Anna totteli heti käskyä. Majuri tempasi tytön syliinsä, samalla
kavahti Ristokin istualle sängyssä ja molemmat Anna ja Risto kietoivat
käsivartensa majurin kaulaan niin, että majuri oli vähällä tukehtua
nuorten suutelemisesta. Majuri huusi teeskennetyllä hätähuudolla:
"Tohtori, tohtori, tulkaa apuun, täällä tapetaan!"
Tohtori, joka jo oli matkustuspuvussansa, hyppää hätäisen näköisenä
toisesta huoneesta kysyen: "Mitä herran nimessä täällä tehdään?" vaan
kun hän näki kohtauksen, huomasi hän heti asian ja sanoi: "Ahaa, joko
tuli asia selville?"
Kun majuri sai suunvuoroa, kysäsi hän ivaillen Annan vanhemmilta, jotka
yhä ällistyneinä seisoivat äänettöminä:
"Onko teillä mitään vastaan, jos minä kihlaan tässä kaksi nuorta
huppanaa toisiinsa?"
Nyt selkesi vanhemmille asia, he vastasivat: "Tehköön itse kuinka
tahtovat. Jumala siunatkoon heitä ja teitä, herra majuri!"
Majuri otti liivinsä taskusta kaksi kultasormusta ja jakoi ne nuorten
välillä sanoen: "Vaihettakaa nyt sormuksia. Herra siunatkoon teitä,
rakkaat lapseni!" Riston korvaan kuiskasi majuri: "Sormuksen sormessasi
sain äidiltäsi, se on kallis kappale sekä sinulle että minulle."
"Äidiltäni?" huusi Risto hämmästyin ja isot kyyneleet vuotivat hänellä
silmistä.
"Vaiti nyt, lapseni, vastedes saat ehkä tietää enemmän", kuiskasi
majuri taas.
Vihdoin tointuivat Annan vanhemmatkin onnittelemaan ja siunaamaan
nuoria.
"Kaikki mitä nyt on tapahtunut, tiesin minä heti kun ensikerran näin
teitä, nuoret. Varoitan vaan, Risto, ettet vasta joudu salamurhaajan
esineeksi, kaikista senlaisista ei ole yhtä hyvät seuraukset kuin nyt",
leikitteli tohtori.
"Mistä te sen tiesitte, herra tohtori kun äsken sanoitte?" kysäsi Anna.
"Minä olen tietäjä", ivaili tohtori.
"Mutta kun Olli ei ole täällä, missähän Olli on?" lausui Risto
ikävöiden.
"Olli on toimessansa, josta hän ei poistu", vastasi isäntä.
"Toimessansa! -- missä toimessa?" kysäsi Risto.
Risto ei ollut saanut vihjaakaan mitä oli tapahtunut hänen
sairastumisensa jälkeen. Anna kertoi nyt lyhykäisesti mitä oli
tapahtunut, kuten Olli oli pelastanut hänen Jussin toisesta
murhayrityksestä, kuinka Jussi nyt oli samalla kertaa sairas ja vanki
ja että Olli oli hänen vartiansa.
"Jussiraukka, kuinka kehno" -- huokasi Risto -- "Olli siis ei tohdi
poiketa hetkeksikään paikalta", kysyi Risto.
"Jos isäntä menee Ollin siaan, niin saa hän minun luvalla tulla tänne
hetkeksi", lausui majuri, kun hän näki Riston hartaasti haluavan
kohdata Ollia. Isäntä tahtoi kernaasti noudattaa majurin ja Riston
tahtoa ja meni Ollin siaan.
Olli saapui heti vierashuoneeseen, tervehtien ensin sotamiehen tavalla
majuria.
Majuri vakuutti, että Olli hetkeksi oli vapaa sotamiehen asemasta, sai
siis olla ja liikkua vapaasti.
Saatuansa tällaisen luvan, juoksi Olli Riston vuoteelle ja lausui;
"Morjens, Risto! sinä olet aina onnen lempilapsi. Salamurhaajan luoti
teki sinun onnellisemmaksi, kun voit odottaakkaan; minä toivoisin
itselleni salamurhayrittäjän joka pensaassa ja tusinan tykinluotia
rintaani samanlaisella seurauksella". Annan tempasi Olli laattialle ja
pyöritti häntä semmoista vihuripolskaa että katsojat olivat pakahtua
riemunauruunsa.
