Risto: "Minä kysyn mikä se on ja sinä sanot: vastaus".
Pappi: "No, tolvana, etkö nyt ymmärrä, kun minä kysyn: Mikä se on, niin
sinä luet vastauksen!"
Risto: "Vastaus".
Nyt suuttui pappi ja ajoi Riston pöydän alle konttineen päivineen,
kuten papin tapa oli rangaista kehnoja lukijoita.
Ollin ulkolukuvuoro tuli nyt. Olliltakin sai pappi melkeen samanlaiset
vastaukset kun Ristolta, jonka tähden Ollikin ajettiin samaan
kortteriin Riston kanssa.
"Terve tulemaa, Olli! Olipa tuo hupaista että sain kanssa-asukkaan,
täällä tuntuikin jo hyvin kuivalta yksin istua", kalkatti Risto, niin
että koko joukko sen kuuli. Rippikoululaiset eivät saattaneet pidättää,
vaan puhkesivat kurkuntäyteiseen kaakatus-nauruun, pappi sähisi
suutuksissaan. Hän istui pöydän vieressä pitkä takki päällä, jonka
helmain nurkat venyivät laattialla. Hän veteli tupakan savua pitkästä
piipunvarresta, jonka kopan asema myös oli laattialla, pöydän alla.
Risto kuiskasi Ollin korvaan, kenenkään muitten kuulematta: "Otappa
kontista näveri ja pieni pakkula palanen, niin teemme tuolle tyhjän
lörpöttelijälle pikku kepposen".
Risto väänti näverillä papin takinhelman kiini pöydän jalkaan ja
sytytti papin piipusta pakkulapalasen, jonka hän varovaisesti laski
papin pumpulivaate housuin kureesen liki sitä paikkaa, jossa
housunlahkeet yhtyivät toisiinsa. "Saati nyt istuu hetken paikallansa,
niin saamme vilppaan näytelmän", irvisteli Risto.
Samalla kertaa kun Risto askaroi mainitussa toimituksessansa, seisoi
pöydän toisella puolella, vastapäätä pappia eräs rippikoulutyttö, jonka
kanssa pappi paraikaa piti tutkintoa "ymmärrys kysymyksillä". Pappi oli
kysynyt tytöltä: "Miksikä me kutsumme sitä paikkaa johon hurskaiden
sielut joutuvat kuoleman jälkeen?" Tytöltä ei joutunut vastausta,
ennenkuin pappi hyppää seisalleen ja kiljasee: "No helvetti!" Tyttö
hätäyksissänsä luuli että se oli vastaus papin kysymykseen, huuti papin
jälestä: "helvetti".
Pappi lähtee rynnistämään pirtin ovea kohti, pöytä perässä. Vihdoin
repesi takki irti pöydästä, Pappi syöksiihen vesiammeesen, joka oli
täynnä vettä pirtinloukossa. Koululaiset luullen että maisteri oli
tullut päävikaan, törmäsivät ulos pirtistä kartanolle, huutain:
"Maisteri tuli hulluksi, hukuttaa itsensä vesiammeesen!"
Riston pakkulapalanen oli näet sytyttänyt papin housut, josta seurasi
pikainen lähtö vesiammeen luo.
Samalla kun tämä hälinä oli kartanolla, saapuivat sinne kyytirättäri ja
lautamies, jotka olivat palausmatkalla erästä karanutta rosvoa
etsimästä. Hekin riensivät, lasten huudon johdosta pirttiin, tapasivat
maisterin vesiammeesta ja pelastaaksensa hänet hukkumasta, ottivat
hänen syliinsä, kantoivat kartanolle ja veivät vankilaan! Hekin olivat
varmaan vakuutetut siitä, että maisteria oli kohdannut hulluus, kun
tahtoi hukuttaa itsensä. Maisteri kyllä vakuutti, ettei hän ole hullu,
mutta kun hän ei saattanut, eli ei tahtonut, antaa tyydyttävää
selitystä kohtauksen alkuperästä, niin hänen vakuutuksiansa ei kukaan
uskonut, paitsi Risto ja Olli, jotka kyllä tiesivät tapauksen syyn,
vaan olivat etupäässä ihmettelemässä sitä.
Haitaksi maisterin nykytilaiseen kohtaloon vaikutti sekin seikka, että
hän oli aivan tuntematon paikkakunnassa, johon aivan nykyjään oli
muuttanut jostakin kaukaisesta maanosasta, senkin tähden ei uskottu
hänen vakuutuksiansa.
Maisteri ei tullut ajattelemaankaan sitä, että Risto ja Olli olisivat
syylliset tähän tapaukseen. Tulen housuihinsa oli hän voinut itse
pudottaa piippuansa sytyttäissä, arveli maisteri. Sitä hän kumminkaan
ei oikein käsittänyt, miksi pöytä seurasi häntä jyrinällä, kun hän
hyökkäsi vesiammetta kohti, vaan kun hänen tapansa ei ollut vajoutua
syvällisiin harkkimuksiin, jätti hän koko sen seikan lonsaan.
Pääasia maisterilla oli nyt saada ympäristönsä vakuutetuksi, ettei hän
ollut hullu. Nimismies piti poliisitutkinnon asiassa, kaikki
vieraatmiehet todistivat, että maisteri oli hypännyt vesiammeesen,
nähtävästi tarkoituksessa hukuttaa itsensä, kosk'ei muuta syytä tietty.
