Toivoselle tapahtui siihen aikaan suuri sydämmen ilo ja riemu, jota hän
jo kauvan turhaan oli halainnut. Hänen rakas hyvä vaimonsa, Elsa, oli
hänelle synnyttänyt terveen ja virkun pojan. Hän oli niin kuin
taivaassa.
Ja hän meni yhden ystävänsä tykö, joka oli niitä kaksi-neljättä
liittolaisia. Sitten hän sanoi: »Hyvä ystäväni, en ole tähän asti
sinulta vielä mitään anonut, ja nyt tulen ensi kerran. Vaimoni makaa
lapsen-vuoteessa, enkä saata häntä jättää yksinänsä ja mennä
kaupunkiin. Mutta minä tarvitsen viisi sataa ruplaa, jos ei pitemmäksi
kuin viikon ajaksi, ja jos on mahdollinen kultarahoissa. Tahdotkos
minulle niin paljon lainata viikoksi?»
Toinen vastasi: »Onhan minun niin paljon sinua kiittämistä; miksikä en
tahtoisi? Juuri nykyisin sain kahdeksan sataa ruplaa, jotka ovat vielä
tallessani. Mutta niitä on osa hopiarahaa. Jos tahdot, niin ota kaikki
niin kauvaksi kuin tahdot.»
Toivonen sanoi: »Minä kernaasti tahtoisin kaikki kultarahassa; se on
minulle sangen tarpeellinen.»
Ystävä vastasi: »Yhtä kaikki, kyllämä siihen neuvon keksin. Milloinkas
net tahdot?»
Toivonen vastasi: »Tuo minulle rahat huomen illalla kello kahdeksan
minun kotiini. Mutta älä siitä virka kellenkään mitään.»
Tämän asian näin toimitettuansa, Toivonen meni toisten liittolaisten
tykö, ja puhui kullenkin samoilla sanoilla, kuin ensimmäiselle, ja anoi
viisisataa ruplaa, jos mahdollinen oli kultarahoissa. Ja kukin oli
iloissaan, kerran toki saattavansa tehdä tällen kunnon miehelle työn,
ja lupasi tuoda hänelle rahat. Hän käski jokaisen tulla tykönsä
seuraavana päivänä illalla kello kahdeksan aikana.
Ja he tulivat määrätyllä hetkellä, ja silloin jo oli pimiä. Hän vei
heidät kaikki sisälle tupaansa, mutta ei ollut vielä valkiaa sytytetty.
Kukin itsekseen kummasteli että siellä oli niin paljon muitakin.
Toivonen meni valkiaa noutamaan. Ja kuin hän tuli takaisin tupaan,
kaksi kynttilää kädessä, näkivät he hänen, niin kuin jo kerran ennenkin
olivat nähneet, komioissa upseerin vaatteissa, korkia höyhenvihko
hatussa, rinnassa tähti ja pitkä sapeli vyöllä. He kummastuksissaan
katselivat toisiaan, ja näkivät, niin kuin seitsemän vuotta sitten,
samat ihmiset, samassa tuvassa, ympärin samaa pöytää, jollen upseeri
pani kynttilät seisomaan.
Toivonen sanoi nyt: »Jos olette tuoneet, hyvät ystävät, mitä teiltä
olen anonut, niin pankaat tänne pöydälle.»
Niin astuivat kaikki, yksi toisensa perästä, pöydän tykö, ja moni oli
pahoilla mielin, ettei saattanut antaa koko summaa kultarahassa. Siihen
hän vastasi leppiästi ja ystävällisesti: »Yhtä kaikki se on. Antakaat
mitä tahdotte.» Ja kaasivat pöydälle kultarahoja, muutamat hopiarahoja,
muutamat sedeleitä ja reverssejä.
