin ahkera vaihetustyö: Anna opetti sairaalle

suomea ja sairas Annalle saksaa. Kun sairas, ehkä jo kolmen kuukauden

kuluttua täydellisesti terve ja vapaa menemään minne tahtoi, ei

kuitenkaan uskaltanut ennenkun vasta kesän tullen antautua pitkille

erämaamatkustuksille kotimaahansa, pyysi hän saada viipyä

hoitajoittensa luona talven yli, joka hänelle myönnettiin sen

kernaammin, kun hän oli voittanut koko perheen sekä muittenkin

paikkakuntalaisten yleisen myötätuntoisuuden. Tällä ajalla oppivat Anna

ja sairas toistensa kieliä niin että he välttävästi voivat keskustella

ja ymmärtää toisiansa.

* * * * *

Anna tuli päivä päivältä aina levottomammaksi Riston viipymisestä. Muun

lisäksi kummastutti Annaa se seikka että Olli Annan mielestä

säännöllisesti näytti välttävän kohdata Annaa.

Viikon päivät senjälkeen kun perhe oli saapunut nykyiseen asuntoonsa,

kohtasi Anna Ollin kerran kahdenkesken ja taas itkien valitti kun Risto

jo ei ole tullut. Olli oli hyvin tuskissansa ja supisi itsellensä:

"Mitä se paranee salaamalla, tässä täytyy kuitenkin sanoa se hirmuinen

totuus!"

Vihdoin lausui Olli: "Ristolta paljon terveisiä sulle, erotessamme

sanoi hän näin: 'sano Annalle, ettei hän koskaan epäile!' Vahvista

itsesi nyt Anna! -- --: _Risto joutui venäläisten vankeuteen!_ sitä me

emme voineet estää!"

Se on helpompi arvata kun selittää mitä Anna nyt tunsi. Hän kaatui kun

ukkosen lyömä maahan.

Olli otti Annan syliinsä ja kantoi ulkoa tupaan, jossa Annan

vanhemmat istuivat kahden kesken. Vanhemmat hämmästyksissänsä tästä

äkkikohtauksesta, tiedustelivat Ollilta mitä oli tapahtunut, vaan Olli

ei kajonnut muuhun kun saada Annan virkomaan.

"Ole nyt vahva, Anna", supisi Olli hälle korvaan, "Ristolla ei ole

vaaraa vaikka hän viipyy, kuule nyt Anna rukka, mitä sanon!"

Anna heräsi viimein kuin pitkästä unesta ja kysyi Ollilta: "Mitä

sanoit, Onko Risto tullut kotiin? -- sinähän sanoit eilen, että Risto

oli vankina, eihän se ole tosi, Olli?"

"Risto on vankina, ole nyt vahva ja kuule mitä sanon!"

"Minä olen vahva, puhu Olli", huusi Anna tuskissansa.

"Riston vangittua komensi venäläisten päällikkö Snorikoff, ettei kukaan

saanut tehdä vangille mitään pahaa päänsä uhalla, sillä Snorikoff

luulee saavansa ison palkinnon kun hän päästää Riston vapauteen ja

siinä toivossa kohtelee hän vankia hyvästi. Tähän vakuutukseen tulin

minä Jussinkin kertomuksista. Snorikoff oli näet sanonut, että kun hän

Riston vaan saisi vangiksi, niin kyllä siitä 'ruotsit' maksaisivat

hyvän lunastuksen".

"Missä sinä Jussin tapasit, Olli?" kysyi Anna.

"Hän oli karkauksensa perästä taas antaunut vihollisen oppaaksi".

"Ja onko nyt vihollisen joukossa?"

"Ei, nyt hän riippuu hengetönnä petäjän oksassa suolla!"

"Kuka sen raukan hirtti?"

"Minun toverit, minun käskyllä -- majurin käskyn olen täyttänyt",

vastasi Olli.

"Kuinkahan paljon tuo venäläinen Snorikoff tahtoo Riston

vapauttamisesta?" arveli Anna.

"Kyllähän se tahtoo niin paljon, ettei sitä kukaan jaksa maksaa --

täytyy jollakin muulla tavalla saada Risto irti", vastasi Olli.

"Millä tavalla, sano Olli -- millä tavalla?" huusi Anna.

"En ole vielä oikein selvällä asiasta, mutta toivon vakaasti jonkun

keinon keksivämme, älä epäile, Anna".

Aika kului nyt, päivä päivän perästä. Anna hoiti sairaan huolella,

molempien kielitaito kehkesi. Nyt oli jo kevät, talvi oli siis takana.

Sairas oli ihan terve, hän kertoi kiitollisuuttansa joka päivä; nyt ei

hän enää ollut outo, vaan vanha tuttu ja ystävä. Nyt tiedettiin, että

nuorukaisen nimi oli Feodor Ivanovitsch Snorikoff, siis poika sille,

jonka luona Risto oli vankeudessa. Feodor lohdutti Annaa Riston suhteen

ja lupasi kaikin voimin saada Riston vapautetuksi. Ehkä tarkemmin

peräänajatteleva kuulia, mimmoinen Anna oli, voi huomata ettei

Feodorilla ollut juuri suurta luottamusta isäänsä. -- Feodor oli

valittanut Annalle, että isänsä oli raaka ja itsekkäinen vaikka rikas.

Sukulaistensa turvin ja niitten vaikutuksen kautta oli Feodor

onnistunut saamaan hyvän alkeellisen sekä kirjallisen että siveellisen

kasvatuksen, jota hän olisi tahtonut jatkaa, vaan isänsä luovutti hänen

pakolla pois opistosta. Äitinsä oli aikaa sitte kuollut. Tällekin

ryöväysretkelle, jolla henkensä nyt niin ihmeellisesti pelastui, oli

isänsä hänen pakottanut, sanoen: että kun hän (Feodor) nyt jo oli 22

vuoden vanha, tuli hänen hakea ansioita taloudellista toimeentuloansa

varten. Feodor kertoi, että hänen lemmikkinsä 16 vuotias Olga

Sergejevna oli muutamanlaisessa kauppapalveluksessa hänen isänsä luona.

Olgankin isä Sergei Patraskoij oli ollut joukossa, "kuinka lienee

käynyt sillekin, hän oli samallainen raukka kun isäni", huokasi Feodor.

Feodorin isäkin oli saanut vihjaa nuorten taipumuksesta mutta Feodor

oli usiasti kuullut isänsä haukkusanoja Olgasta, josta Feodor selvin

ymmärsi isänsä mielen ja sentähden kohtasivat nuoret toisiansa

ainoastansa joskus salaa, vaan niin paljon, että vannoivat keskenänsä

murtumattoman uskollisuuden elämässä ja kuolemassa. Feodorin isällä oli

muuton Olgaan rajaton luottamus. Olga oli toimekas, siitä oli isälle

suuri hyöty, muuten oli Olga Snorikoffin mielestä arvoton kappale,

köyhä kun oli. -- Anna ja Feodor olivat siis samanlaisessa asemassa,

heillä oli paljon keskustelemista. Ollikin oli usiasti keskusteluissa,

jotka säännöllisesti alkoivat ja päättyivät hankkeilla miten Risto

voitaisiin pelastaa. Erään kerran senlaisessa keskustelussa pyysi

Feodor Ollilta saada pitää muistona Ollin merkillisen pullon, jonka

sisällys, sen yhden kerran kun hän (Feodor) oli sitä nautinnut, oli

tehnyt hälle niin hyvää, että hän oli nukkunut yhteen menoon liki

kokonaisen vuorokauden, ehkä hänen kipunsa silloin olivat pahimmallaan.

Olli katsahti ensin Annaa silmiin, vaan kun Anna näytti myöntävän

viitteen, suostui Olli Feodorin pyyntöön.

Feodor lohdutti väsymättömästi Annaa Riston pelastuksesta.

* * * * *

Kun muutamien viikkojen Tuovilan polton jälkeen ei taas kuulunut

vihollisista mitään, lähti Tuovilan isäntä väkinensä palaneen talonsa

paikalle. Kahdesta pellolle palamattomaksi jääneestä riihestä

laitettiin kaksi väliaikaista asuinhuonetta. Kun huoneet oli saatu

jollekin määrin asuntokuntoon, palasi isäntä väkinensä entiseen

väliaikaiseen asuntoonsa, noutamaan talon tavaroita mitä paikalla

tärkeimmät tarvittiin ja mitä mahdollisesti saatettiin kelvoin

suojella.

Nyt tuli kysymys kuinka sairaan kanssa oli tehtävä. Isäntä esitteli,

että Anna jäisi sairaan kanssa paikalle. Annasta oli tämä vastahakoista

erota vanhemmistansa, jota vastaan toiselta puolen oli sairaan kohta.