Maisteri kyllä väitti ei hypänneensä vesiammeesen hukutusmielessä,
oikiasta syystä hän kuitenkaan ei hiiskunut mitään (miksi hän sitä ei
tehnyt, on vielä tänäkin päivänä historiallinen salaisuus), vaan kun
hän oli nyt kerran selitetty hulluksi, niin eivät hänen vakuutuksensa
häntä auttaneet.
Nimismies oli, syvällisten harkkimusten jälestä, lausunut:
"Tieteelliseltä kannalta katsoen on maisteri B----g arveluttavasti
mielivikainen, jonka tähden en voi häntä päästää vankilasta, ennenkun
maaherra, jolle asia tulee ilmoitettavaksi, on määrännyt
lääkärintutkinnon".
Kaikeksi onneksi maisterille saapui seuraavana päivänä piirilääkäri
virkamatkallansa pappilaan. Rovasti K----g ilmoitti asian lääkärille,
joka heti meni vankilaan "hullua" tutkimaan. Vasta nyt tunnusti
maisteri lääkärille kahdenkesken syyn, minkätähden hän hyppäsi
vesiammeesen. Lääkäri palattuansa rovastin luo, jonne myös nimismies
oli saapunut kuulemaan tulosta lääkärintutkinnosta, kiljasi, olevanansa
vihastuneena: "Te olette vanginneet syyttömän, menkää heti päästämään
maisteri, ja saattakaa hänet tänne".
"Mutta", äänsi nimismies.
"Ei mitään mutta, tehkää niinkuin sanoin, eli..."
"En minä ole vanginnut maisteria, kyytirättäri ja lautamies ovat sen
tehneet", väitti nimismies.
"Kuka piti poliisitutkinnon, eikä vapauttanut maisteria? Saatte vastata
työstänne, menkää heti noutamaan maisteri, kuten sanoin!" lausui
lääkäri.
Nimismies näki nyt vihdoin hyväksi totella lääkäriä, peläten pahempia
seurauksia. Hän vapautti maisterin ja saattoi hänen rovastin huoneesen.
"Noo, veli B. terve tulemaan kurrasta! Rippikoulu keskeytyi pari
päivää, koulunuorisolle se ei suinkaan ollut ikäväksi, huomenaamulla
jatkaa veli rippikoulua!"
"Jatkakoon tuhattulinen, vaan en minä, koko kouluaan en, vaikka
jäisivät ruunankummiksi jokainen. Sen juhtajoukon kanssa saattaa
tapahtua mitä hyvänsä", lausui maisteri vihoissansa.
Nimismies oli kuitenkin, kuten säännöllisen virkamiehen tulee, heti
lähettänyt maaherralle "raportin" tapauksesta. Lääkäri, joka nyt oli
palausmatkallansa läänin pääkaupunkiin, saapuikin sinne melkeen
yhtäaikaa kun nimismiehen raportti maaherralle. Tämä kohtasi lääkärin,
joka oli maaherran likisukulainen, ja sanoi: "J----n pitäjään nimismies
ilmoittaa, että kirkkoherran apulainen B----g siellä oli tullut
raivohulluksi ja vangittu, kävitkö matkallasi J----sa?"
"Kävin kyllä ja vapautin mainitun vangin".
"Vapautit! kuinka niin?"
"Joo, asia oli näin: Maisteri B----g oli alkanut pitämään rippikoulua
ja jotenkin saanut kulovalkian housuinsa aralle paikalle ja
sammuttaaksensa tulipaloa hypännyt vesiammeesen, josta se tyhmä parvi
sai sen käsityksen, että maisteri B----g tahtoi hukuttaa itsensä
vesiammeesen. Kaikesta mitä kuulin, puhuteltuani erästä paikalla
ollutta koulutyttöä, sain minä sen käsityksen, että tapauksen oli
matkaansaattanut joku poika veitikka, joka, kostoksi siitä että
maisteri B----g, tapansa mukaan, oli ajanut kehnolukiat pöydän alle,
oli toimeenpannut palon".
"Mutta nimismies, kyytirättäri ja lautamies ansaitsevat yhtäläisen
rangaistuksen tyhmyydestänsä. Kurraan koko joukko!" uhkasi maaherra.
"Jos kaikki tyhmyyden tekijät pantaisiin kurraan, niin kukahan sitte
vapaana kävelisi?" lausui lääkäri hymyillen. "Lääkärinä tahtoisin toki
estää mokomaa tautia", jatkoi hän.
Maaherra, vanha sotilas ja siis vähän harkkien sivililakien sääntöjä,
ja taipunut sotakomentoihin, ei kuitenkaan nähnyt hyväksi päästää
pahantekijöitä rankaisematta, jonkavuoksi hän vasiten lähetti
kivalterin käskyllä sulkea nimismies, kyytirättäri ja lautamies neljän
päivän vankeuteen samassa paikassa, jossa maisteri B----g oli pidetty
vankina. Niin tehtiinkin, näiden kolmen syyllisen täytyi mennä
vankeuteen, siinä ei auttanut mitään.
Vankeudessa vallitsi erimielisyys näitten virkamiesten välillä.
Nimismies syytti kyytirättäriä tyhmyydestä, tämä taas nimismiestä
samasta virheestä ja hänen "tieteellisestä" poliisitutkinnostaan.
Lautamies taas syytti molempia lain tuntemattomuudesta, lausuen: "jahka
minä menen valituksella 'Kuninkaasen', niin saatte molemmat nähdä miten
käypi, ehkäpä itse maaherrakin saapi näpsäyksen, sillä laki sanoo,
ettei ketään saa vangita, ennenkuin asianomainen tuomioistuin on
tuominnut ja asianomainen tuomioistuin olen minä, muut lautamiehet ja
korkea oikeus".