"Tule tänne kunniallinen rehti kumppani, että saan syleillä ja kiittää
sinua jaloudestasi!" huusi Risto sängystänsä.
Kumppanit syleilivät toisiansa ilokyynel silmin.
"Jakakaamme riemut ja murheet keskenämme tästä lähtien niinkuin
tähänkin saakka olemme tehneet!" lausui Risto.
"Niin teemmekin, ole varma siitä!" vastasi Olli.
* * * * *
Nyt lähtivät herrat matkalle. Sydämmellisillä molemminpuolisilla
kiitoksilla ja tyytyväisyydellä erosivat vieraat ja talonväki. Olli
meni taas toimeensa ja päästi isännän ottamaan vierailta jäähyväisiä.
Kun nyt nuoret kihlatut jäivät kahdenkesken, oli heillä luonnollisesti
paljon puhumista. Ensiksikin katselivat he loistavia sormuksiansa. Anna
hyppeli riemuissansa huudahdellen:
"Oi, Ristoni! nyt emme koskaan eroa, nyt et sinä enää lähde pois
talosta, ethän?"
"No en!" vastasi Risto hajamielisesti tirkistellen sormustansa.
"Miksi näytät niin alakuloiselta, Ristoni, etkö ole iloinen?" kysyi
Anna allapäin.
"Olen kyllä iloisempi, kun olisin voinut toivoakaan, rakkain Annani,
mutta".
"Mutta?"
"Anna anteeksi, Annani, hajamielisyyteni, tulin näet ajattelemaan
majurin sanoja, jotka hän kuiskasi minulle sormuksen annettuansa".
"Mitä hän sanoi, sano, sano, Ristoni?"
Majuri sanoi: 'sormuksen sormessasi sain äidiltäsi, se on kallis
kappale sekä sinulle että minulle'. Kun näki, että hämmästyin, jatkoi
hän: 'Vaiti, vastedes saat ehkä tietää enemmän'".
"Mitähän se merkitsee?" arveli Anna kummastellen.
"Kas sitä en ymmärrä", vastasi Risto.
"Vastedes saamme tietää enemmän. Odotamme siis, ole nyt iloinen
Ristoni!" viserteli Anna.
"Iloinen kyllä olen, iloisempi kuin voit arvatakaan Annaseni! Saati
vaan saamme rauhaa viholliselta, niin on onnemme täydellinen, eikö
niin, kultaseni?" lausui Risto ihastellen.
"Niin Ristoni, oma Ristoni!"
Noin kuukauden kuluttua majurin matkustuksen jälkeen oli Risto
täydellisesti terve. Hän oli varoillaan vihollisen suhteen, lähetti
rajamaille tiedustelemaan vihollisen liikkeitä, vaan kaikkialta kuului
rauhaa.
Eräänä päivänä saapui sotapäälliköstöltä kaksi lähettilästä, jotka
juhlallisesti jättivät Riston kersantiksi nimityskirjeen sekä
valtuutuksen paikkakunnan päällikön poissa ollessa käskeä koolle väkeä
vihollisen lähestyessä. Samalla kertaa sai Risto säädetyn, arvonsa
mukaisen sotilaspuvun. Anna sattui sillä kertaa olemaan kylässä.
Aikeessa tehdä Annalle äkki-ihastuksen kotiin tullessa, pukeutui Risto
sotilaspukuunsa ja pisti uudet virsut jalkaansa. Kun Anna tuli kotiin
ja astui vierashuoneesen, näki hän nuo kaksi lähettilästä nousevan
istualta seisallensa tervehtien häntä. Kolmas "vieras" seisoi toisen
huoneen ovella kynnyksen takana niin ettei virsut näkyneet ja huusi
ruotsiksi! "Päivää Anna".
"Päivää, päivää", vastasi Anna samalla kielellä.
"Onko nuori tohtori ruvennut sotapalvelukseen?" kysäsi Anna.
"Olen", vastasi Risto, koettaen muuttaa ääntänsä.