Sitten Toivonen korotti äänensä ja sanoi: »Muistakaat se, koetuksen
aika on ohitse, ja nyt ovat kuluneet ne seitsemän vuotta ja seitsemän
viikkoa, joista olen teillen puhunut. Ja te olette enemmin rahaa tälle
pöydälle kaataneet, kuin minä seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa
sitten osotin teidän silmäinne eteen. Silloin tuskin olitte miehet
kokoon saamaan viisisataa kopeikkaakaan; eikä kaupungissa olisi kukaan
niitä teille lainannut. Nyt olette vuorokaudessa saaneet kokoon kukin
viisisataa ruplaa, niin että tässä on pöydällä yhtäkkiä koossa
kuusitoistakymmentä tuhatta ruplaa. On siis koetuksen aika ohitse, ja
minä olen teillen opettanut konstin tehdä kultaa. Ja nyt taidatte
ymmärtää, mitä sanoin, koska ensikerran tässä seisoitte: Minä sanoin:
itse konsti on enemmästä arvosta kuin kulta; sillä tämä konsti on paras
elämän viisaus. Olkaat lupauksillenne ja Jumalalle uskolliset, ja
teidän onnenne ja hyvä tilanne kasvaa päivä päivältä. Joka pettää
lupauksensa, hän pettää onnensa. Painakaat nämät lupaukset lastenne
sydämmiin, että he niitä vaariin ottavat, ja heillen tulee hyvin
käymään. -- Nyt minä olen täyttänyt, mitä teillen lupasin. Te olette
rikkaat sentähden, että tarvitsette vähän ja ansaitsette paljon, ja
että rikkaat teitä uskovat ja teidän varaksenne pitävät raha-arkkunsa
auki ja altisna. Näin olette oppineet kultaa tekemään, niin kuin
rehelliset ja kunnon miehet kultaa tekevät. Elikkä oletteko muuta
keinoa odottaneet oppiaksenne?»
Tähän miehet kaikki naurahtelivat ja sanoivat: »No, olemmehan me tuon
jo aikaa havainneet, mitä tuolla kullan teolla ajattelit. Ja tultuamme
kerran oikiaan kuntoon, me myös häpesimme sitä tyhmää epäluuloa, joka
meidät ennen villitti, ja sydämmissämme sinua kiitimme, että meidät
paremmalle retkelle olet saattanut. Mutta ilman sinuta ja sinun avutasi
emme olisi koskaan tulleet tälle tielle.»
Toivosta ilahutti nämät heidän sanansa, ja se sydämellinen
kiitollisuus, jolla he häntä kättivät ja hänen kättänsä puistivat. Ja
hän antoi heille takaisin heidän rahansa, jota hän ei tarvinnut, mutta
oli anonut vaan koettaaksensa heidän hyvää tahtoansa. Mutta he
sanoivat: »Hallitse meitä, miten tahdot, öin päivin. Sillä sinua meidän
tulee kiittää onnestamme. Sano, ja me tahdomme sinun tähtesi mennä
vaikka tuleen. Sano, ja me tahdomme kuolla sinun edestäsi, emmekä
pelkää kuolemaa.» Ja näin ystävällisesti seisoissaan hänen
ympärillänsä, he katselivat hänen kaunista pukuansa ja tähteä hänen
rinnassansa, ja olisivat mielellään kysyneet, mitä se merkitsi.
Hän vastasi: »Minä kiitän teidän vanhaa kouluttajaanne, isä vainajaani,
vielä haudassansa, että hän minulle opetti monta hyödyllistä asiaa ja
myöskin maanmittausta. Sillä tultuani sotaväkeen, oli minulle siitä,
ynnä myös rehellisestä mielestäni ja urhollisesta käytännöstäni se
hyvä, että minä ylennettiin sotakumppaneini yli. Minä tein
velvollisuuteni ja pääsin ryttmestariksi eli hevoisväen kapteeniksi. Ja
kuin kerran meidän Kenraalimme tunkeusi kovin kauvas vihollisten
keskelle, ja seuroinensa tuli niiltä piiritetyksi, riensin minä
miehineni avuksi, ja pelastin Kenraalini. Siitä sain tämän haavan
otsaani ja tämän tähden kunniamerkiksi rintaani, ja kuin sitten rauhan
tultua otin eroni sotapalveluksesta, annettiin minulle vuosinen
elatusraha eli pensioni. Sama Kenraali tuli sitten Maaherraksi, ja
matkustaissansa Läänissään, ei hän minua unhottanut, vaan, niin kuin
itse näitte, kävi minuakin katsomassa.»