Anna oli hyvin murheissansa, Feodor näki Annan huolen, vaikkei

ymmärtänyt syytä ja kun he nyt vielä kielenkään puolesta eivät voineet

keskustella, niin oli asia tukala.

Vihdoin koetti Feodor kaikenlaisten osotteluiden avulla päästä

ymmärtämään Annan vaivoja. Lopullisesti pääsi Feodor ymmärrykseen

asiasta, ja koki selittää, ettei hän tahtonut millään tavalla eroittaa

Annaa vanhemmistaan; hän (Feodor) pyysi vaan kun armotekoa, että saisi

seurata perhettä, sen enemmän kun -- selitti hän -- hän nyt oli paljon

vauraampi. Niin päätettiin vihdoin, että koko perhe sekä Feodor muuttaa

"uuteen" taloon.

Feodor peitettiin kaikella huolella vaatteilla ja nahkasilla rekeen,

samaan rekeen istui Anna ja isäntä itse ajajaksi. Muuttopäivä oli

kaunis vaikka kylmä -- tämä oli päivää ennen joulunaattoa -- Feodor

iloitsi ja lirisi kun lapsi joka saa ajaa reessä.

Niin saavuttiin "uuteen" taloon. Huoneet olivat kaikin puolin kaiketta

kaunistuksetta -- perimmäinen niistä kahdesta määrättiin isännän,

emännän, Annan ja Feodorin asunnoksi -- mutta se ei viipynyt monta

päivää ennenkun Annan järjestämä nero ja käsi oli muuttanut huoneen

puoli paratiisiksi. Ne puhtaaksi piilutut seinät ja katto koristeltiin

pienoisilla kuusilla, laattia piroitettiin joulunaattona oljilla, maan

tavan mukaan j.n.e.

Feodor selitti sittemmin keväällä kun hän saattoi puhua, ettei hän

koskaan ollut viettänyt niin juhlallista joulua, kun nyt näitten

teeskentelemättömien hyväin ihmisten joukossa; hän vaan kaipasi, ettei

hällä ollut antaa mitään näkyvää joululahjaa, "niin alaston kun nyt

olen", mutta toivoi vastedes voivansa jollakin tavalla näyttää

kiitollisuuttansa.

Isäntä oli myötään väkinensä hommassa uuden kartanon rakennustyössä --

hirsiä ja muita rakennusaineita hankittiin pitkin talvea.

Talvi kului erinäisittä tapauksitta. Toukokuun lämpimät päivät ja

valoisat yöt vuodattivat uutta elämää ei vähemmin ihmisen sieluun ja

ruumiin kun kivikkokorpeen. Kevät, tämä luonnon uudestaan heräävä voima

heijuuttaa loistolla ja lämpimällä ihmissielua yhtä voimakkaasti

kultakaton kuin karstaisen orren alla, ken vaan sen sulokieltä oikein

kuulee ja oikein tajuaa.

Feodor oli nyt täydellisesti terve ja nyt oli muutenkin aika ajatella

palausmatkalle. Annan ja Feodorin nykyinen yhtämuotoinen elämän kohtalo

oli heissä juurruttanut syvät ja hellät heimolaisuuden tunteet, joista

yhteenjuottui erohetken kipukarvaus ja toivon auver. Molemmilla

kangasti vuorotellen toivon kirkas tähti ja vuorottain peittivät synkät

pilvet tulevaisuuden näköalan.

Ero täytyi kuitenkin tapahtua, se oli välttämätön, siitä riippui

molempain tulevaisuus. Olli varustausi saattamaan Feodoria ensimmäiseen

venäläiseen kylään.

Lähteissänsä sanoi Feodor Annalle: "Niin suurta velkaa kun olen teille,

en koskaan voi maksaa, vaan olisi ainakin velvollisuuteni palkita

vaivoistanne, muuten -- häpiäkseni -- minulla ei ole kun muutamia

ruplia, jotka tarvitsen elääkseni matkalla!"

"Feodor", huusi Anna, "mitä ajattelette meistä? -- että rahan vuoksi

olisimme auttaneet teitä hädässä? -- eikö niin isä?" kysyi Anna,

kääntyen isäänsä päin.

"Jos herra tarvitsee rahaa matkalle, niin saatte", vastasi isäntä.

"Antakaa anteeksi, Anna, kysymykseni! En saata ajatella teistä muuta

kuin mitä jalointa, sen olen täydellisesti kokenut -- rahalla

hyvyytenne ei ole maksettu, kuitenkin tunnen piinalliseksi, etten edes

voi tehdä senkäänlaista mitätöntä palkintoa. -- Syvimmät kiitokseni

teille, isäntä, vielä rahantarjouksestanne -- kyllä tulen toimeen

matkalla omilla rahoillani", lausui Feodor lämpimästi syleillen

ystäviänsä jäähyväisiksi.

"Terveisiä, tuhansittain Ristolle, käskekää hänen heti kiireesti

lähtemään kotia kohti!" huusi Anna, kun Feodor ja Olli jo olivat

näkemän päässä.

Feodor ja Olli matkustivat nyt samaa suuntaa, jota viholliset

viimekerralla olivat saapuneet kylään. He olivat matkalla, väliin vähän

leväten, yötä ja päivää, valoisat kun yöt olivat, ja kolmen vuorokauden

kuljettua saapuivat he ensimmäiseen venäläiskylään.

Jo taipaleella oli Feodor alkanut puhutella Ollia seuraamaan koko

matkalle. Taloon tultua uudisti Feodor hartaan pyyntönsä sillä

seurauksella, että Olli lupasi seurata kun vaan Feodor laittoi niin,

että sana vietiin kotiin (Tuovilaan) tästä tapauksesta. Feodor sai

isännän talossa, jossa nyt olivat, lupaamaan viedäksensä sanaa, vaikei

hän sitä tehnytkään, kuten sittemmin tuli selville.

Kahden kuukauden vaivaloisen matkan perästä saapuivat matkustajat

perille. Olli ei uskaltanut seurata Snorikoffin asuntoon, vaan jäi

neljänneksen päähän erääsen taloon, jossa Feodor oli tuttu ja laittoi

sijan matkakumppanillensa toistaiseksi.

Illalla samana päivänä palasi Feodor Ollin luo ja kertoi, että

Snorikoff kuukauden päivät sitte oli muuttanut pois paikalta, eikä

kukaan tiennyt minne. Eräälle vaimolle oli Olga salaa kuiskannut, että

jos Feodor tulee kotiin, koettaisi hakea heitä Vernitsan suunnalta.

Riston oli myös täytynyt seurata vankina "voivottaa". Ristoa oli

Snorikoff viimeaikoina kohdellut kaikenlaisella hävyyttömyydellä,

muistuttaen, että ellei lunastus kohta tule, hän ei aikonut ruveta

armeliais-sisarten toimeen y.m.

Nyt saivat Feodor ja Olli uusia huolia. Luonnoton isänsä ei ollut

Feodorille jättänyt pienintäkään vihjaa siirtopaikastansa. Pelvolla

kysyi nyt Feodor: "Olli, lähdetkö vielä retkelle kanssani?"

"Lähden!" vastasi Olli. "Kun kerran olen urennut näin kauas, niin

tahdon nähdä Ristoa ja, jos mahdollista, pelastaa hänen".

Nyt lähtivät kumppanit taas matkalle. Kuukauden vaellettuansa löysivät

suuren erämaan kylän, jonka edustalla oli iso järvi. Järvessä kylän

läheisyydessä oli saari, jossa oli kaksi varakasta taloa. Saarelle oli

Snorikoff asettunut, sittekun hän oli ajanut pois asukkaat ja ryöstänyt

heidän tavaransa neulasta naulaan. Hällä oli joukko roistoja muassa,

"sotaväkeä" muka, jotka hän myös sijoitti saarelle, julistaen muuten,

että suuri joukko sotaväkeä oli hetimiten saapuva paikalle ja

lähetettävä "Ruotsia" vastaan. "Sotamiehet" samosivat kytästä kylään

sydänmailla ryöväten ja varastellen; tavara kannettiin "voivotalle",

jota kaikki pelkäsivät kun kuolemaa. Kylän ja saaren välillä oli

vahdit, niin ettei kukaan luvatta saanut liikkua kylän ja saaren

välillä. Ainoastaan Olga sai viivyttämättä liikkua minne tahtoi.

Ristolle oli laitettu erinäinen vankihuone pieni tulisijaton pimiä

koppero. Risto näki nyt hirmuksensa, että hän oli aivottu täällä

palellutettavaksi kuoliaaksi tulevana talvena. Vanki oli kaularaudassa,

jonka vahvat vitjat olivat ruuvatut kiinni seinään. Ruokakin oli ollut

vangille hyvin kehno, vaan Olga, jolla oli toimena vangin hoito ja

ruokkiminen, hankki sääliväisyydestä vangille parempaa ruokaa. Olga

kantoi aina itse ruoan vangille. Nämä ruokahetket olivat ainoat

valopilkut vangin vaikeassa elämässä. Olgalla oli aina ystävällisiä

sanoja vangille. Kaksi hyvin aseitettua vahtia seisoi yötäpäivää

vankilan vierellä.

