Olikin Kultalan kylä nyt oikia Kultakylä. Siellä se seisoi satoisimpain
kryytimaiden keskellä, ikään kuin peitettynä hedelmäpuilta,
piiritettynä niityiltä ja kultaisilta jyvämailta, juuri kuin
Paradiisissa. Tiet peltoin välillä olivat siivotut ja siliät niin kuin
polkutiet kryytimaissa, ja molemmin puolin maanteitä oli istutettu
hedelmäpuita niin kauvas kuin kylän alustaa oli.
Ja joka sinne tuli, ei luullut tulevansa johonkuun kylään, vaan komiaan
markkinapaikkaan eli pieneen kaupunkiin. Sillä huoneet olivat, jos ei
juuri suuret, kuitenkin kaikki hyvin raketut ja hyvässä korjuussa
ylähältä alas asti; akkunat olivat kirkkaat ja selkiät; ovet ja pielet
aina pestyt ja maalatut; huoneet olivat melkein kaikki tiilikatoilla,
sillä yhteisen kylän-asetuksen kautta olkikatot olivat kielletyt
valkian vaaran tähden. Koska uutta kattoa pantiin, niin se piti
tiilillä katettaman. Monella katon harjalla myöskin nähtiin ukontulen
johdattaja; melkein joka akkunassa kukkia; taloin vieressä oli pieniä
sievästi siivottuja kryytimaita ja niissä hyvästi hoidettuja
mettiäispesiä.
Ihmiset jokaista kadulla tervehtivät ystävällisesti, ja sanoivat
toisillensa sivuitse mennessä vilpittömiä leikkisanoja. Kyllä näkyikin
heidän päällensä, että he elivät suosiossa keskenänsä ja olivat oloonsa
tytyväiset. Eikä saattanutkaan olla muutoin. Myös arkipäivinäkin
töissänsä kaikki olivat, ei koreissa, vaan puhtaissa ja sievissä
vaatteissa; ei nähtykään likaisia ryysyjä. Nähtiin kyllä ruskioita ja
ahvettuneita kasvoja, mutta ei likaisia eikä siivomattomia pörröpäitä;
voimaa ja terveyttä loisti kaikkein silmistä. Muiden kyläin nuoret
miehet kernaimmin katsoivat Kultalan tyttöjä; sillä net olivat ei
ainoastaan varsin sievät ja näppärät, mutta myös talouden töihin
tottuneet, taitavat ja säästäväiset. Moni rikas muun kylän talonpoika
otti vaimoksensa tytön Kultalasta; jos ei sillä ollutkaan paljon rahaa,
oli kuitenkin paljon hyviä avuja. Ja jos nuori mies Kultalasta aikoi
naimisiin, sai hän valita maakunnan tyttäristä. Harvoin Kultalan mies
sai vasikan nahan, jos olikin tyttärellä enemmin tavaraa; sillä se
tiettiin tulevan hyviin käsiin. Sekin varsin paljon kartutti kylän
hyvää oloa ja voimaa.
Ett'ei Kultalassa nähty kerjäläisiä ja joutilaita, on tiettävä. Mutta
ei ees nähty ulkonäöltäkään köyhiä ihmisiä. Sillä vaivaisten huoneen
asukkaillakin oli kyllänsä syödä ja juoda ja siivo puku. Joka meni
pienimpäänkin, köyhimpään taloon, luuli tulevansa herrashuoneeseen.
Laattiat olivat puhtaat, penkit, tuolit, pöydät ilman liata ja viata,
akkunat ja pelit aivan kirkkaat -- lyhyesti sanottu, ei ollut niin kuin
monen talonpojan likaisissa huoneissa muissa kylissä. Teki oikein mieli
asua siellä näiden kunnon ihmisten kanssa.
Kesällä, sunnuntaipäivinä kuin oli kaunis ilma, oli Kultalassa iloinen
elämä. Siellä oli paljon ihmisiä kaupungista. Se suuri, uudesta rakettu
kestikiivaritalo, jonka -- kukapas olisi uskonut? -- yksi niistä
kahdesta-neljättä köyhistä kullantekiäin-liittolaisista oli perinnön
kautta ja ostamalla omaksensa saanut, oli täynnä kaupunkilaisia, jotka
nauttivat virvoituksia. Toiset tulivat tuttavain talonpoikain
huoneisiin: istuivat siellä kryytimaissa, nauttien maitoa, hedelmiä,
mettä eli mitä oli muita kylän herkkuja; elikkä istuivat viheriäisessä
ruohossa leikiten ja iloiten; eli puhtailla penkeillä huoneiden edessä
varjossa, katsellen sivuitse edes ja taas kulkevia ihmisiä; elikkä he
tulivat pihlajan tykö, kussa kylän nuorukaiset välistä tanssasivat
toisten laulaissa eli soittaissa. Ymmärrettävä on että nämät kaupungin
herrasväet eivät olleet kiittämätä ja kostamata tätä iloa ja huvitusta,
jota he Kultalassa nautitsivat, ja kaikki vieraiden varaksi tehdyt
rakennukset ja kaunistukset huoneissa ja kryytimaissa kyllä maksoivat
vaivan ja kulutuksen. Myös talvellakin tuli usein vieraita reellä
ajain. Ja missä olikaan parempaa eli hupaisempaa paikkaa?
