"Hyvin muuten, vaan rintaa pistelee -- haavassa ei ole kipua vaan pisto
tuntuu syvemmässä".
"Jaha, näyttäkää sormellanne paikka missä pisto on", käski lääkäri.
"Tässä tulee vähän kivullinen teko, luoti pitää kaikella muodoin saada
ulos: kärsivällisyyttä nyt muutamia silmänräpäyksiä", jatkoi lääkäri.
"Kyllä minä kärsin", vastasi Risto.
"Anna olisi hyvä ja poistuisi hetkeksi", pyysi tohtori.
"Enkö minä saa olla täällä", lausui Anna rukoillen.
"Entä jos se tekee sulle pahaa", sanoi Risto.
"Ei, kyllä minä kärsin".
"Antakaa Annan olla sisällä, ehk'ei kipu ole kovinkaan vaikia", pyysi
Risto.
"No, kun niin tahdotte, mutta te ette saa katsoa minun työhöni --
katsokaa toisianne silmiin (itselleen: se lievittää sairaan kipua)",
lausui tohtori.
Tohtori ryhtyi työhönsä ja lyhemmässä kuin minuutin ajassa laski hän
luodin oikean käden sormilta vasemmalle kämmenellensä huutain riemuten:
"Kas tässä! -- sairaan henki on pelastettu!"
Samalla painuivat sairaan silmät umpeen, hän vaipui kuolon vaaleana
vuoteesen.
"Herra Jesus! kuoleehan se", huusi Anna, vajoten pyörtyneenä
laattialle.
Samalla aikaa kun välskäri puhdisti ja sitoi sairaan haavat, oli
tohtorilla tekemistä saadaksensa Annaa tointumaan pyörryksistä. Hän
vihdoinkin virkosi. "Onko Risto kuollut?", huusi Anna itkien.
"Elää Risto ja tulee elämään luonnolliseen kuolemaansa saakka, ellei
pahempi murhaluoti häntä kohtaa. Sairas tosin on nyt heikko leikkauksen
takia tapahtuneesta kivusta ja verentappiosta, joka heikkous tulee
kestämään muutamia vuorokausia, -- mutta mitään hengenvaaraa nyt enää
ei ole", lohdutti tohtori Annaa, -- ja jatkoi: "Majurin pyynnöstä en
minä poikkea sairaan luota ennenkuin hänen paranemisensa on kaikille
silminnähtävä".
"Minä varmaan olen nukkunut kauvan: unissani näin että Risto kuoli",
lausui Anna yhä itkien.
"Älä nyt puhu mitään kuolemasta; vastahan teillä _elämä_ aikaa -- laita
nyt vaan puolista, minulla ja ehkä muillakin on nälkä tämän verisen
työn perästä!" lausui tohtori naurain.
"Oi kuinka tyhmä minä olen, kun en ennen ole ajatellut näin
luonnollista asiaa -- anteeksi taas!"
Puolinen ei viipynyt, se laitettiin talon erinäiseen siistiin
ruokahuoneesen. Puolispöytään istuivat sekä vieraat että talon emäntä
ja isäntä. Anna, jonka majuri, kuten kohtelias sotaherra ainakin,
johdatti pöytään, pyysi anteeksi, ettei hän voinut istua, kun hänellä
oli muuta hommaa ja sitä täytyi olla liikkeellä. Ruokaa ei ollut monta
"räättiä", vaan puhdasta ja maukasta, pöytäkalut puhtaat, kun parhaassa
herrastalossa. Vieraat ihmettelivät sitä puhtautta ja järjestystä, joka
vallitsi tässä kaukaisessa sydänmaan talossa. Huoneitten laattiat ja
huonekalut maalaamattomat, mutta välkkyvän puhtaat, vierashuoneitten
penkit ja rahit peitetyt kauniilla ryijyillä, pöydät lumivalkoisilla
pöytäliinoilla, kaikki kotitekoa j.n.e. "Se on tuo tyttö, niin nuori
kun hän on, joka on järjestyksen pitäjä tässä talossa", sanoi majuri.