Vaikka jo oli syyskesä, oli päivä lämmin jolloin matkustajamme

saapuivat paikalle. Olli ei uskaltanut mennä Feodorin kanssa kylään,

vaan jäi sen läheisyyteen odottamaan uutisia, joita Feodor pian lupasi

tuoda.

Feodor käveli siis yksin kylään ja sattumuksesta molemminpuoliseksi

ihastukseksi kohtasivat Olga ja Feodor toisiansa kylän puolella. Olga

oli jo kerjennyt tehdä tuttavuuden yhdessä kylän pienessä perheessä.

Sinne johti Olga Feodorin ja siellä saivat vapaudessa keskustella yhtä

ja toista. Feodor juoksi noutamaan Ollinkin keskusteluun.

Pian oli Feodor kertonut retkensä "Ruotsissa" ja missä suuressa

kiitollisuuden velassa hän sekä Olga olivat Ristolle.

"Risto _pitää_ vapauttaa", se oli päätös, "mutta millä tavalla siitä

saamme tuumata edespäin". Siihen päättyi keskustelut tällä kertaa, --

huomenillalla päätettiin jatkaa. Feodor tahtoi ensin tavata isäänsä,

heikossa toivossa, että hän ehkä päästäisi Riston vapauteen. Olli sai

asua perheen luona; piti vaan varoittaa niin, ettei kylässä päästy

tietoon, että Olli oli "ruotsi".

Feodor riensi nyt isänsä puheille. -- Olgan ja Feodorin kohtausta isä

ei kuitenkaan saanut tietää.

Kun Feodor astui isänsä eteen, kysyi tämän: "No, munsiör missä on

tavarat ja rahat, olet kait saanut paljon kokoon niin pitkällä ajalla?"

"Ei ole minulla mitään rahaa eli tavaraa, haavoitettuna meikäläisten

joukosta pelastivat ruotsit minun ja ihmeellisen hyvästi hoitivat että

pelastui henkeni".

"Soo, missä se temu oli?"

"Tuovilan vainiolla, siellä oli kaikki meikäläiset kaatuneet ja kartano

oli poltettu".

"No mihinkä joutuivat rahat ja tavarat?"

"Sitä en tiedä, ehkä lienevät omistajat pelastaneet tavaransa, hyvät

ihmiset olivat jotka pelastivat henkeni!"

"Niin, tietysti toivossa että nylkeä minulta isot rahat!"

"He eivät tahdo mitään".

"Paras on etteivät tahdo, minä en maksa roskaakaan. Pöllöt, jotka

antoivat kaataa itsensä eivätkä riisuneet ensin pois rahat ja tavarat,

maatkoot siellä rauhassa. Minä sillä samalla retkellä sain sentähden

parhaan palan, täällä on minulla lintukoppelissa Risto, josta ruotsit

saavat maksaa minulle 10,000 ruplaa, jota palkintoa odotan joka päivä.

Sergej Patraskoij on ollut pitkällä retkellä, se varmaan kohta tulee

suuren tavaran ja rahasumman kanssa -- Olgasta tulee rikas tyttö",

lausui Snorikoff irvistellen.

"Eikö olisi isäni, paras päästää Risto vapauteen, ehkä siitä olisi

enemmän hyvää?" lausui Feodor.

"Oletko hullu! minä kenkkäisin pois 10,000 ruplaa! Teet paraiten että

kirjoitat heti ystävällesi, että ellei kuuden viikon sisällä ole 10,000

ruplaa täällä niin tulee Risto lyhenemään yhden pään pituuden. Minä

tiedän Luomajussin kautta että Ristolla on rikas appi-isä, kyllä sillä

on varaa maksaa, saati tahtoo. Mihinkähän Jussiraiska lie joutunut, no

olkoonpa missä hyvänsä, minulle teki hän kuitenkin hyvän työn", jatkoi

Snorikoff niinkuin itsellensä.

Feodor näki ja kuuli nyt että se oli aivan turhaa että koettaakaan

isänsä rinnassa herättää parempia tunteita.

Seuraavassa keskustelussa kolmiossa, s.o. Olga, Feodor ja Olli,

pohdittiin Riston pelastusasiaa. Olga oli vankilassa käydessänsä

ilahuttanut Ristoa "hellillä terveisillä, arvaa keltä! -- no Annalta"

-- oli Olga lausunut ja että Ollikin oli nyt niin likellä, -- "toivokaa

hyvää" -- oli Olga lopettanut. Risto luuli kuulleensa väärin Olgan

terveykset ja kysyi: keltä? -- "Annalta, Annalta" -- jatkoi Olga

riemuiten. Ristoa siis lohdutti ja vahvisti tieto että hällä oli

ystäviä ympärillä, aivan tuntemattomiakin, kun esim. Feodor, jota hän

ei tosiaan ollut nähnyt. Ristoa kummastutti kuitenkin minkätähden Olga

oli niin hyvillään Riston asiasta, kun hän ennen ei sitä ollut

näyttänyt. Vapauden toiveet, jotka jo olivat kuolemaisillansa Riston

sielussa, olivat taas heränneet uuteen elämään, hän vaan pelkäsi

etteivät hänen ystävänsä käyttäytyisi tarpeellisella varovaisuudella.

Seuraavana päivänä selitti Olga lyhykäisesti että Riston ystävät olivat

päättäneet vapauttaa hänen, mutta toimeenpano täytyi siirtää siksi kun

tulee pimeämmät illat, kehoitti siis Riston olemaan levollisena. Risto

taas pyysi Olgaa varoittamaan muitakin ystäviänsä tarkkaan

varovaisuuteen.

"Olkaa vaan levossa ja odottakaa, kaikki käy vihdoin hyvin!" vakuutti

Olga.

Majurikin oli saanut tiedon Riston vangitsemisesta ja saapunut

Elokuussa Tuovilan tienoolle sekä varustellut väkeä seudun

varustukseksi, jos vihollinen uudistaisi hyökkäyksensä. Tappava

punatauti oli raivonnut seudulla tänä kesänä. Isotuovilan isäntä ja

emäntä olivat kuolleet jo ennen majurin seudulle saapumista. Anna tunsi

nyt itsensä niin orvoksi ja hyljätyksi, Ristosta ei hän ollut kuullut

minkäänlaista ja Ollikin oli kadonnut Feodorin saattamaretkelle teille

tietymättömille, kaikki näytti syvältä pimeydeltä. Anna asui ypö

yksinänsä uudessa väliaikaisessa puhtaassa tuvassansa. Talon karja ja

muu omaisuus oli jo isännän elinaikana siirretty paikalle, pellot

kylvetty ja jo osaksi leikatutkin, heinät tehty j.n.e. Anna oli nyt

sekä isäntä että emäntä talossa. Riston poikaistoivotukset että tulla

Tuovilaan isännäksi, eivät olleet toteutuneet.

Majuri oli, kuten mainitsimme, taas muuttaunut paikkakuntaan. Hän kulki

joka päivä lohduttamassa Annaa ja virkistämässä hänen uupuneita

toivojansa ja urhouttansa. Väliin tunsi Anna ikäänkun toivon enkeli

olisi kuiskuttanut siivillänsä uutta ja raittiimpaa ilmaa hänen

sieluunsa, väliin taas vaipui hän epätoivon takoon. Hän kyllä usiasti

muisti Riston viimeiset sanat: "Älä koskaan epäile Anna", vaan

sittenkin notkui hänen uskonsa ja niin kului aika toivon ja pelvon

vaiheilla.

"Toivo, lapseni, toivo!" kehoitti majuri.

* * * * *

Riston ystävät vankilan ympäristöllä olisivat toivoneet että Snorikoff

olisi antautunut jollekin pitemmälle retkelle, joten ehkä Riston

vapautustyö olisi voinut luotettavammasti menestyä, mutta hän ei

poikennut paikalta moneen viikkoon. Hän näytti päinvastoin kun olisi

hän aavistanut jotain, kävi useimmin kun ennen Riston vankilassa ja

tarkasteli tyystin joka paikan, sekä kohteli vankia raakamaisella

tavalla. Hänen jokapäiväinen kotielämänsä oli säännöllinen. Illallisen

kanssa joi hän niin paljon viinaa että hän saatettiin päihyksissä

ruokahuoneesta sänkyyn, makaushuoneessa sittekun hän jo oli pannut

maata, otti hän vielä sängyssä viimeisen iltapaukun, jota varten Olgan,

joka piti toimen ruuanlaitosta, piti joka ilta asettaa pöydälle sängyn

viereen täytetyn viinapikarin. Muina aikoina päivää, ei matkoillakaan

hän nauttinut mitään väkevää. Hän sanoi että häntä vähänliikkeisessä

kotielämässä vaivasi unettomuus öillä, vaan kun hän illalla sai hyvän

tuprakan, niin hän nukkui levollisesti, kun yövartia.