"Mihinkähän Risto on mennyt silläaikaa kun käväin kylässä, minäpä
lähden etsimään häntä, olkaa niin hyvät ja istukaa niin kauvan, hyvät
herrat!" lausui Anna. Lähettiläät selittivät heillä ei olevan aikaa
viipyä, jonkatähden sanoivat jäähyväiset Annalle. Kolmas vieras (Risto)
sanoi haluavansa tavata Ristoa ja odottavansa kunnes hän tulee. Anna
juoksi huoneesta huoneeseen ja kyseli väeltä mihin Risto oli mennyt,
kävi "väkituvallakin" (Ollin luona). Mutta Ristoa ei näy eikä kuulu.
Risto asettautui oven pieleen, josta Annan piti tulla takasin. Anna
tuli norpolla nokin ja läähättäen ovesta sisälle.
"Eikö löytynytkään Risto?" kysäsi Risto.
"Eihän sitä löydy, minä en ymmärrä olisiko mennyt metsään", sanoi Anna
katsomatta vieraaseen. Risto kääräsi käsivartensa Annan kaulaan ja veti
Annan pään niin liki rintaansa, että Anna ei voinut katsoa pahantekiää
silmiin ja kuiskasi: "Lähdemme yhdessä etsimään".
Anna huusi hämmästyneenä: "Hyi, herra, ette saa koskea minuun!" kiskoi
kaikin voimin irti itsensä ja juoksi toiseen päähän huonetta.
"Anna!" huudahti Risto vihdoin ääntänsä muuttamatta.
Anna kääntyi huutajaan päin ja huusi vuorollaan:
"Risto! mitä kummitusta tämä on?" ja juoksi Riston syliin. Samalla
astuivat poistuneet lähettiläät sisälle naurain täydestä kurkusta:
"Jopa löytyi Risto!"
"Häijy Risto, hyi kun narraat omaa Annaasi; olin vähällä juosta karkuun
koko talosta".
Nyi seurasi kaikkia tyydyttävä selitys asiaan. "Miksi pukeusit virsuin,
Ristoni?" kysyi Anna.
"Siksi että muistasit minua siitä ajasta, jolloin kävin pestinotossa".
Anna riemuitsi nyt kun pikkulapsi, koko talon väen huusi hän riemuiten
katsomaan kuinka komea Risto oli.
"Lähdemme nyt Ollin luokse, varmaan hänkin ihastuu, kun näkee sinun
kersantin asussa", liverteli Anna. "Malta minä menen ennen ja narraan
Ollia, että iso sotaherra tullee häntä kahtomaan", jatkoi Anna
liverrellen.
"Ei, pullani, emme narraa Ollia, hän voisi ehkä pelästyä".
"Olinko nyt tyhmä, Risto? Anna anteeksi, minä olen niin iloisella
mielellä etten voi hillitä itseäni".
"Annani, ole sinä iloinen, samoin olen minäkin", vakuutti Risto.
Molemmat menivät nyt Ollin luokse.
"Tässä saan esitellä kenraali Risto Rytkösen!" huusi Anna Ollille.
"Kersanttikin piisaa", nauroi Risto.
Kumppanit syleilivät toisiansa vakuuttaen uudelleen toisillensa
molemminpuolista vilpitöntä ystävyyttä.
"Etkö tahdo katsoa sairasta?" kysäsi Olli.
"No jos kävisimme katsomassa Jussi-parkaa.
"En minä saata häntä raukkaa nähdä", lausui Anna.
Risto ja Olli astuivat sairashuoueesen.
"Tunnetko minua Jussi, kuinka se on nyt sinun laitasi?" kysyi Risto
liikutettuna.
"Tunnen, herra kersantti, pahoin asiani, kun majuri on tullut pahain
kielten kautta siihen luuloon, että olisin tahtonut teitä murhata, joka
kuitenkaan ei koskaan ole ollut aikeeni. Olkaa siis hyvä ja rukoilkaa
majuria minun puolestani poistamaan epäluulonsa, kyllä majuri teitä
uskoo ja päästää minun vapaaksi, jos paranen tästä syyttömästä
taudistani", katkeroi Jussi.
"Kuule roistoa mitä se on kehrännyt kokoon", huusi Olli.
"Etkö ampunut kersanttia pensaasta, jonne kiiressäsi unhotit puukkosi,
jota paitse Anna oli jo ennen nähnyt väjymisesi ja tuntenut sinun,
katala. Tämä kaikki ei ole totta eikö niin, paholainen?" jatkoi Olli.