"Sairas on tytön sydämmen lempi", jatkoi tohtori. "No, no, Risto on
reipas ja kaunis poika", jatkoi hän hymyillen. "Ja Anna kaunis ja
nerokas tyttö", myönsi majuri. "Minä olen Teille suuressa
kiitollisuuden velassa, herra tohtori, kun olette pelastaneet pojan
hengen, minä luulen hänestä tulevan kunnon miehen", jatkoi majuri.
Herrat puhuivat keskenänsä luonnollisesti ruotsia, jota he eivät
tienneet kenenkään talon väestä ymmärtävän. Anna kuuli ja ymmärsi
kaikki mitä herrat puhuivat keskenänsä. Hän vuorotellen punastui ja
vaaleni, kun sai kuulla herrain suusta sydämensä salaisuudet. "Miltä
pahalta hengeltä herrat ovat tuon saaneet tietää, vaik'emme Riston
kanssa ole puhuneet sanaakaan koko asiasta. Kyllä se on tosi että
rakastan Ristoa niin, niin ... ja kyllä Ristokin rakastaa ... minua...
Siitä kyllä olen varma... Risto rakastaa minua ... oi kuinka hauskaa!
mutta kuinka herrat tietävät, kas, sitä en ymmärrä", supisi Anna
itseksensä,
Puolisten jälkeen meni tohtori ja muut herrat pirttiin katsomaan
Jussia, joka makasi vuoteessa. Majuri sanoi Jussille: "Enpä olisi
uskonut löytyvän niin kehnoa suomalaista kun sinä olet, kun olet
antaunut vihollisen palvelukseen isänmaasi petturina ja sen lisäksi
olet tavattu salamurhan teosta; minulla olisi päällikkönä täällä oikeus
antaa heti hirttää sinut muitta mutkitta, vaan saat nyt parata, jonka
jälkeen saat tuomiosi".
Jussi vaikeroi ja rukoili armoa, vakuuttaen parantavan elämänsä.
"Uskokaa sen konnan vakuutuksia", sanoi Olli, joka myös oli paikalla.
"Asiamme on nyt katsoa sairaan haavaa", sanoi tohtori, lähestyen
vuodetta.
Kun tohtori oli tarkastanut haavan, sanoi hän: "Sääri on sahattava
poikki polven yläpuolelta".
"Voi, voi, eikö se muuten parane?" märisi Jussi.
"Ei parane muuten; neljän vuorokauden takaa on henkesi pellolla, jos ei
säärtä leikata".
"Antaa konnan kuolla, mitä pikemmin, sen parempi", murisi Olli.
"No, totta se sitte täytyy sääri leikata", mökisi Jussi, heittäen
tulivihasen katseen Olliin.
"Sairaan täytyy nukuttaa, noutakaa arkkuni tänne", käski tohtori
välskäriä.
Teko tehtiin onnistuneesti ja sairasta hoidettiin huolella.
* * * * *
Risto parani nähtävästi, niin että tohtori kuudentena päivänä lausui
Annalle: "Nyt minua ei täällä enää tarvita, Risto on hyvissä voimissa,
ainakin niin, ettei mitään vaaraa enää ole. Kuukauden perästä on hän
aivan terve, sen jälkeen tarvinnette molemmat jotain muuta
toimitusmiestä".
"Muuta toimitusmiestä! Ketä sitte?" Kysäsi Anna katsellen lapsellisella
kummastuksella tohtoria silmiin.
"Esimerkiksi pappia".
Nyt Anna alkoi käsittää, mitä tohtori tarkoitti, vaan tahtoen päästä
tästä aineesta sanoi sukkelaan:
"Nyt on kohta puolisten aika, eihän tohtori lähde puolisetta?"
"Minä syön puolista majurilla, sillä se on matkallani ja minulla on
muutenkin asiaa majurille".
"Mutta majuri sanoi minulle eilen täältä lähtiessänsä että hän nuoren
tohtorin kanssa tulee tänne puoliselle tänään", selitti Anna; "minä
panen heti ruokaa pöydälle -- saanhan?"