Nyt oli käsillä ilta, jolloin ystävät olivat päättäneet vapauttaa

Riston. Kaikki tarpeelliset valmistukset tehtiin huolella ja

suurimmalla varovaisuudella. Samana päivänä näkyi kylän edusteellisella

isolla järvellä purjehtivan kaksimiehinen tavattoman iso kalastusvene

ja askaroivan kalanpyydysten kanssa, vaan kun ehkä niin iso

kalastusvene oli jotakin tuiki harvinaista ja ehkä monikin -- muitten

joukossa itse Snorikoff -- töllisteli arvellen mikä kalastaja liikkuu

niin suurella venheellä, muitakin kalastajia pienemmillä venheillä oli

liikkeellä, niin ei herättänyt vene mitään sen merkillisempää huomioa.

Vasten tavallisuutta oli Snorikoff tänä iltana ennenkun meni iltaselle,

itse käynyt lukitsemassa vankilan oven ja kätkenyt avaimen sänkyynsä,

näyttäen tekevänsä sen Olgan huomaamatta sittekun vuode jo oli laitettu

yöksi. Olga, jonka huomio nyt oli pingotettu tavallista lujemmalle,

äkkäsi kummastuksella herransa teon. Tavallisuuden mukaan istui

Snorikoff iltaselle, joi ja joi viinaa niin että hän hoiperrellen pääsi

vuoteesen. Sillaikaa kun Snorikoff istui ruualla, kantoi Olga

"sänkypaukun" pöydälle sängyn vieressä, Snorikoff katsoi itse ovelta,

vakuuttaaksensa -- kuten Olga ymmärsi -- ettet Olga koskenut sänkyyn,

kun Snorikoff vihdoin pani maata ja otti sänkypaukun, kuuli Olga hetken

päästä, - ovi kun huoneitten välillä oli longollaan -- raskaasti

nukkuneen huokumisen. Olga mainitsi kovalla äänellä nukkujaa nimeltä,

ei vastausta. Vihdoin käveli Olga sisälle huoneesen ja taas kutsui

nukkujaa nimeltä, tarttui häntä käteen ja puisti lujasti, vaan

Snorikoff nukkui tällä kertaa vielä levollisemmasti kuin "yövartia".

Olga tempasi vankilan avaimen nukkuneen sängystä, palasi nyt

ruokahuoneesen, sulki sänkyhuoneen oven, pistihen ulos portaalle ja

kuiskasi vangin vartioille: "Tulkaa hiljaa sisälle, niin saatte

ryypyt!" Olga oli näet joskus ennenkin antanut vahdeille iltaryypyt kun

Snorikoffilta oli yltänyt jotakin jäännöstä.

Vahdit hiivivät heti sisälle, kumpaistakin varten oli täytetty pikari

hyvää "vodkaa". Vahdit tyhjensivät yhdessä siemauksessa pikarinsa

viimeiseen lippuun ja tavallisuuden mukaan istahtivat sohvaan. Muutamia

silmänräpäyksiä istuttuansa vaipuivat vahdit syvään uneen. Olga sytytti

n.k. salalyhdyn, sammutti kynttilän ruokahuoneessa ja riensi ulos.

Sovitun merkin tehtyä saapuivat Feodor ja Olli heti paikalle. Olga

komensi Ollin ottamaan vaatetyllyn syliinsä ja samalla avasi vankilan

oven, astui sisälle, Feodor ja Olli perässä. Olga avasi kädessänsä

säilytetyllä avaimella Riston kaularaudan sanoen: "_Vapaa_!" Kaikki

neljä kääriytyivät yhteen syleykseen ja ilokyynelten tuhinaan, Olga ja

Feodor syleilivät ja suutelivat vankia viskutellen: "Terveisiä ja

tuhansittain kiitoksia Annalle, Annalle!"

Salalyhdyn valossa puetettiin Risto vaatteisin. Kun kaikki oli valmis

antoi Olga Ristolle pienen kompassin, joka näyttää tien Annan luo ja

pienosen rahakukkaron, Olli ja Risto saivat sitä paitsi eväslaukut ja

pyssyt selkäänsä. Tämä kaikki tapahtui pikemmin kuin tämä selitys. Ilta

oli sysipimeä. "Enpä olisi uskonut että pullo, joka kerran teki mulle

niin suuria tuskia, voi saada näin hyvän asian toimeen", supisi Olli

irvistellen.

Sitte kun kaikki oli niin järjestyksessä, otettiin jäähyväiset, joissa

ei ollut aikaa pitää pitkiä puheita. Risto sanoi vain "kiitos,

tuntemattomat ystäväni, jos onni vie minut omille majoilleni, niin

saatte kuulla minusta, Jumalan haltuun". Vankilan portaalla ottivat

kaksi vahvaa miestä Riston kainaloista ja johtivat hänen sekä Ollin

rantaan, jossa valmiiksi laitettu venhe odotti. Venhe oli

silmänräpäyksessä vesillä, purje vedettiin ylös, miehistä istui toinen

perään ja toinen airoille, Risto ja Olli makasivat keskellä

venhepohjalla. Tuuli vei venhettä pimiässä niin että vesi tohisi

koskena kokassa.

Matkustajat eivät ensiksi puhuneet yhtään sanaa toistensa kanssa. Risto

kysyi viimein perämieheltä: "Kuinka pitkä venhematka on?"

"Viisikymmentä virstaa", vastasi perämies.

"Kuinka kauvan viivymme tällä järvellä?"

"Ranta tulee päivän kanssa", vastasi perämies.

Niin kävikin, hyvän näköpäivän kanssa laskivat matkustajat rantaan.

Nyt noustiin maalle, kyytimiehet laittoivat ateriavalkian,

kyytimiehillä oli eri eväskontti Riston ja Ollin varalta, kontissa oli

kaikenlaisia makupaloja, joista kyytimiehetkään eivät jääneet

osattomiksi.

Atrioitua antoi perämies Ristolle kaksi lakkarikelloa, isompi

hopeainen ja pienempi kullattu, terveyksillä Feodorilta. Isompi kello

oli aivottu Ristolle ja pienempi Annalle. Ollille jätti perämies 50

hopearuplankappaletta myös Feodorilta. Näistä lahjoista olivat sekä

Risto että Olli riemuissansa. Risto vaan ihmetteli miksikä hän sai niin

paljon lahjoja vapautensa myötä. "Aijai kun nyt vaan joutuisimme

kotiin, se olisi ilopäivä, mitä Anna ilotseisi! Vaan pitkä on matka",

lausui Risto huokaillen. "Minusta on vapauteni kuin unennäköä, eihän

tämä vaan raukea uneksi", jatkoi hän.

Nyt vasta Ollilla oli aikaa kertoa Tuovilan kahakasta ja poltosta,

kuinka Feodor oli pelastettu, kuinka hän vihdoinkin oli päättänyt

petturin, Jussin päivät y.m.

"Missä te olette oppineet suomea puhumaan?" kysyi Risto kyytimieheltä.

"Olemme sukuisin suomalaisia, vaikka olemme syntyneet täällä. Noin

viisikymmentä vuotta sitte oli isävainajamme, -- me olemme veljekset,

'Sallan veljekset' -- joutuneet samalla lailla kun tekin, näitten

ryövärien vangiksi, niillä ryöväys ja polttoretkillä, joita rajamailla

on kestänyt vuosisatoja. Kahden vuoden ajan oli isävainaja pidetty

vangin töissä Arkangelin takapuolella, vaan oli onnistunut vihdoin

päästä karkuun ja monta mutkaa samoen urenneet tänne syvään erämaahan.

Saari josta viimein soudimme oli silloin autio; kylässä, jossa nyt on

kymmenkunta talon tapasta, oli silloin pari taloresua. Isävainaja oli

nähnyt saaren hyväksi talonpaikaksi ja päättänyt, kun rauhaa ei ollut

odottamista kotipaikoillakaan, tehdä talon saareen, toivoen ehkä siinä

saavansa elää rauhassa. Hän riensi kotipaikallensa, jonne hällä oli

jäänyt kihlattu morsian, jonka hän aivan oikein tapasi uskollisesti

odottamassa. He menivät naimisiin, istuivat heti sen jälkeen poron

pulkkaan ja matkustivat tänne. Niin vähitellen tekivät talon ja

sittekun me miehistyimme alkoi isävainaja toisenkin talon, jonka

vanhempaimme kuoleman jälkeen valmistimme ja erosimme kumpikin omaan

taloon. Paikalla olemme siis syntyneet ja kasvaneet sekä eläneet

parhaan miehuutemme ijän melkeen rauhassa".