Lautamies saatiin kuitenkin tyytymään palkkioon sekä y.m. lupauksilla
ja siihen päättyi asia.
Risto sanoi Ollille: "Kyllä se oli hyvin pahoin tehty meiltä tuo
maisterin kepponen, josta syntyi niin paljo rettelöitä". "Kepoksi
papille! miksi työnti meidät pöydän alle", vastasi Olli. "Me teimme
ensin pahoin", väitti Risto.
Rippikoulua täytyi nyt rovastin itsensä jatkaa, kun apulaisensa, kuten
mainittiin, teki tenän kivenkovaan.
Kun Risto taas tuli esille, katsahti rovasti maisterin kirkonkirjaan
tekemiin merkityksiin ja sanoi: "Sinulla on erittäin hyvä
sisälukutaito, mutta ulkoluku ja ymmärrys peräti kehno, niin on
maisteri merkinnyt".
"Kyllähän se maisteri niin sanoi ja ajoi minun ja Olli Tuohisen pöydän
alle, mutta minä luulen, että maisteria jo silloin vaivasi mielenvika,
joka näkyy siitäkin kun Eerolan Liisan maisterin kysymykseen piti
sanoa, vaik'ei kerjennyt, 'taivas', kiljasi maisteri: 'No, helvetti'".
"Mielivika! se on kokonaan perätön historia, kyllä minä saan selvän
sinun taidostasi. Lue ulkoa viides käsky", sanoi rovasti. Risto luki
kaikki hyvin selvästi.
Rovasti luetti Ristoa monesta paikasta ja piti pitkän tutkinnon hänen
kanssansa. Risto luki kaikki selvästi ja antoi selvät vastaukset
kaikkiin kysymyksiin.
"No, osaathan sinä lukea ja ymmärrätkin hyvästi, mistä se tulee, että
maisteri ajoi sun pöydän alle?"
"En tiedä".
"Luepa sisältäkin, tuossa on piplian historia".
Risto luki raikkaalla äänellä. Sekä rovasti että muut kuuntelivat
avossa suin Riston lukua. Vihdoin sanoi rovasti:
"Sinähän luet kun pappi, kuka sinun on opettanut lukemaan?"
"Äitivainaja", vastasi Risto puheten itkemään.
"Älä itke, lapsi-raukka, monenhan on täytynyt jäädä sekä äidistä että
isästä!" lohdutteli häntä rovasti.
"Niin, mutta niin hyvää äitiä kun minun oli, ei ole kellään ollut",
turisi Risto itkuissansa.
Sen johdosta mitä nyt oli kokenut, arveli rovasti: "Se näyttää ainakin
siltä, ettei maisterin pää ole kaikesti oikein selvällä. Kuinka hän
muuten olisi ajanut pöydän alle y.m. niin hyvän lukian, kun Risto on.
Kyllä on vika myllyssä", arveli hän.
* * * * *
Rippikoulu oli loppunut. Risto pääsi ripille ja saapui aikanansa
palveluspaikkaansa, Tuovilaan.
Taloon tultuansa sai hän uuden "munteeringin" harmaita sarkavaatteita:
nutun, housut ja liivit; kaksi paria pieksusaappaita, kaksi paria
rukkasia vanttuineen, kaksi piikkopaitaa, parin alushousuja ja
lammasnahkasen talvitakin.
Nyt oli Risto mielestänsä suurin pohatta pitäjässä, niin paljo tavaraa
ei hän ikänään ollut omistanut. Hän tosin ei muistanut eli ei tullut
ajattelemaan, että vaatteet, jotka hän nyt sai, olivat jätettävät
taloon palvelusajan loputtua; mutta Risto luonnollisesti ei aikonutkaan
erota talosta kun oli päättänyt tulla sen isännäksi.
Risto oli palvellut jo kolmatta vuotta Tuovilassa. Kaikenlaisiin talon
töihin oli hän taipunut, oli isäntäväellensä kuuliainen ja kaikissa
toimissansa älykäs ja niin voitti hän isäntäväkensä ystävyyden ja
luottamuksen. Kaikki kylässä ja naapurikylissä ihmettelivät kuinka
Risto oli miehistynyt. Annan ja Riston välillä olivat heränneet ehkä
hellemmät tunteet, mutta ne ehkeivät heidän itsensäkään tieden, ei
ainakaan muiden nähden ulottuneet muuksi kuin sisko-rakkaudeksi. Risto
koetti hartaudella arvata, mitä Anna halusi. Hän teki Annalle
kaikenlaisia leikki- ja muita kaluja, sillä Anna oli hyvin lapsellinen
ja lapsi hän oli vielä ijältäkin, jonkatähden Risto kohteli häntä kuten
vanhempi veli. -- Anna taas puolestansa teki Ristolle yhtä ja toista
vaatekappaletta j.n.e. Molemminpuolinen toisiansa tyydyttämisen riento
vallitsi heidän kesken.
Riston kolmantena palvelusvuonna keväällä alkoi taas kuulua peljättäviä
huhuja suuren vihollisjoukon aikeesta rynnätä rajan yli Suomen
puolelle. Sotamajuri oli vähäisen vakinaisen joukkonsa kanssa
varustautunut vastustamaan vihollista ja kapulakuulutusten kautta
kehoittanut paikkakunnan asukkaita vapaaehtoisesti rientämään
isänmaan suojelukseen. Kehoitus ei mennytkään turhaan: laajalta
harvassa-asutuista sydänmaitten kylistä ja taloista riensi, ken vaan
kynnelle kykeni, sotatantereelle, ensinkin majurin harjoitettavaksi
sotatemppuihin. Siten oli saatu ko'olle noin 250 miestä.