"Puukko kyllä on ollut aikoinaan minun, mutta sen olen kadottanut monta
päivää sitten, enkä siis voi ymmärtää kuinka se oli joutunut paikalle,
josta se on löydetty. Mitä taas Annan keksintöön tulee, niin on hän
täydellisesti erehtynyt", väitti Jussi.
"Jussi-rukka syytön kuin Pontius Pilatus! Entäs väjymisesi Tuovilan
akkunoitten alla, silloin kuin sait kolahuksen koipeesi, siitäkin olet
aivan viaton, eikö niin Jussi-parka", jatkoi Olli.
"Satuin muuten kulkemaan sivu, ja kuin kuulin hätäistä liikettä
sisällä, niin katsahdin uteliaisena ikkunasta sisälle, jolloin sinä
ammuit minua", väitti Jussi.
"Ja laittausit pyssynesi ampumaan ikkunasta sisälle aivan
'uteliaisuudesta', eikö niin, enkeli hyvä?" jatkoi Olli.
"En aikonut ampua, enkä ole ampunut?" väitti Jussi.
"Mutta heti viimemainitun tapauksen jälkeen, kun majuri sinua nuhteli,
ei sinulla ollut mitään sanomista puolustukseksesi, mistä se tulee,
herttainen Jussi?" irvisteli Olli taas.
"Silloin olin niin tuskissani ampumisesta, etten taitanut sanoa
mitään".
"Aivan niin, silloin et ollut kerjennyt vielä koota konnankoukkujasi,
vaan nyt kun olet saanut aikaa, niin olet kehrännyt ja kutonut
valheverkkojasi aikeissa niillä suojella saastaista olentoasi, eikö
niin Jussi -- syytön lapsi?" puheli Olli ivaillen.
"Kyllä on Jussi-raukka asiasi pahalla kannalla, Kaikesta mitä on
tapahtunut käy selville, että olet syyllinen, vaan väität sittenkin
olevasi syytön. Se näyttää siis, että olet tuiki paatunut ja sentähden
en voi sinua puolustaa majurin luona, sitä vähemmän, kun asia on
ilmoitettu armeijan päällikölle, joten majurikaan ei voi auttaa asiaa,
vaan tulee se tutkittavaksi oikeudessa", lausui Risto syvästi
liikutettuna.
Risto ja Olli palasivat Ollin huoneesen, jossa Anna odotti heitä.
Hetken perästä saapui Saara, pyytäen saadaksensa mennä korjaamaan
vangin huonetta ja vuodetta. Olli avasi oven, sitten kun hän
tavallisuuden mukaan oli tarkoin katsonut ettei Saaralla ollut päällä
mitään luvatonta kalua, sulki sen taas ja pisti avaimen taskuunsa.
"Kyllä se on aika konna tuo Jussi, se luikertaa kuin käärme. Tyhmästi
ettei majuri antanut heti hirttää heittiötä, minä pelkään, että se
kanalja houkuttelee yhdellä eli toisella tavalla irti itsensä ja sitte
emme saa olla levossa ei yöllä eikä päivällä, se on semmoinen katala se
sama Jussi", puhui Olli.
"Mihinkäpä hän pääsee kun on sinun tarkan katsantosi alla, eikä hänellä
sotaoikeudelta ole muuta toivoa kuin hirsipuu", lausui Risto. -- "Kun
hän nyt olisi tunnustanut rehellisesti, niin tiedätkö Olli, minä olisin
kaikin voimin koettanut puolustaa häntä".
"Se se, mutta se on niin paatunut raukka ettei hän voi parata", sanoi
Olli.
Anna, Risto ja Olli istuivat kauvan Ollin huoneessa, jaaritellen ja
resuten vilkkaasti yhtä ja toista, totta ja leikkiä, kaikki korkealla
äänellä.
Sillä aikaa oli Saaran ja Jussin välillä ollut yhtä vilkas vaan
hiljainen kanssapuhe:
Jussi: "No oletko saanut jotain selvää, jos se on mahdollista päästä
karkuun tästä helvetin luolasta?"
Saara: "Minä luulen ettei se ole mahdotonta".