"Mutta nyt, ei ole paljon enämpi kun pari kuukautta sitte, saapui tämä

iso ryöväri Snorikoff tänne, ryöväsi kotomme kontumme ja nyt ei meillä

ole muuta elinkeinoa kuin mitä saamme metsästä ja järvestä. Joku

kateellinen kyläläinen on saanut matkaan kaiken tämän. Nämä raukat ovat

sellaisia aasia että ne ryömivät kaikkien rosvoin edessä. Snorikoffin

kauhuretket ovat kuuluneet jo monta vuotta ja levittäneet kauhua

tännekin, mutta emme ole uskoneet hänen tänne tulevan. Hän on maan

kauhu, peto. Nuori herra Feodor on vakuuttanut meitä että hän, kun hän

vaan pääsee voimaan ja valtaan, asettaa meidät oikeuksiimme ja me

uskomme häntä. Sentähden olemme olleet apuna teitä vapauttamassa. Alku

on käynyt hyvin, toivomme että pääsette ainakin konnan kourista".

Sittekun kyytimiehet olivat neuvoneet matkustajia kuinka heidän piti

menetellä matkalla, erottiin molemminpuolisilla onnen toivoituksilla.

* * * * *

Sittenkun vanki seuroinensa oli poistunut, vei Olga vankilan avaimen

paikallensa. Snorikoff ja vartiat nukkuivat hyvässä rauhassa.

Vihdoin heräsivät vartiat, ennenkun heidän jalo herransa, päivitellen

kuinka he olivat nukkuneet niin kauvan ja kun saivat Olgalta kuulla

että Snorikoffkin vielä nukkui eikä siis tiennyt mitään vartiain

levosta, rukoilivat Olgaa ettei virkkosi heidän uinauksestansa mitään

ja laittautuivat kiireemmitten toimeensa kiitellen ja ihaillen niin

hyvää onneansa.

Vihdoin heräsi Snorikoffkin puolipäivän aikana ja hänkin ihmetteli

kuinka oli nukkunut niin kauvan. "Joinkohan minä eilen illalla enemmän

viinaa kuin muina iltoina?" kysyi hän.

"Joitte kyllä paljon enempi", vastasi Olga.

"Tästä lähdin en juo tippaakaan viinaa".

"Parasta", vastasi Olga hymyillen.

"Onko vanki saanut ruokaa?" kysyi Snorikoff.

"Ei, kun mulla ei ole avain!"

Snorikoff puki kiirusti vaatteihinsa, otti vankilan avaimen, käveli

ulos tyytyväisellä mielellä, katsahti jos vartiat olivat paikoillansa,

avasi sitte vankihuoneen oven ja astui mahtavasti sisälle.

Mitä näki, kuului pian: Ensin kuului jyskäys kun tapponaudan otsaan

iskun perästä, sitte kauhea mölinä: "kymmenentuhatta ruplaa -- kym --

kym -- kymmenen -- kymmenen -- tu -- tu -- tuhatta -- ru -- ru --

ruplaa", juosten ulos ja huutain: "Saa -- tanat olette päästäneet

kymmenen tuhatta ruplaa".

Vihdoin tyveni hän tavalliseen kolkkoon maltillisuuteensa.

"Tässä on kavaluus tehnyt työtä, siitä tulee vasta tutkinto, vaan nyt

ei ole aikaa -- minulta ei saa viedä l0 tuhatta ruplaa mikä talonpoika

lurjus hyvänsä, sitä ei vielä ole tapahtunut eikä tapahdu nytkään --

Ivan Snorikoffia ei saa intikseen vetää nokasta, nehei".

"Satuloikaa silmänräpäyksessä kolme hevosta!" kiljasi peto vartioille,

jotka kaksi olivat päälleluotettavimmat hänen miehistänsä; "te istutte

kukin hevosenne selkään pyssyinenne, niinhyvin kun minäkin, päästäkää

irti Kara ja Hospotai (kaksi hirmuista villijahtikoiraa) ne seuraavat

kanssa, minä tahdon nähdä sen joka luikertaiksi Ivan Snorikoffin

rautakourista", ähkyi ja äyhkyi hän niin että keltainen vaahto kuohui

kurkusta.

Nyt istuivat kolme ratsastajaa hevostensa selkään, koirat päästettiin

irti. Eläimet näyttivät ymmärtävän että nyt oli jotakin erinomaista

käsillä, taas ihmisjahti. Snorikoff komensi koiriansa seuraamaan

jälkiä. Koirat laukkoivat ensin järven rantaa ja sitte saarenrantaa

myöten salmen rantaan, jossa ne seisahtuivat ulvomaan kylää kohden.

"Ahaa", sanoi Snorikoff, "rosvon tapaamme ehkä vielä kylässä, malta,

malta!"

Kun kylän väki kuuli koirain ulvomisen, koki kukin rientää

kauhistuksissansa johonkin suojaan, sillä he tiesivät jo ennestänsä

sekä omasta kokemuksestansa että laajalle levinneestä sananlaskusta:

"Pahin kaikesta pahasta, on Snorikoffi koirinensa", että silloin oli

jotakin erinäistä tapahtunut. Kaksi venettä sidottiin yhteen, niihin

sioitettiin hevoset ja soudettiin kylän puolelle. Tavallisesti

tällaisissa tapauksissa oli joukko kylän joutilaita rannalla

katsomassa ylikulkijoita, mutta tällä kertaa näkyi rannalla yksi ainoa

keski-ikäinen, inhottavanaamainen, pitkä, luurankoon vivahtava,

koukkuselkänen mies, joka jo matkan päähän koukisteli käsäläselkäänsä

kumarruksiin Snorikoffille, joka taas ojenteli käsiänsä huutain:

"Päivää, päivää, ystäväni Matvei!" mutta koirat lienevät ymmärtäneet

väärin ystävyyden merkitykset, koska he, niin pian kun uimalla

joutuivat rantaan, ryntäsivät koukkuseljän kimppuun ja repivät hänen

pahanpäiväiseksi ennenkun Snorikoff kerkesi estää villieläinten

väkivallan. Heti kun Snorikoff kerkesi maalle, riensi hän ystävänsä

Matvein luo, joka makasi ja örisi puolikuolleena verissänsä lausuen:

"Pahoinpa palkitsitte herra, minua siitä kun hankin teille Sallan

veljesten talot".

"Syytön olen, ystävä Matvei, koirat eivät ymmärtäneet paremmin".

"Vai niin, rosvo, kyllä näin että usutit koiriasi päälleni, minä olen

saanut palkan pahasta työstäni, kohta saat sinäkin, muistakaa se, jotta

kuulette, mitä Matvei kuoleman-hetkellänsä sanoi!"

N.k. Matvei oli nuorempana ollut sotamies vaan karannut

palveluksestansa samalla kertaa kun Snorikoff ja urennut tänne syvään

erämaahan. Kun Matvei oli kuullut Snorikoffin retkistä ja että hän oli

rikas, oli hän kateuden himosta Sallan veljeksiä kohtaan ynnä voiton

himossa hakenut ylös Snorikoffin ja johtanut hänen kylään, joten Sallan

veljesten talot olivat joutuneet Snorikoffin käsiin. Snorikoff oli

luvannut Matveille suuren palkinnon, vaan ei antanutkaan mitään, josta

Matvei oli kertaillen muistuttanut, uhaten paljastaa Snorikoffin oikean

persoonan. Matvei ei siis ollut Snorikoffille suosiollinen olento,

jonka tähden hän käytti tätä tilaa, kuten Matvei oli huomannut,

vapauttaa itsensä niin vaarallisesta ystävästä.

Kun Snorikoff nyt kuuli Matvein viimeiset uhkaukset, usutti hän

vieläkin koiria, jotka repivät vaivasen nimenomaan kuoliaaksi.

Senlaiset tapaukset olivat näinä rauhattomina ja melkein kaikkea

oikeutta puuttuvina aikoina hyvin tavallisia erämaissa. Voima oli

oikeuden sijassa, jolla oli voima, hän teki melkein mitä tahtoi,

ainakin sillä puolella maamme rajaa.

Snorikoff jätti nyt ystävänsä makaamaan veressänsä ja alkoi hakemaan

karkulaisia kylästä. Jokainen lokero etsittiin kaikella tarkkuudella,

vaan turhaan. Snorikoffin kiukku oli ääretön, hän luotti koiriensa

vainuun ja ymmärrykseen ja otti aivan varmaksi että karkulainen oli

piiloittaunut johonkin koloon kylässä, hän kuulutti 1000 ruplan

palkinnon sille joka saattaisi karkulaisen ilmi, -- vaan kaikki, kaikki

turhaan, aikaa oli vaan kulunut hukkaan.