Ristokin saapui joukkoon. Hän oli pukeunut parhaaseen pukuunsa mitä
hänellä oli, pessyt kasvonsa puhtaaksi ja kammannut hiuksensa, jossa
kaikessa Anna oli ollut apuna, niin että hän näytti aika pulskalta,
reipas ja notkea liikkeinen kun hän muuten oli. Anna sanoi leikillä:
"Nyt sinua ei tunne kukaan, joka sinun näki kolmisen vuotta tätä
ennen".
"Se on sinun ansiosi, Anna", vastasi Risto punehtuen.
"Niin", sanoi Anna ujostellen.
Harjoituskenttä ei ollut kaukana, noin puoli neljännestä Tuovilasta.
Risto otti konttinsa ja sanoi: "Anna, ole niin hyvä ja pane konttiin
vähäsen evästä puoliseksi, sillä varmaan sieltä ei pääse kotiin
puoliselle".
"Et tuota rumaa konttia saa ottaa, minulla on hyvin nätti pieni laukku,
jonka itse kudoin sedän luona ollessani Kuopiossa, odota vähän, niin
minä noudan sen!"
Heti tulikin Anna takaisin laukkuineen, johon oli tukkinut evästä mitä
parasta talosta löytyi.
"Kas tässä, Ristoni ... Risto, eväslaukkusi".
Risto ripusti laukun kannattimesta kaulaansa, ihastellen vuorotellen
Annaa ja laukkua. Vihdoin sanoi hän alakuloisesti: "Kuinka ja milloin
saatan minä vähääkään palkita hyvyyttäsi, Anna?"
"Ei se ansaitse mitään eri palkintoa; olethan sinäkin tehnyt minulle
paljo hyviä kaluja, esimerkiksi suksia ja entäs sitte niin komean
kelkan, jotta minua olet vedellyt joka talvi pitkin kinoksia."
"Hyvästi Anna", sanoi Risto ja lähti reppasemaan harjoituspaikalle.
Sinne oli saapunut jo kaikki, useampi repalaisissa vaatteissa ja
avojaloin ja eväskontissa petäjä- eli olkileipää, jota kohtaa Risto
hyvin kummasteli. Kaikki sotapalvelukseen saapuneitten nimet kirjoitti
"komisarjus" kirjaan, jossa toimessa myös majuri oli läsnä. Kun Riston
vuoro tuli, kysyi komisarjus: "Mikä on nimesi?" Risto Rytkönen, vastasi
Risto. "Mikä se nimi on", kysyi kirjuri ruotsiksi, kääntyen majuriin
päin, "olisikohan se Kristoffer?" jatkoi hän. Risto ymmärsi sen verran
kysymystä että hän vastasi: "äitivainaja kyllä joskus kutsui leikillä
minua Ristohveriksi". Majuri katsoi Ristoa terävästi silmiin ja kysyi:
"Mikä oli äitisi nimi?" -- "Hanna", vastasi Risto. "Hanna! Hanna!"
samasi majuri, hyvin hämmästyneenä. Hän kysyi vielä Ristolta: "Mikä oli
äitisi sukunimi?" "Hanna S." vastasi Risto. Majuri löi kädellä otsaansa
ja putosi tuolilta laattialle huutain: "Oi Hanna! Hanna! näin
onnettomasti päättyi enemmän kuin kaksikymmenvuotinen, ahkera
tiedustelemiseni!" Risto hätäytyneenä tarttui majuria olkapäihin ja
nosti hänen seisoalle, hän näytti aivan tiedottomalta. Vihdoin selkenee
hän sitte, kun Risto oli huutanut kylmää vettä, ja sillä hautonut
majurin päätä. Näin selvittyänsä syleili majuri Ristoa hellästi
puhumatta sanaakaan. Kaikki seisoivat hämmästyneenä, vaan komisarjus
selitti asian niin että majuria useasti kohtaa pyörtymys ja se selitys
rauhoitti kaikkia.
Kotiin tultuansa illalla kertoi Risto mitä oli tapahtunut
"sisäänkirjoituksessa".
"Sen minä olisin tiennyt sanoa jo edeltäpäin, mitä nyt on tapahtunut",
lausui Tuovilan emäntä.
"Miten sitä edeltäpäin tietää mitään?" kysyi Risto.
"Minä olen tietäjä, minä", vastasi emäntä.
"Vai niin", sanoi Risto ja siihen päättyi se asia.
Sotaharjoitukset aljettiin. Risto kulki säännöllisesti jokapäivä
harjoituksissa. Kaikki kumppanit ihmettelivät Riston nopeaa oppimista
kaikkiin temppuihin. "Kuka tuota olisi uskonut pari eli kolme vuotta
sitten, että Risto Rytkönen on paras äksiiseissä, -- kuten korpraali
aina sanoi", puhelivat kumppanit. Majurikin oli erinomattain
tyytyväinen Ristoon. Paitsi tavallisia sotatemppuja oli majuri
väliaikoina erityisesti opettanut Ristolle sotajärjestelemisen alkeita.
Kuukauden aika oli kulunut harjoitusten alusta, kun eräänä kesäpäivänä
saapuu sanomia että suuri joukko venäläisiä oli tulossa Tuovilanmäen
kylää kohden, joka kylä siihen aikaan oli rikas, erittäinkin
Isotuovila, jonkatähden kylä useasti oli vihollisen murha- ja
ryöväysjoukkoin esineenä.
Ne vähäiset sotavoimat, jotka paikkakunnassa nyt oli saatu koolle,
komennettiin heti vihollista vastaan.