Tohtori myöntyi Annan pyyntöön ja samalla kun Annalla oli puolinen
valmis, saapui myös majuri paikalle.
Majuri oli hyvin leikkisä herra, vaikka joskus hajamielinen, niin että
hän välistä alkoi puhua suomea ruotsalaisille ja päinvastoin. Nytkin
kun hän astui sisälle, tempasi hän kursailematta Annan syliinsä ja
lausui: "Hur mår du, min lilla pulla?" (Kuinka voit tipuseni?)
Anna vastasi puhtaasti samalla kielellä: "Tackar mjukast herr major,
mycket bra!" (Kiitoksia, herra majuri hyvästi).
Majurin suuret silmät levenivät täyden kuun muotoiseksi ja hetken
ällisteltyänsä sanoi hän: "Jaså, du kan svenska, lilla skälm?" (Vai
osaat ruotsia, pikku koiran-silmä), ja nyt kun istuttiin pöytään,
muuttui ruotsi kanssapuhekieleksi suomen sijaan, jota sen aikaiset
herrat hyvin jäykästi voivat puhua. Annakin istui nyt puoliselle
herrain kanssa, tiheään välillä pujahtaen Riston huoneessa. "Sinä olet
siis kuullut ja ymmärtänyt kaikki mitä me keskenämme näitten herrain
kanssa olemme puhuneet, Anna", sanoi majuri.
"Olen kait ymmärtänyt mitä olen kuullut", vastasi Anna punastuen.
"No, emmehän ole puhuneet mitään pahaa Annasta", kiiruhti tohtori
vakuuttamaan.
"Ei, enemmän hyvää, hyvät herrat, kun minä sydänmaan tyttötollukka
ansaitsen".
"Missä sinä olet oppinut ruotsia?" kysyi majuri.
"Setäni tykönä Kuopiossa, siellä olen ollut neljä vuotta. Siellä olisin
vielä nytkin, vaan vanhempani ikävöivät minua ja minullakin oli niin
hirveän ikävä vanhempiani, jonkatähden tulin takaisin kotiin -- ja
hyvähän minulla on, kun mulla on niin hyvät ja rakkaat vanhemmat.
Minulla vaan on ikävä siitä, että setäni ja hänen rouvansa jäivät niin
pahoille mielin, kun erosin heistä. He kernaasti olisivat pitäneet
minun luonansa ja hyviä ne olivat minulle, vaan koti-ikävä voitti",
lausui Anna.
"Siinä teit oikein lapsi. Rakkaus lasten ja vanhempain välillä on
ihmisen pyhin tunne ja velvollisuus", lausui majuri juhlallisesti ja
liikutetulla mielellä.
"No kuinka Risto voipi?" kysäsi majuri tohtorilta.
"Hyvin, ei ole nyt enään mitään vaaraa, minä olen jo sanonut Annalle,
että tänään jätän Riston hellempiin käsiin ja lähden tieheni".
Anna tekeitse tyhmän näköiseksi eikä ollut ymmärtävinään tohtorin
puhetta.
"Entäs sala-ampuja, miten hänen kanssaan on? Pitää tarkoin varoittaa,
ettei hän pääse karkuun", jatkoi majuri.
"Ei taida heittiöllä olla halua karkuun, kun toisesta säärestä
ainoastaan neljäsosa riippuu katalan ruumiissa", vastasi tohtori.
"Mutta kun hän paranee, voisi hän tavalla tai toisella päästä karkuun.
Hänelle pitää asettaa erityinen vahti, joka ei päästä häntä
hetkeksikään silmäinsä edestä. Onko Olli täällä?" kysyi majuri.
"On", vastattiin.
"Käskekää hän tänne!"
Olli tuli heti majurin eteen.
"Sinun pitää ottaa petturi vartioitavaksesi yötä ja päivää. Jos niin
tapahtuisi ettet voisi häntä muuten estää karkaamasta, niin ammu eli
lyö hänet kuoliaaksi, muista se, että petturit ovat kavaloita! Omalla
hengelläsi saat vastata, jos päästät vangin karkuun!" tuomitsi majuri.