Nyt oli jo ilta, hän lähti nyt ja komensi kumppaninsa ynnä koiransa

suunnalle edellistä asentopaikkaansa kohden, sillä hän ei voinut

ajatella että Ristolla oli muuta suuntaa jolle hän uskalsi antauda; hän

kehoitti koiriansa tarkoin hakemaan jälkiä j.n.e.

Neljä päivää oli mennyt ennen kun ratsastajat kerkesivät Snorikoffin

edelliseen asuntoon. Täällä taas kun oli vielä isompi kylä, etsi hän

sekä kylän että sen ympäristön, joka työ taas vei pari kolme päivää --

ja kaikki tämäkin aivan turhaan!

Järjestelmällisesti päättivät ratsastajat jatkaa jahtiansa samaa

suuntaa kun vanki oli tuotu, sillä Snorikoff ymmärsi hyvin että Risto

riensi kotipaikoillensa ja toivoi varmaankin rajamailla tapaavansa

karkulaisen, ja kun koirat laukkoivat lavialta, ei hän epäillyt

vihdoinkin saavuttavansa karkulaista.

Risto ja Olli seurasivat sitä suuntaa kun kyytimiehet olivat neuvoneet.

Kompassin ohjaamalla he kernaammin juoksivat kun kävelivät. Kyytimiehet

olivat vakuuttaneet että jos he tarkoin seuraavat ohjelmaa, he noin

kahdeksan päivän kuluttua voivat joutua sille yleiselle uralle, jota he

menomatkallansa olivat kulkeneet. Tällä uralla oli melkein pitkin

matkaa tuntuva polkutie ja kun sillä pysyivät, välttäin väjyjiä, niin

osaisivat he kotipaikoillensa. Kyytimiehet varoittivat heitä erittäin

pitämään varulla takaa-ajajoita, sillä -- sanoivat he -- Snorikoff ei

karkulaisia päästä takaa ajamatta; silloin voivat he painua syrjään

metsään ja niin eksyttää ajajansa.

Eräänä aamuna, -- he olivat nyt pitkän matkan Suomen rajain sisällä ja

arvelivat noin parin eli kolmen päivän takaa saapuvansa kotiin --

kävelivät he metsä-polkua, pääsemässä juuri suuren aukean ahon laitaan,

kun kaksi hirmuista koiraa juoksee ulisten heidän perässä. Risto ja

Olli poikkeusivat metsään, vaan koirat eivät päästäneet heitä

päkähtämään ja kun koettivat ampua koiria, niin säilyttivät he itsensä

viisaasti, puitten taa. Nyt oli hätä käsillä. "Juoksemme aholle niin

ehkä aukialla voimme ampua pedot", sanoi Risto.

Risto ja Olli vetäytyivät takaperin aholle, vaan koirat eivät

näyttäneet tahtovan antautua autiolle; mutta kun Risto ja Olli

härnäsivät niitä, törmäsivät koirat kuitenkin villissä aholle. "Ammu

sinä kirjavaa minä ammun mustaa" oli ainoat sanat kun Risto kerkesi

lausua ja samalla: pau, niitten varmain pyssymiesten aseista ja koirat

makasivat teppuroiden kuoleman kanssa aholla. "Pyssyt laahinkiin!" --

huusi Risto -- "ja juoksemaan ahon poikki metsään!"

Silmänräpäyksessä olivat pyssyt uudesta laahingissa ja miehet juoksussa

aholla.

Samalla hyökkää kolme ratsastajaa metsästä aholle, ensimäinen huutaa:

"Antaukaa, koiran tappajat, nyt ainakaan ette enään leikittele minun

kanssani". Ääni oli Snorikoffin.

"Nyt olemme ainakin hukassa!" huusi Olli. He kääntyivät kuitenkin päin

vihollista päättäen antaa henkensä niin kalliista hinnasta kun

mahdollista.

Mutta samalla kun Snorikoff oli saanut viimeisen uhkaussanan

huuliltansa, kuului paukaus ja näkyi savu ahon reunalta joka oli liki

Snorikoffia ja tämä putosi ääntä päästämättä alas hevosen seljästä,

toinen paukaus kuului silmänräpäyksen perästä ja samalla surkia huuto

ensimäisestä laukauspaikasta. Risto ja Olli näkivät vaan sen että

Snorikoffin kaksi kumppania heti kääntyivät takasin ja ratsastivat

pakoon mitä kynnestä pääsi. Risto ja Olli seisoivat kun juurtuneena

maahan, ymmärtämättä tätä odottamatonta kohtausta. Ahon reunalta kuului

kuitenkin heikko valitusääni. He vihdoinkin vetäysivät varovasti ääntä

kohden ja huomasivat pensaitten takana seisovan tavallisen metsämajan,

josta he kuulivat äänen kuuluvan. He hiipivät, pyssyt ojolla likemmä

majaa ja kuulivat kun kuolevan valituksen majasta.

Olli käveli majan avonaiselle puolelle ja katsahti majan sisään. Hän

hyppäsi kymmenkunta askelta takaperin kun ammuttu ja huusi

kauhunäänellä: "Huu-u-hu Jussin haamu!"

"Tulkaa!" kuihki Jussi (se oli hän) "hiljaa, en ole muu kun entinen

vihollisenne Jussi, nyt olen sovittanut pahat tekoni ja toivon

teiltäkin anteeksi! Aikani on nyt enää lyhyt, tulkaa ja kuulkaa mitä

sanon, antakaa anteeksi!" rukoili Jussi, "tehkää sitte kanssani mitä

tahdotte!"

Risto ja Olli istuivat vesissä silmin Jussin viereen majan

maalaattialle. Jussi kertoi:

"Olli, sinä luulit lopettaneesi kurjan elämäni silloin kun viimeksi

kohtasimme. Aikeesi oli oikia, kuoleman olin ansainnut, mutta Jumalan

sattumus oli se ettei aikomuksesi toteunut. Kiireessäsi et huomannut

että toverisi, joka pani nuoran kaulaani, oli tehnyt silmukan niin

ettei se heti kuristanutkaan minua ja lähteissänsä myös huomaamattasi,

pisti puukon käteeni, ensin leikkasi poikki köyden käsistäni ja sanoi

hiljaa: 'Pelastin sinun, palaa pahalta tieltäsi!' Kallon Matti teki

tämän armotyön. Kun olitte kerjenneet näkymättömiin, leikkasin köyden

poikki ja olin taas irti! Omatuntoni oli aika ajoin jo ennen soimannut,

mutta nyt alkoi se kalvaa minua niin katkeamattomalla hirmuisuudella

että vihdoin päätin vakavasti parantaa elämäni, toivoen saada

tilaisuutta teolla näyttää totisen parannukseni, eli kadota

tietämättömiin. Niin lähdin, sauva tukena ja kainalossa pyssy jonka

onnekseni tässä tilassa myös kiireessänne olitte unhottaneet paikalle

-- urikoimaan erämaata kohden, tietämättä oikeastaan mille suunnalle;

kuitenkin tunsin niinkuin mikä salainen voima veti minua tälle

suunnalle. Viikkokauden päivät niin urikoiden samaa suuntaa nälän,

vilun ja omantunnon tuskien uhrina, -- henkeni eläkkeeksi sain milloin

mitäkin, metsäeläinten raatoja y.m. -- kohtasin vihdoin erään

niittysaunan, jossa vietin talven. Sauna kun on metsän sisällä niin

sain helposti lämmityspuita. Saunaa lämmitin ainoastaan öillä, niin

ettei savu ilmoittanut olopaikkaani. Saunassa oli iso suolapussi, vanha

pata ja tulukset, jotka kaikki tulivat hyvään tarpeeseen.

"Yhtään ihmistä en ole nähnyt sitte kuin pääsin hirrestä. -- Talvella

havaitsin saunan läheisyydessä suksen jäljet, varmaan jonkun

metsästäjän, jos hän huomasi minun jälkiäni, sitä en tiedä. Joitakin

lintuja ja kaksi peuraa sain ampua, niitten lihalla olen elänyt tähän

asti. Noin kaksi viikkoa saattaa olla siitä kun lähdin saunalta, tässä

majassa olen maannut kaksi viikkoa.

"Entisestä elämästäni ei ole enkä kerkeä enää paljon puhua, kerron

vaan: Kurjuudessa, kylän juoksiana olen elänyt pienestä lapsesta,

vanhemmistani eli muista kasvattajista en tiedä mitään, vielä vähemmin

kuin kukaan on kohdellut minua rakkaudella, olen minä tuntenut

rakkautta muita ihmisiä kohtaan. Kun kasvoin mieheksi oli minussa

palava turhamielisyyden himo, koreat vaatteet y.m. oli hartain toivoni

ja kun ei minulla ollut siihen varoja, koetin saada niitä millä tavalla

hyvänsä. Se himo vei minun lopullisesti tälle kurjalle retkelle.