Ristolle oli jaettu muutamia kymmeniä miehiä hänen komennettavaksensa.
Sota-aseet olivat hyvin alkuperäiset: vakinaisilla sotamiehillä oli
vanhat kehnomaiset kiväärit ja vapaaehtoisilla kehnot pyssyt ja
keihäät. Vakinaisella väellä tosin oli muutamia kanuunia, mutta suuret
kanuunat tiettömissä metsäisissä erämaissa olivat verraten vähästä
arvosta. Risto oli kuitenkin pyytänyt ja saanut kaksi pienempää
kanuunaa, jotka hän hilasi erään suuren ahon reunalle metsän suojaan,
noin puoli penikulmaa Tuovilasta, molemmin puolin menevää polkutietä,
jota myöten hän arveli vihollisen ryntäävän kylää kohden. Vihollinen ei
voinut aavistaakaan, että täällä syvässä erämaassa olisi minkäänlaista
järjestettyä sotaväkeä nyt enemmän kuin ennenkään, sillä se oli monta
kertaa ennenkin vähemmällä joukolla käynyt rasittamassa paikkakunnan
asukkaita ja siis oli nyt, kun ryntäsi entistä suuremmalla joukolla ja
muka entistä paremmilla sota-aseilla, varma voitostansa. Risto oli
arvannut oikein, miltä suunnalta vihollinen oli tulossa. Risto pikku
laumoinensa oli juuri saanut kanuunansa kuntoon, kun hän näki
suuren-summattoman joukon vihollisia purkauvan metsästä ahon toiselle
reunalle polkutien suunnalta. Tultuansa aholle laittausi vihollinen
muutamanlaiseen tappelujärjestykseen ja niin marssivat reippaasti kylää
kohden, pitämättä minkäänlaista töminää, ettei kylänväki huomaisi
mitään ja rientäisi karjoineen ja muine tavaroinen pakoon metsiin,
sillä mitään vastarintaa kylän puolelta vihollinen suurine joukkoineen
ei vähääkään peljännyt. Suomalaisetkin olivat sopineet keskenänsä
liikkua niin hiljaa ettei vihollinen saisi vähäistäkään vihjaa heistä
ennenkun olivat tarpeeksi lähekkäin. Suomalaisten päävoima, jota majuri
itse komenti, oli asetettu vähän matkan päähän kylän näkyviin. Kun
vihollinen oli kerennyt tarpeeksi liki ja muuten suotuisaan asemaan,
puhalsi Risto torveen -- joka myös oli merkki päävoimalle että olla
varoissansa -- ja paukahtivat samalla silmänräpäyksellä molemmat
kanuunat. Vaikutus oli tehoisa: monta kymmentä vihollista kaatui
paikalla. Vihollinen tyrmistyi vähän tästä odottamattomasta
tervehdyksestä ja huolimatta kuolleista ja haavoitetuista, komensi
joukkonsa eteenpäin, tieten ettei kanuunia metsässä voinut ojentaa
mille suunnalle hyvänsä, jota paitsi vihollisen komentajan päähän oli
pistänyt se ajatus, että pikkunen talonpoikaisjoukko oli pyssyillänsä
ampunut ja samalla kertaa sytyttänyt ruutia niin että ampuminen muka
kuuluisi tykin pamaukselta, joten hän nyt luuli kylän miehistä tyhjäksi
ja sentähden komensi juoksuun luullen saaliin sen varmemmaksi.
Mutta kerjettyänsä kylän näkyviin sai vihollinen hämmästykseksensä
hyvin liki tutustua suomalaisten pyssyin ja keihästen kanssa.
Vihollisen väki päästi raikkaan ilohuudon, kun saapui kylän näkyviin
isonlaiselle niitylle, vaan vastaukseksi vihollisen ilohuutoon
lähettivät suomalaiset niityn reunalta metsästä, johon olivat
piiloittuneet, satakunnan hyvästi suunnitettuja lyijymukuloita, jotka
kukistivat yhtä monta vihollista maaperään, ja samassa hyökkäsivät
niitylle oikein käsikahakkaan. Vihollinen tyrmistyi tästä kohtauksesta
niin ettei yrittänytkään vastarintaan, vaan pötki pakoon hurjimmassa
epäjärjestyksessä kohti kotikontujansa, ja siihen päättyi se kahakka
sillä kertaa.
Risto oli huomannut, silloin kun hän askaroi tykkinsä kanssa ahon
reunalla, että yksi vihollisen miehistä oli eronnut joukosta aholla
ja juossut metsään. Tästä tapauksesta oli Risto rauhatonna, sillä
hän pelkäsi että tuo joukostansa eronnut voi olla vakooja ja aikoi
ehkä metsäitse juosta pahantekoon kylään. Mutta kun hän kuuli
yhteenottotöminän kylästä päin ja sinne itsekin riensi, vaikkei
kerjennyt ennenkun vihollinen oli pakoretkellä, unohti hän koko asian.