Muiden kyläin asukkaat tätä näkivät ja kuulivat, ja olivat kummissaan,
miksi heillä myöskin ei ollut niin. He jo luulivat käyneen toteen, että
Kultalalaiset tunsivat taikoja. Mutta siihen sijaan että olisivat
kuulustelleet, millaiset net taijat olivat, jäivät he vaan istumaan
vanhaan likaansa, ja elivät niin kuin ennenkin. He osottivat vaan
kateutta ja vainoa Kultalasta puhuessa, ja pilkaten sitä kutsuivat
kullan-tekiäin kyläksi. Mutta tämä liikanimi ei ollut mikään likanimi.
Eivätkä siitä Kultalalaiset paljon huolineet. Sillä mihin vaan tulivat,
heitä kohdeltiin kunnialla ja hyvyydellä. Het elivät tätä hyvää
elämätänsä, ja olivat niin muodoin iloiset. Koko viikon työtä tehtyänsä
he pitivät sunnuntain oikiana lepopäivänä. Krouviin he nyt ei menneet.
Olipa heillä kotonansa virvottavia juomia. Mutta talvella nuorukaiset
usein tanssasivat. Muutamat miehet ja pojat olivat kouluttajalta,
Juhanalta, oppineet viulua soittamaan ja pilliä puhaltamaan. Ja
olivatkin jo melkoiset mestarit. Usein nuoret laulua oppineet pojat ja
tytöt lauloivat yhteisesti suuria, koreita veisuja, joita tuskin sai
kuulla kaupungissakaan. Vanhat miehet ja vaimot kävivät perheineen
illoilla toistensa tykönä; kussa heitä ravittiin talonpoikaisella
rualla ja aika vietettiin iloisilla ja ystävällisillä puheilla.
Juopuneista ihmisistä, tappeluista, riidoista, käräjänkäynnistä, tai
muusta ylellisyydestä eli irstaisuudesta ei kuultu puhuttavankaan.
Sillä sekä parempi olo, että koulussa saatu parempi oppi oli heidät
totuttanut kunniallisempaan ja siistimpään elämään, jota muutoin ei
havaittu muissa kylissä. Jo ensi näöltä kaupungissa tunnettiin ja
eroitettiin Kultalalaiset muista talonpojista. Heidän pukunsa oli
yksinkertainen ja puhdas, ei liian pulska eli kallis, heidän puheensa
hiljainen ja siivo, heidän käytöksensä oli ilman ulkokultaisuutta,
mutta tarkka, hyväsydämminen ja siisti.
Ei pidä kuitenkaan uskoa, että tämä siisti ja kiitettävä elämä tuli
ainoastaan opetuksesta ja ihmisten paremmasta tilasta; kylän yhteiset
asetukset myöskin paljon vaikuttivat. Sillä muutamat talonpojat,
tultuansa rikkaammaksi, tahtoivat taas ruveta elämään ylöllisesti ja
suunnattomasti. Muutamat tahtoivat tulla ylpiäksi, antoivat
tyttärillensä ylimäärin pulskia vaatteita, pukivat itsensä kalliisiin
verkoihin ikään kuin kaupungin herrat, ja pyysivät kaikin muodoin elää
suuresti. Toiset rupesivat taas kortteihin elikkä viinaklasiin
krouvissa. Mutta tätä suuresti pahastuivat kaikki kunnon ihmiset, ja he
sanoivat: »Joko nyt taas ruvetaan sillä tavalla elämään, ja pitääkö
taas ruveta kaikki menemään takaperin!» Ja oli yhteinen mielipaha ja
närkästys niitä vastaan, jotka luopuivat yksinkertaisesta,
kiitettävästä elämän laadusta; ja vaadittiin että kylän hallitusmiesten
piti paremmin ja tarkemmin valvoa hyviä tapoja kylässä.
Tämä hallitusmiehille tehty soimaus ei ollenkaan tehnyt pahaa mieltä
Toivoselle, mutta siihen sijaan häntä oikeen ilahutti. Ja niin tuli
toimeen yhteinen ankara kylän asetus; siinä oli kielletty kaikki kopeus
ja ylöllisyys vaatteissa ja joka ijälle määrätty hänen pukunsa; kortin
pelille ja kaikelle pelille rahasta ja rahan arvosta, juopumiselle,
sadatuksille ja hävyttömille puheille, tappeluille ja muulle
vallattomuudelle määrättiin kova rankaistus ja sakko. Tästäpä tuli
ettei kukaan ylpeillyt eikä ylöllisiä noudatellut, että jos tulikin
joskus kellenkään halu tehdä mitään ylöllistä, hävytöntä eli väärää,
häntä kuitenkin siitä peljätti ja esti häpiän ja rankaistuksen pelko.
Joka vuosi tämä asetus luettiin koko kansalle. Silloin piti vanhain ja
nuorten, miesten, vaimoin ja lasten olla kuulemassa. Jos nähtiin
tarpeelliseksi, niin tehtiin lisäyksiä. Ja koska se oli ylösluettu,
kysyi aina ensimmäinen hallitusmies: »Tahdotteko noudattaa ja seurata
tätä asetusta, joka on hyvän voimamme, sopumme ja kunniamme perustus?»
-- Ja kaikki, sekä vanhat että nuoret vastasivat yksimielisesti
korkialla ja selkiällä äänellä: Me tahdomme.
30.