"Tässä majassa olen maannut, kuten mainitsin, kaksi viikkoa. Täältä

näin kuinka taistelitte koirain kanssa, tunsin teidät hyvin ja arvasin

että teitä ajoi vaara takaa. Olin vähällä huutaa teitä nimeltä, vaan en

uskaltanut, merkillistä kuinka kurjakin henki on rakas. Kun sitte näin

Snorikoffin, joka minulle petollisuudestani lupasi suuren summan rahaa,

vaan ei antanut äyriäkään, syttyi minussa hirmuinen viha, joka antoi

minulle voimaa niin että entinen vakava käteni ja tarkka silmäni eivät

pettäneet, ja ajoin luojin hänen korvasta sisään, josta olikin seuraus,

kuten näette että se rosvo tästälähdin antaa teille siivon rauhan. Heti

kun olin antanut roistolle jäähyväiset, sain luojin rintaani, jonka

reijästä nyt vihdoin juoksee ulos omakin vilheliäinen henkeni.

"Nyt olen kertonut kurjan elämäkertani. Antakaa anteeksi pahat tekoni!

Jos näette minun ruumiini ansaitsevan sen arvon, niin kaivakaa vähän

kuoppaa ja peittäkää tomumajani sen maan poveen, jonka petturi olen

ollut, vaan joka kuitenkin on herättänyt kurjassakin rakkauden!"

Sanottuansa viimeisen sanan vaipui Jussin silmät umpeen ja parin

raskaan huokauksen perästä jätti henki majansa.

Syvästi liikutettuina lankesivat kumppanit polvillensa ruumiin viereen.

"Ihmeelliset ovat luojan työt, lepää rauhassa eksynyt ja väsynyt

matkamies!" lausui Olli itkusilmin.

"Amen!" päätti Risto.

Nyt tuli keskustelu ruumiin hautaamisesta. Kumpikin oli tosin

käsittänyt Jussin toivon että hän haudattaisiin paikalle, vaan Risto

esitteli että kun heillä nyt oli hevonen, nimittäin Snorikoffin, joka

vielä seisoi kuolleen isäntänsä vieressä, ruumis sidottaisiin hevosen

selkään, saatettaisiin niin kotiin ja haudattaisiin kunniallisella

tavalla. Tämä Riston esitys oli Ollille hyvin mieluinen ja niin

päätettiin tehdä.

Kumppanit kävelivät nyt hevosen ja toisen ruumiin luo.

"Tämä raiska ei kyllä ansaitse meiltä kunniallista hautausta, mutta

säilytämme ruumiin tänne niin ettei se jää rietta eläinten saaliiksi ja

minä kirjoitan Feodorille asiasta, niin pitäköön hän hautauksesta

toimen heidän tapansa ja uskonsa vaatimusten mukaan", lausui Risto.

Niin tehtiinkin; ruumis säilytettiin kivikammioon. Luoti oli mennyt,

niinkuin Jussi sanoi, Snorikoffin korvasta läpi pään ja niin tehnyt

silmänräpäyksellisen lopun hänen elämästänsä. Mitä arvokasta löytyi

ruumiin lakkareista: lakkarikello, kompassi ja rahalompakko ynnä pyssy

otettiin tallelle, joista kaikista sittemmin Risto aikoi tehdä tilin.

* * * * *

Ehkä tämä kohtaus tapahtui kuten lukia on huomannut, synkässä erämaassa

ja siis kaikkien asiaan kuuluvain luullen kenenkään ihmisen näkemättä.

Niin ei kuitenkaan ollut, tässäkin oli kuitenkin yksi näkymätön

vierasmies.

Lukia muistaa "Kallon Mattia", joka pelasti Jussin hirrestä. Matti oli

n.k. joutomies, tunnettu laajalta ja kuitenkin tuntematon. Kukaan ei

tiennyt mistä Matti oli kotoisin, mutta jokainen tiesi laajoissa

piireissä kuka Matti oli, kukaan ei tiennyt missä Matti oli kirjoilla,

yhtävähän tiesi Matti itse siitä asiasta. Kun joku kysyi Matilta, missä

olet kirjoilla?

"En tiedä, tiedätkö sinä?" vastasi Matti.

Matti oli ystävällinen ihminen, hän ei ollut riidassa koskaan kenenkään

kanssa. Mihin taloon hyvänsä Matti tuli, tarjottiin hälle ruokaa ja

Matti teki jotain askaretta ruuan palkinnoksi, jos tarvittiin korjata

jotakin työasetta talossa ja Matti vaan oli saapuvilla, niin kyllä

Matti osasi laittaa. Vaatteita ja kenkiä korjasi hän ja tekipä

hätätilassa uusiakin. Lapsille oli Matti hyvin mieluinen vieras; missä

talossa lapsia oli, keräysivät ne Matin ympärille, mikä pyysi Mattia

tekemään hevosta, mikä tokkaa, mikä mitäkin. Matti lauloi lapsille

vanhoja runoja ja sanoi osaavansa tehdä uusiakin. Matin runoja

kuuntelivat vanhemmatkin halulla ja hartaudella. Usiasti ryömi Matti

neljänkontan lapsiparvi seljässä j.n.e., yhdellä sanalla, Matilla oli

koti joka talossa. Kun mentiin vihollista vastaan niin totta oli

Mattikin kanssa saati hän sattui paikalle.

Jussin pelastettuansa sai Matti raskaan omantunnon, vaikei hän siitä

kellekään puhunut. Hän oli levoton peljäten että Jussi taas antautuisi

entisille pahoille retkillensä ja sentähden oli hän seurannut Jussin

jälkiä ja näyttäymättä pitänyt häntä silmällä, kun hän asettautui

niittysaunaan. Sen talven aikana nähtiin Mattia harvoin taloissa, hän

kulki metsästysretkillä. Hän piti Jussin asentoa tarkalla silmällä ja

näki jäljistä että Jussikin oli käynyt joskus metsästämässä, vaan

kuitenkin pitänyt asuntonsa saunassa, jossa Jussi asui melkeen

liikkumatta aina siihen aikaan kun hän luuli heinäntekiäin saapuvan

saunalle. Jussi oli vihdoin vetäynyt pois saunasta sille suunnalle,

josta hänen Risto ja Olli tapasivat.

Tällä matkalla taas Matti piti Jussia tarkalla silmällä ja luuli jo

Jussilla taas olevan entisen retken aikeessa, mutta kun hän asettui

siihen vanhaan majaan, josta hänen löysimme, asettui Mattikin ahon

reunaan metsään senlaiseen paikkaan, josta hän voi nähdä Jussin

liikkeet ja niin oli Matti näkymätön todistaja Jussin ja Snorikoffin

kuolemaan ja siten vapautui Matti huolistansa.

* * * * *

Hiljan illalla kolmantena päivänä viimeisen kohtauksen perästä

saapuivat Risto ja Olli vihdoin Tuovilan vainiolle, -- Tuovilan

akkunasta näkyi valkia.

"Jumalalle, kaikkivaltiaalle kiitos!" huusivat Risto ja Olli kun

yhdestä suusta, langeten maahan polvillensa vuodattaen palavia

kiitoskyyneleitä ihmeellisestä pelastuksestansa.

"Jumalalle, kaikkivaltiaalle kiitos, joka on pahankin tekoni palkinnut

hyvyydellä", kuului ääni pimeässä kohoten kun maan alta. Risto ja Olli

kääntyivät päin toisiansa kuiskaten kumpikin samalla kertaa: "Mikä se

oli?" Sen enempää ei äänestä kuulunut.

Äänettä ja hiljaisessa hartaudessa ihmetellen mitä äsken kuulivat,

taluttivat Risto ja Olli hevosen saman ladon ovelle, josta Feodor lähes

vuoden aikaa sitte löydettiin. He aikoivat nyt vastaiseksi säilyttää

Jussin ruumiin latoon, ja niin tekivätkin, jonka jälkeen he tykkivin

sydämin kävelivät taloon.

"Olli! minä tunnen itseni nyt niin onnelliselta että pelkään tämän

olevan unennäköä", kuiskasi Risto.

"Lähdemme sisälle, niin heräät unestasi".

Matkustajat astuivat sisälle väen pirttiin, jossa kukin askaroi takassa

palavan roihun ympärillä.

Vieraat istuivat oven pieleen penkille. Talon väki ei ensiksi tuntenut

vieraita, kysyttiin vaan kun tavallista. "Mitä kuuluu vieraille, onko

rauha?" Olli näki piikojen joukossa nuoremman sisarensa, käveli sen luo

ja äkkiarvaamatta kuihkasi hälle korvaan: "Vappu".

"Olli!" huusi tyttö kohti kurkkuansa ja kääri veljensä syliinsä.

Samalla lensi väliovi vierashuoneesen auki ja Anna hyppää pirttiin

huutaen:

"Kuka huusi Ollia".

"Tässä on Olli, karkulainen", sanoi tyttö imarrellen.