Annakin oli, rauhattomana kotona, juossut sotatannerta kohti ja
pistäynyt yhteen riiheen, jonka ikkunasta hän näki vihollisen
pakoretken alun. Samalla kertaa huomasi Anna erään oudon miehen
liikkuvan metsikössä niinkuin väjyvän suomalaisten nyt tappelun jälkeen
levollista joukkoa. Majuri oli sanonut Ristolle: "Nyt saat mennä
kotiin, muu joukko menee harjoituspaikkaan (jossa majurinkin nykyinen
asunto oli), jossa vapautan kaikki vapaaehtoiset, kunkin kotiinsa,
kun nyt on kiire työnaika ja kun myös en luule vihollisellakaan
olevan halua nykyaikoin uudistaa ryöväysretkiänsä tämän nokkapolton
perästä." Majuri istui hevosen selässä ja komensi miehet marssiin
harjoituspaikalle. Tällä aikaa piti Anna piilostansa silmällä väjyjää,
joka pensaitten suojassa oli ryöminyt niin liki suomalaisia kun
mahdollista. Anna luuli, joistakin liikkeistä tuntevansa eli ainakin
ennen nähneensä väjyjän ja vaistomaisesti pisti Annan mieleen että
väjyjä oli Luoma-Jussi.
Majuri, Risto ja muutamia majurin seuralaisia olivat jääneet
sotakentälle, jossa he, majurin ohjaamalla järjestelivät yhtä ja
toista, kuinka kaatuneitten vihollisten ruumiit olivat seuraavana
päivänä haudattavat y.m.
Vihdoin lähti majuri seurueineen hiljakseen ratsastamaan pois paikalta,
niin että siihen jäivät jälelle ainoastaan Risto ja Olli, joka oli myös
vapaaehtoisten joukossa ja seurasi uskollisesti Ristoa, kahdenkesken.
Samalla kun majuri väkineen oli poikennut satakunnan syltää paikalta,
kuului pyssyn pamaus ja samalla kaatui Risto. Anna hyppäsi ulos
riihestä juoksien, itkien ja huutain: "Jussi ampui Riston! -- ottakaa
Jussi kiinni" j.n.e.
Samalla kun Risto kaatui, kuului murhaajan pilkkanauru ja sanat: "Ahaa,
virsuherra, saitko palkinnon kujeistasi!"
Olli riensi heti Riston kaaduttua pyssyinensä murhaajan perään, vaan
tämä oli kerjennyt tiheässä metsässä näkymättömiin. Olli haki kuitenkin
ja löysi paikan jossa murhaaja oli ampunut. Kiireessä lähdössänsä
paikalta oli murhaaja unohtanut puukkonsa, jonka visapäässä oli
"puumerkki", joka sittemmin tunnettiin olevan Luoma-Jussin. -- Annan
aavistus oli siis toteunut.
Tämä kurja, Luoma-Jussi, oli siis antaunut venäläisten oppaaksi,
paikkakuntansa ja isäinmaansa petturiksi!
Majuri, kun oli kuullut pyssyn laukauksen ja huudon: "Risto ammuttiin,"
palaa miehinensä takaisin murhapaikalle. Risto oli kaatunut seljällensä
ja makasi verissänsä. Anna istui hänen vierellä, puolitainnoksissa
syleillen ja hyväillen sitä veristä ruumista, huutaen ja itkien. Majuri
sanoi: "Älä itke, lapsiraukka, ehkei se ole niin vaarallista kun
näyttää, mistä saataisiin puhdasta vettä, -- miehet, menkää hakemaan
vettä!" Anna hyppäsi ylös ja lähti juoksemaan huutain: "Täällä on
lähde, -- juoskaa miehet, juoskaa!"
Anna seisahtui lähteelle, joka ei ollut kaukana niityllä, ja ennenkun
miehet löysivät astian, juoksi Anna vesikiulun kanssa takaisin,
lähteellä oli nimittäin alituinen kiulu. Tämä tapahtui niin pian että
miehet olivat vasta lähdössä kun Anna jo oli paikalla takasin
vesikiulun kanssa.
Majuri oli laskeunut polvillensa ruumiin viereen ja avasi varovasti
takin. Haava, josta verta juoksi, oli rinnassa. Anna repäsi paitansa
hian ja hautoi hellästi ruumiin päätä vedellä.
"Murhaajan luoti on mennyt rinnasta läpi, voi herra Jesus!" huusi Anna.
"Viihdy, lapseni", lohdutti majuri. "Minä olen pannut noutamaan
välskäriä, tuossapa hän tulee!"
Välskäri alkoi heti varovasti tutkimaan haavaa. Hän sanoi: "Kylläpä
osasi kanalia vaaralliseen paikkaan, hengen vaaraa minä en luule
kuitenkaan olevan, luoti on onneksi tauonnut rintaluun nokkaan, josta
sen voinee vetää ulos, mutta ei juuri tällä kertaa, sillä luoti on
leikannut isomman suonen, josta on seurannut suuri veren tappio.
Tälläkertaa ei ole muuta tehtävää kuin puhdistaa ja sitoa haava siksi
kun sairas tointuu ja vähän vahvistuu".
"Elääkö Risto vielä?" huusi Anna riemuiten.
"Elää", vastasi välskäri.
"Oi, Ristoni", kuiskasi Anna.
Samalla aukeni Riston silmät. Hän kuiskasi heikosti: "Anna".
Anna riemuissansa oli juuri tarttumassa sylin sairaasen, kun välskäri
tempasi hänen niskasta ja kiljasi: "Tyttö, et saa koskea sairaaseen!"
Ristolle sanoi hän lauhkeasti mutta kovasti: "Et saa puhua sanaakaan,
etkä liikauttaa mitään jäsentä. Laittakaa miehet paarit, joille sairas
lasketaan ja varovasti kannetaan huoneesen".
"Niin, laittakaa paarit ja kantakaa sairas minun asuntooni", sanoi
majuri.
"Ei, herra majuri, kantakaa sairas meille", pyysi Anna, kyynel silmin.
"Mistä sinä olet, tyttö", kysyi majuri.
"Tuosta talosta", osoitti Anna kädellänsä, "jossa Risto palvelee. Minä
tahtoisin hoitaa sairaan".