"Ottakaa minun henkeni, jos tapaatte Jussin elävänä karkuretkellä",
vakuutti Olli.
Ennen poislähtöänsä meni tohtori tiedustamaan vangin tilaa. Vanki
valitti kipujansa ja unettomuutta.
Tohtori vastasi: "Paha omatuntosi tekee unettomuuden. Kuitenkin annan
sulle tämän pullon, siinä on lääkettä, jota otat teelusikallisen, kun
unettomuus vaivaa, niin tulee uni ja hoida haavaa kuin olen neuvonut,
niin voit olla terve parin kuukauden perästä, hyvästi!"
Olli käveli tohtorin perässä sisälle ja valitti hänkin vaivojansa:
häntä kohtasi välistä hengenahdistus, pyyti sentähden tohtorin apua.
"Tule hetken päästä tänne, niin saat rohtoja!"
Tohtori valmisti rohdot ja kun Olli tuli takasin, sanoi tohtori: "kas
tässä saat pullon, ota siitä joka ilta teelusikallinen, se poistaa
hengenahdistuksen ja on muuten vahvistavaa. Hyvästi vaan, Olli, onnea
hauskaan virkaasi!"
"Vihtahousulle koko virka; vaan ne päästäisivät tuon lurjuksen vielä
karkuun jatkamaan konnantöitänsä, ellen taas vartioitse häntä. Ikävä
aika tässä kyllä tulee, mutta ehkä Risto paranee piankin, niin hän
kyllä käy juttelemassa, joten poistuu ikävä", arveli Olli.
Talossa oli, kappaleen matkaa nykyisestä kartanosta, erinäinen vanha
asuinhuonerehto -- ensimmäinen rakennus kun taloa aljettiin ja siis
ehkä vanhempi sataa vuotta, jo kymmeninä vuosina autiona -- jossa oli
kaksi pienoista huonetta. Tämä rakennus laitettiin Jussille
sairashuoneeksi ja samalla vankilaksi. Etuhuone laitettiin Ollille
asunnoksi ja perähuone vankilaksi. Vankilaan ei päästy muuten kun
etuhuoneen läpi. Vankilaksi aivotussa huoneessa oli pienoinen akkuna,
niin pieni että siitä tuskin kissa olisi voinut mahtua läpi joten
huoneen valo ei ollut juuri loistava, vaan tarpeeksi sairaalle,
erittäinkin vangille. Huoneitten väliseinään tehtiin reikä, jonka
kautta annettiin vangille ruokaa. Vangin vuode sijoitettiin seinän
viereen reijän alle. Toiselle puolen seinän, saman reijän alle,
sijoitti Olli itsellensä pöydän, siinä pitääksensä tarpeellisia
pikkukapineitansa ja päivillä istuakseen sen vierellä, joten hän voi
pitää vankia tarkan katsannon alla. Vuoteensa sijoitti Olli huoneensa
vastakkaiselle seinälle.
Mutta vanki luonnollisesti tarvitsi hoitajan, vaan siinä tuli
vaikeuksia, ei kukaan tahtonut antautua "petturin hoitajaksi". Vihdoin
haettiin eräs irtain paikkakunnalla oleksiva vanhempi pahanmaineinen
vaimoihminen, "Mieron Saara", joka otti vangin hoitotoimen.
Sitte kun huoneet olivat varustetut, kannettiin Jussi sänkynensä
kortteeriinsa. Hän huomasi heti että hän oli vanki, vaikkei ollut siitä
tietävinään. Hän murisi kuitenkin minkätähden häneltä otettiin pois
kaikki aseet: pyssy, veitsi, ruutisarvi y.m.
Olli oli huoneessa kun sairas tuotiin; hoitajatarkin oli saapunut
paikalle ja sairaan sänky, Ollin komennon mukaan, asetettiin
paikallensa. Tämän tehtyä sanoi Olli sairaansaattajille: "kas nyt
saatte lähteä pois" ja poistui myös itse, kiersi oven lukkoon, veti
avaimen ulos ja pisti sen lakkariinsa. "Kas nyt on lintu häkissä",
sanoi hän tyytyväisenä.