"Missä on Risto?" huusi Anna.

"Tässä", huusi Risto hypäten ulos nurkasta ja kietoin Annan syliinsä.

"Majuri, majuri, tulkaa tänne, Risto on kotona" huusi riemuiten Anna.

Majurikin, joka muuten joka päivä oli käynyt Tuovilassa lohduttamassa

Annaa, oli pian joukossa, jossa nyt oli yleinen riemu vallalla.

Vihdoin viimein aukesi ovi ulkoa ja sisälle astui mies iso kontti

selässä. Hän lausui:

"Onko vielä vierahalle,

Siaa salon samojalle,

Kylän kaiken kyntäjälle,

Matille mokomalle,

Ison Tuovilan tuvassa,

Penkin päässä pehtaroida?"

"On Matille siaa Tuovilassa", vastasi Anna, "liioitenkin juhlapäivänä".

"Voi Risto rukka kun olet väsyneen näkönen, sinä olet varmaan saanut

kärsiä paljon ja niin likaset vaatteet!"

"Kaikki on hyvä nyt taas ja aina eteenpäin, Annaseni".

"Vappu! eikö sauna ole jo valmis?" kysyi Anna.

"Sauna on valmis", vastasi Vappu.

"Anna, tässä on kontti, se on täynnä lintuja, olkaa hyvä ja ottakaa ne

tuliaisiksi Matilta. Minä olen niin iloinen kun satuin olemaan

näkymätöin vierasmies kuinka ihmeellisesti Risto ja Olli pelastuivat

silminnähtävästä hukasta ja että pelastuksen välikappaleena oli Jussi".

"Jussi!"

"Juuri Jussi! Kyllä Risto ja Olli kertovat asian".

"Kiitoksia, hyvä Matti tuliaisista! Mene sinäkin saunaan, niin sitte

saan kuulla enemmän, olen hirmuisesti utelias".

Sittekun tulleet matkustajat olivat kylpeneet ja pukeuneet puhtaisin

vaatteihin -- Ristolle oli majuri tänään tuonut uuden kersantin

"munteeringin", jonka hänen, Annan hartaasta lapsellisesta pyynnöstä

täytyi heti pukea päällensä -- niin kokousivat kaikki vierashuoneesen.

Heillä oli molemmin puolin paljon kysymistä ja vastaamista, ei kukaan

nukkunut hetkeäkään koko yönä. Aamulla lausui majuri ilokyyneleet

silmissä.

"_Ihmeelliset ovat luojan työt_", johon kaikki muut säestivät samalla

kiitoshartaudella.

Seuraavana päivänä kirjoitti Anna:

"Herra Feodor Ivanovitsch Snorikoff!

"Raskas velvollisuuteni on ensiksi mainita että luoja on sallinut

teidän herra isänne elämän päättymään Riston takaa-ajoretkellä,

paikalla josta tähän liitetty piirros nimeltä ja tilasta tarkemmin

selittää. Toivon kuitenkin että otatte tämän surusanoman, kuin

lähetetyn kaikkivaltiaan kädestä.

"Sitä vastaan on kunniani, ei vähemmän kuin suuri iloni lausua

Teille sulimmat kiitokseni Ristoni pelastuksesta, hän on nyt

kotona ja siunaten muistelee Teidän verratonta itseuhraavaa

jalomielisyyttänne.

"Suuret lahjanne, joita Riston myötä lähetitte, on paisuttanut

kiitollisuus-velkani Teille äärettömäksi.

"Häämme tulevat ehkä vietettäväksi yhtaikaa joulujuhlan kanssa,

likemmin tästä asiasta emme ole vielä kerjenneet päättää.

"Samalla kertaa kuu Risto ja minä pyydämme saada sulkeutua Teidän

ja Teidän armaanne suosioon, ilahuttaisi se meitä sanomattomasti

että edelleen soisitte meille hyväntahtoisen muistonne.

"Anna".

Majuri, kuultuansa Jussin viimeisen teon, sanoi että Jussin pitää saada

kunniallisen hautauksen; niin tapahtuikin, jota ennen kuultiin kirkossa

saarnastuolilta "kiitos": "Vihollisen käden kautta on vaipunut

ajalliseen kuolemaan renkimies Johan Luomaniemi, kolmenkymmenen vuoden,

kahden kuukauden ja yhdeksän päivän ijässä".

Samana sunnuntaina kuultiin samasta paikasta:

"Siihen kristilliseen aviosäätyyn kuulutetaan ensimäisen kerran:

"Kersantti, hyväarvoinen, tuumallinen ja rehellinen Risto Rytkönen

ja neitsyt, siviä ja siivollinen Anna Tuovinen -- -- --".

Tuovilassa alettiin rakentamaan uutta kartanoa, jota varten kaikki

tarpeet olivat jo ennen Riston kotiintuloa laitettu paikalle sekä

perustus pantu ja kehä salvoksella; majuri oli yksinneuvoin Annan

kanssa tehnyt piirroksen, jonka Ristokin kaikin puolin hyväksyi. Ainoa

muistutus kun Ristolla oli, oli se että rakennus tuli kalliiksi.

Majuri vastasi: "Me olemme Annan kanssa punninneet sen asian, ole siitä

huoletta".

Asuinhuoneet joutuivat valmiiksi niin että niihin muutettiin jo ennen

joulua. Jouluna oli päätetty viettää Annan ja Riston häät, -- niin

tapahtuikin.

* * * * *

Vähää ennen häitä sai Anna seuraavan kirjeen:

"Kallis ystäväni Anna!

"Vastaus ystävälliseen kirjeesenne, josta me -- Olga ja minä --

lausumme sulimmat kiitoksemme, on viipynyt pitkään monesta syystä.

Isävainajani lankeemuksen olen ottanut, kuten kirjeessänne

kehoititte, lähetetyksi luojan kädestä. Sallan veljekset --

joista toinen jättää Teille tämän kirjeen -- saattavat vainajan

hautauspaikalle, pyytäkää että Olli olisi hyvä ja pitäisi minulta

muistoksi isävainajani hevosen. Sen verran kun tähän asti olen

saanut selville, on isäni jättänyt jälkeensä suuren rikkauden.

Että tämä ei ole koottu hyvällä tavalla on valitettavasti tosi.

Aikomukseni on heikkoin voimieni mukaan koettaa sovittaa jollakin

määrin tapahtuneita väärintekoja. -- Sallan veljekset ovat saaneet

talonsa takasin; heiltä olen pyytänyt ja ovat hyväntahtoisesti

luvanneet mulle yhden luonnonihanan paikan saarella, johon rakennan

asunnon itselleni ja siinä aivon rakkaan Olgani kanssa elää. --

Häämme vietämme joulun juhlina kuten Tekin. Vaikkei tämä juhla

Teillä ja meillä ole samoina päivinä, tulevat molemmat häät

vietettäväksi samana juhlana. Mikä ihmeellinen sattumus tämäkin?

Eikö tämä sattumus ole johdonmukainen sielujemme sukulaisuus? --

Minä tunnen itseni tuiki mitättömältä ja ansiottomalta kaikkeen

mitä olen saanut osakseni -- antakoon kaikkitietävä minulle

ymmärrystä ja voimia suunnillekaan oikein käyttämään niitä

suuria lahjoja, joita ansiottani olen saanut!

"Teitä kohtaan, kallis ystäväni, en koetakaan lausua tunteitani,

siihen puuttuu multa sanoja, enkä tunne sitä kieltä, muualla kun

sydämmeni syvyydessä, jolla senlaisia sanoja voisin lausua. Sanon

vaan aivan yksinkertaisesti: sydämellisiä terveisiä Teille ja

samanlaisia vihkiäisjuhlallenne, jota tulevat juhlallisesti

viettämään myös

"Olga ja Feodor".

Annan ja Riston häät vietettiin joulun aattona. Vanha rovasti, joka oli

vihkinyt Riston äidin ja Lassin, vihki myös Annan ja Riston. Olli oli

saanut Feodorin lähettiläältä salaisuudessa paperitukun, käskyllä että

se annettaisiin heti vihkiäisten jälkeen, tilaan sopivalla puheella.

Mutta kun Olli vähän epäili puhetaitoansa ja muuten taipumattomuuttansa

esiintymään senlaisissa juhlatiloissa, pyysi hän majuria siaiseksensa.

Majuri otti kernaasti vastaan toimen. Heti vihkiäisten perästä avasi

majuri tukun ja luki:

"Vähäinen muisto suurista vaivoista morsiaimelle. Onnea nuorelle

parikunnalle toivovat Olga ja Feodor".

Tukku sisälsi kymmenentuhatta ruplaa. Majuri piti kauniin puheen. Ja

nyt, ehkä ei kyyneleittä, tuskitta ja murheitta, kuten poika kuvaili,

toteutuivat kuitenkin Riston poikaistoiveet.