"Minäkin tahtoisin hänen hoitaa, oletko sinä sen talon tytär?" lausui
majuri.
"Olen", vastasi Anna kainosti. "Antakaa herra majuri, minun hoitaa
sairasta, minä lupaan hoitaa hänen hyvin", vakuutti Anna vesissä
silmin.
Välskäri kuiskasi majurin korvaan: "Antakaa tytön hoitaa sairas, tässä
näkyy olevan hellä kohta".
"No, saat hoitaa sairaan, mutta niinkauan kunnes sairas paranee, tahdon
minä käydä joka päivä katsomassa kuinka hoidat", lausui majuri.
"Voi kuinka hyvä te olette, herra majuri, kun vielä lupaatte käydä
meillä jokapäivä", huudahti Anna, lankesi polvilleen ja syleili majurin
jalkoja.
"No, no, kuinka sinulle saattaa uskoa huonon sairaan hoitoa, kun olet
niin raivoisa", kysäsi majuri vesissä silmin.
"En minä ole raivoisa, kyllä hoidan hyvin", supisi Anna, peljäten
majurin peräyttävän lupauksensa.
* * * * *
Risto kannettiin siis Tuovilaan ja vuode tehtiin Annan omaan sänkyyn.
Ensimmäisellä kolmella vuorokaudella välskäri ei poistunut sairaan
tyköä.
Tuovilassa oli senaikaiseksi talonpojan taloksi paljo huoneita ja kun
Anna oli, setänsä luona kaupungissa oppinut puhtautta, niin olivat
huoneet hyvin puhtaat ja kaikin puolin siistit.
Välskärille oli Anna laittanut sängyn likimmäiseen kamariin. Oman
vuoteensa laittoi Anna lattialle sairaan sängyn viereen. Anna vakuutti
että välskäri sai nukkua levollisesti, sillä sanoi hän, "kyllä minä
pidän huolen sairaasta ja herätän teidät kun tarve tulee".
Anna sai pääasiallisesti toimeksensa pitää raittiissa vedessä kastettua
vaatetta sairaan pään ympäri ja muuttaa kääre niinpian kun se lämpeni
ja kastella sairaan huulia vedellä, jos hän aukasi suutaan. Tämän teki
Anna huolekkaasti ja varjeli ett'ei kärpäsenkään surina haitannut
sairasta, joka aluksi makasi liikkumatta; mutta noin puoliyön aikana
alkoi hän liikkua rauhattomasti ja puhua kaikenlaista Annalle
ymmärtämätöntä.
Nyt tuli Annalle hätä, hän riensi herättämään välskäriä, joka heti
hyppäsi ylös sängystä ja riensi sairaan luo.
Sairas oli levoton ja puhui horroksissa.
"Onko teillä minkäänlaista viiniä?" kysyi välskäri.
"On", vastasi Anna ja hyppäsi kaapille, josta hän otti viinipullon ja
antoi sen välskärille, joka otti omasta rasiastansa kupin, kaatoi
siihen viiniä ja jotakin muuta sekaan.
Samalla kun lääke oli valmis, kavahti sairas istuallensa sängyssä ja
yht'aikaa kuului pyssyn laukaus ja surkia hätähuuto huoneen akkunan
takaa. Yö ei ollut varsin pimeä, kesäkuu kun oli. Heti tämän perästä
kuului ääni akkunasta sisälle sanellen: "Olkaa rauhassa siellä sisällä,
se on koira joka vinkuu, kun sattui kalikka sääreen".
"Olli!" kuiskasi Anna välskärin korvaan, "se on Riston paras ystävä,
mutta mitä on nyt tapahtunut, eihän se ole koiran, vaan ihmisen
hätähuuto, joka kuuluu ulkoa ja kuuluuhan sieltä puhettakin, ettekö
kuule?"
"Kuulukoon mitä hyvänsä, meillä ei nyt ole aikaa muitten kuin sairaan
kanssa," sanoi lääkäri, vähän närkästyneenä. "Pidä sairaan päätä että
saan lääkkeen hänen suuhun".
Anna riensi heti itkusilmin tekemään mitä lääkäri käski, jupisten
hiljaan: "Antakaa anteeksi! kun olin niin huoleton, paukaus ulkona
säikäytti minun taitamattomaksi, anteeksi, anteeksi!"
Sairaalle annettiin nyt lääkityksiä, hän näytti hyvin heikolta eikä
näyttänyt huomanneen mitään metelistä ulkona. Hän vaipui taas
levollisen näköisesti vuoteelleen ja nukkui. Anna oli hyvin hädissänsä
ja kysyi tuontuostakin välskäriltä mitä hän ajatteli sairaasta.
"Ei ole vaaraa, heikkous tulee veren tappiosta ja hourauksen syy on
vähäinen haavakuume. Majuri aikoi heti eilen illalla panna noutamaan
tohtoria, joka voi saapua tänne kolmen eli neljän päivän perästä. Sitte
otetaan luoti ulos sairaan rinnasta. Siihen saakka me koitamme saada
kuumetta lievenemään ja sitte kun luoti on saatu ulos, paranee sairas
hiljalleen".
"Kuinka kauvan se paranee?" kysyi Anna.
"Muutamia viikkoja".
"Viikkoja! niin kauvan! Miksette ota luotia ulos heti?"
"Ei lapseni, se ei ole niin helppo tehtävä, luoti on vaarallisessa
paikassa, en minä yksin tahdo ruveta siihen, mutta kun tohtori tulee,
niin kyllä tulee hyvä", lausui välskäri.