Majuri ja tohtori olivat nyt päättäneet matkustaa pois. Ennen lähtöänsä
puheli majuri kauvan Riston kanssa jossa Annakin sai olla läsnä.
Majuri istui Riston sängyn viereen, käski Annan istua toiselle tuolille
viereensä ja puhui Ristolle: "Sydämmessäni iloitsen siitä, että olet
nyt hyvällä tiellä paranemaan haavoistasi. Sekin lohduttaa minua, että
vihollinen on antanut rauhan paikkakunnalle ja luotan että siltä
suunnalta saamme nauttia rauhaa ainakin tämän vuoden ajan, erittäinkin
kun vihollisen meille vaarallinen, hurja opas nyt on katiskassa. Heti
parattuansa pitää hänet lähettää Savonlinnaan sotaoikeuden
tuomittavaksi; minun tahtoni on, että kehnoinkin petturi saapi
laillisen tuomion, liijoitenkin kun tällainen tapaus tietääkseni on
ensimmäinen Suomessa. Isävainajani, ehkä syntyisin ruotsalainen, oli
kauvan sotilaspäällikkönä Suomessa, kehui aina, että petturisuus
Suomessa oli tuntematon. Vihollinen näillä erämaan seuduilla on tosin
vähemmillä poikkeuksilla ainoastaan Karjalais-ryöväreitä, joitten
joukkoon liittyy parvi melkein säännöllisesti sotapalveluksesta
karanneita venäläisheittiöitä, mutta kun säännöllinen Venäjän sotaväki
ei ainoastaan estä, vaan päinvastoin yllyttää näitä ryövärilaumoja
raatamaan suomalaisia, niin on vihollinen sen vaarallisempi.
Sentähden ovat rajamme Venäjää vastaan vaikiat suojella meidän verraten
vähillä sotavoimilla. Pääasiallisesti täytyy vakinaiset sotavoimamme
koota niille paikoille missä vihollinen uhkaa järjestetyillä
armeijaryntäyksillä, joten te raukat täällä erämaissa saatte
pääasiallisesti turvautua omiin voimiinne.
"Eilis päivänä", jatkoi majuri, "sain armeijan kenraalilta
Savonlinnasta kirjeen, jossa hän kertoo kulkevan peljättäviä huhuja
venäläisen ryntäysaikeista ja kehoittaa minuakin, jos mahdollista,
kokoomaan väkeä ja rientämään apuun.
"Koska nyt, kuten mainitsin, vihollinen täällä tällä kertaa ei näytä
uhkaavan, niin olen päättänyt noudattaa päällikköni kehoitusta ja
matkustaa Savonlinnaan. Jos kuitenkin se odottamaton tapahtuisi, että
vihollinen taas näyttäytyisi, niin on tässä (antain Ristolle paperin)
sulle käsky ja lupa minulta kapulaa lähettämällä käskeä väkeä apuun;
päästyäni matkani perille lähetän kenraalin vahvistuksen käskylleni.
Tulevana kevännä toivon taas voivani saapua näille paikoille.
"Ja nyt vielä yksi asia, joka koskee teitä molempia, lapsukaiseni! Minä
luulen varmuudella huomanneeni teidän välillänne hellempiä tunteita.
Jos niin tosiaankin on niin tunnustakaa se minulle, minä tahdon olla
isä teille molemmille, tunnustakaa nyt heti", kehoitti majuri.
Anna ja Risto tirkistelivät toisiansa hetken äänettöminä punastuneilla
kasvoilla.
Vihdoin sai Risto äänen, tarttui Annan molempiin käsiin ja huusi
ihastuneena:
"Anna!"
"Ristoni!" vastasi Anna.
"Noo, asia on selvä. Mene ja käske vanhempasi tänne!" sanoi majuri
Annalle.
Anna kernaammin lensi kun juoksi ulos ja vähän hetken perästä veti hän
vanhempiansa vierashuoneesen sanaakaan heille puhumatta. "Tässä, herra
majuri!" huusi Anna.
Vanhemmat katselivat vuorottain toisiansa ja Annaa, tietämättä mistä
kysymys oli.