* * * * *
Kun sairas oli nukkunut, meni välskäri pirttiin, kuullaksensa syytä
meteliin ulkona. Olkivuoteella pirtin laattialla makasi mies verissänsä
voihkaillen. Se oli Luoma-Jussin ääni. Koko talonväki oli ylhäällä.
Sairas vaikeroi:
"Menkää hyvät ihmiset hakemaan pappia!"
"Mustalainen sinulle papiksi, petturi, koira sinulle papiksi!"
"Kuinka armoton olet Olli!" vaikeroi Jussi.
"Armoton, niin, sinä olit armollinen, kun ensin antauduit vihollisen
oppaaksi, sitten, kun vihollinen sai tappion, ryömit salamurha-aikeessa
pensaitten suojassa ja ammuit mitään pahaa aavistamattoman rehellisen
sotilaan ja kun se salamurhatyösi ei onnistunut, kun murhaesineesi jäi
vielä henkiin, kun hän kannettiin tähän taloon hoidettavaksi, niin
väjyit ikkunain takana, aikeessa päättää kurja konna tekosi, jossa ehkä
olisit onnistunutkin, jollen minä, joka koko ajan pidin vehkeitäsi
silmällä, viimeisessä silmänräpäyksessä olisi antanut kolahuksen
koira-koipeesi, josta saastanen veresi nyt vuotaa. Koira sulle
papiksi!" saarnasi Olli.
"Ammuitpa sinäkin minua salapaikasta", väitti Jussi.
"Ammuin kyllä. Salapaikasta sen tähden kun tiedän, että olet kurja
tarkka-ampuja ja olisit voinut ampua minun kuoliaaksi. Kuka sitte olisi
pelastanut murhaesineesi hengen? Muuten olisin voinut samalla ampua
sinut kuoliaaksi, vaan sitä en tahtonut, sillä sinun raiskahenkesi ei
ansaitse kunnollista pyssynluotia. Ei, köysi kurjaan kaulaasi! --
sekään ei parempi kuin pajunen taakkavitsan silmukka. Vitsapaarilla
kannettakoon raatosi suolle vaivaismännyn juurelle ja ripustettakoon
siihen koetteeksi, jos korpeille kelpaa saastanen lihasi. Riippukoon
siellä repo-raatosi itsellesi ylennykseksi ja pelvoksi muille
pettureille!"
Kauhusta kalpein kasvoin kuunteli väki Ollin hartaita manauksia.
Vihdoin sanoi välskäri:
"Katsotaanpa sairaan haavaa!"
Haava paljastettiin. Luoti oli käynyt polviniveesen.
"Ohoo, kylläpä sattui pahaan paikkaan. Sääri täytyy leikata polven
päältä."
"Voi, voi, voi, menkää noutamaan pappia", vaikeroi Jussi.
Talon isäntä lohdutteli Jussia sanoen: "Mennään noutamaan pappi" ja
käski rengin heti istua hevosen selkään ja ratsastaa pappilaan, jonne
oli noin peninkulman matka.
Yö oli nyt kulunut niin että auringonnousun aika oli käsillä.
Välskäri palasi toimeensa Riston hoitoon. Risto oli nukkunut
levollisesti, Anna ei ollut silmänräpäystäkään poistunut Riston
vuoteelta. Jussia hoiti aluksi talon emäntä välskärin määräyksen
mukaan. Ei kukaan talon palkollisista tahtonut ryhtyä Jussia hoitamaan,
kaikki kammoksuivat häntä, kuin mitä muuta saastaista olentoa.
Isäntä kysyi talon piioilta eikö kukaan tahtoisi hoitaa Jussia
erinäistä palkkiota vastaan. "Ei" vastasivat kaikki kun yhdestä suusta,
lisäten että jos isäntä siihen pakottaa ketään heistä, he heti kaikin
lähtevät pois talosta, sillä heitä ei ole pestattu petturin hoitajaksi,
vaan tekemään kunniallista työtä.
Iltapuolella päivää tuli pappi ja ripitti Jussin.
Olli irvisteli, supisten itsellensä: "Kas nyt on Jussi taas valmis
toimeensa. Hyvä että menetti säärensä, muuten olisi hän valmis
opastamaan vihollisia".
Edellä puolenpäivän saapui majuri tiedustamaan Riston tilaa. Hän toi
muassaan sairaalle kaikenlaisia virvoitusaineita ja herkkupaloja.
Ristokin oli herällä ja täydellä taidolla vaikka muuten heikko, eikä
saattanut puhua muuta kun jonkun yksitavuisen vastauksen välskärin
kysymyksiin.
Lupauksensa mukaan kävi majuri joka päivä katsomassa sairasta, jonka
vuoteen vierellä hän poikkeuksetta tapasi Annan. Tämä taas loisti
riemusta sekä sairaan näkyvästä paranemisesta, että majurin
hyväntahtoisuudesta.
Vihdoin neljäntenä päivänä Riston sairastumisen jälkeen saapui majuri
Tuovilaan lääkärin kera, joita seurasi nuori lääketieteen kokelas,
majurin poika.
Kun lääkäri näki sairaan, hyppäsi hän ällistyneenä pari askelta
takaperin, katsoin vuorotellen sairasta ja kokelasta silmiin. Vihdoin
lausui hän: "En kuunapäivänä ole nähnyt kahta noin yhdennäköistä
ihmistä kun sairas ja tuleva nuori virkaveljeni ovat, tässä pitää olla
hyvin varuillansa, ettei tule erehdystä terveen ja sairaan välillä",
jatkoi hän hymyillen.