»Kotia tultuani Kultalaan, rakkaaseen kotimaahani, ja nähtyäni täällä
olevaa viheliäisyyttä, köyhyyttä ja kehnoutta, en ollenkaan ilmoittanut
varojani, päästäkseni kerjäläisiä. Eikä paljon tehnyt mieleni tänne
jäädäkkään, ja olisinkin taas mennyt tieheni, jos en olisi nähnyt
myllärin nuorta tytärtä. Elsa minun tänne pysäytti. Silloin minä
sydämmessäni päätin koettaa, jos taitanen tehdä elämäni teidän
seassanne hupaiseksi. Ja olin olevinani köyhä ja muiden vertainen,
ett'eivät minusta vierastuisi. Enkä sanonut kellenkään virastani ja
kunniamerkistäni, enkä vuosirahasta jota nautitsin. Ainoastaan Elsan
vanhemmille minun täytyi sitä ilmoittaa sinä iltana, jona anoin
heiltä tytärtänsä; muutoin eivät olisi mulle antaneet lastansa,
sillä he pitivät minua köyhänä. Mutta kuin minä vielä samana iltana
vein myllärin ja hänen vaimonsa kotiini, ja täällä otin päälleni
upseerin-vaatteet ja tämän tähden, näytin heille kootut rahani ja
esivallallisen armokirjoituksen, josta näkivät, minulla olevan enemmin
tuloa vuodessa, kuin myllärin mylly taisi ansaita kolmessa vuodessa,
tuli heillen toinen mieli. Kuitenkin heidän täytyi pitää suunsa kiinni,
sillä se oli tarpeellinen. Mutta nyt joka ihminen sen tietäköön, enään
ei se haita mitään.»
Näin Toivonen selitti asian, ja miehet ihmeissään iloitsivat hänen
onnestansa. Ja hän oli heidän silmissään niin suuriarvoinen mies, että
tuskin uskalsivat häntä sinuksi kutsuakkaan. Mutta hän sanoi: »Mitä nyt
arvelette? -- Ei niin, minä olen teidän vertaisenne; olkaat siis te
minun veljeni. Ei mikään upseerin vaatet eikä mikään kunniatähti, vaan
hyvätahtoinen sydän täynnä Jumalan pelkoa tekee kunnian ja kunnon
mieheksi.» Näin hän puhui ja syleili heitä kaikkia; ja poismennessänsä
he häntä kiittivät, sillä hän oli heidän maallisen ja ijankaikkisen
onnensa oikia perustaja, ja he kutsuivat häntä Isäksi. Ja kuin
ristiäiset piti pidettämän, lupasivat he kaikki iloita hänen kanssansa,
juuri kuin olisi heidän oma ilojuhlansa.
Kuin nyt kolmen päivän perästä tuli sunnuntai, jona Toivosen poika piti
ristittämän, olivat kaikki ihmiset kylässä jo varahin valveillaan.
Mutta Toivonen astui Elsan tykö, suuteli nuorta äitiä ja hänen pientä
lastansa ja sanoi: »Katso, rakas Elsani, minun sydämmeni on suuresti
iloissaan. Minun poikani, jonka sinä olet synnyttänyt, tekee minulle
suuren riemun ja ilon; mutta vielä suurempi riemu on minulle,
katsoissani meidän kyläämme. Ja se on kuitenkin tosi, että ihmiset
eivät ole niin pahat, eikä niin ilman sydämmetä, kuin usein hoetaan. Ei
pidä koskaan heittää pois uskoa ihmiskunnan hyvästä luonnosta. Katso,
tänä yönä he ovat taas koristaneet ja kaunistaneet huoneemme
kukkakiehkuroilla, niin kuin meidän hääpäivänäkin. Mutta ei siihen
kyllä. Kaikki huoneet kylässä ovat kukilla ja puiden oksilla
kaunistetut, juuri kuin meidän juhlamme olisi joka talon juhla. Ja
meidän talostamme aina kirkon ovelle ovat he istuttaneet viheriöitseviä
koivuja molemmin puolin tietä, ja koivusta koivuun ripustaneet nuoralle
pujotetuita kukkia, ja pitkin koko tietä he ovat varistaneet
viheriäisiä lehtiä ja kaikellaisia kukkia.»
Näin Toivonen puhui ja nuori äiti punastui hiljaisessa ihastuksessa, ja
hänen silmiinsä tuli kyyneliä. Hän sanoi vaan: »Kuulinki minä yöllä
usein kulkua ja vähää tohinaa siellä ulkona, enkä tiennyt mitä se oli.»
Eikä hän malttanut olla sängyssä, mutta nousi ylös ja meni akkunalle,
katsomaan sitä koreutta. Ja hän itki hiljaisuudessa; sillä ei ole
hellää mieltä mikään enemmin liikuttava, kuin nähdä hyväin sieluin
sopua ja sisällistä sovintoa, ja murhetta taikka iloa toisten ihmisten
onnettomissa eli onnellisissa elämän vaiheissa. Sepä se on se oikia ja
totinen ihmisyyden kirkastus ja ennustus eli esimaku siitä ihanammasta
taivaan ilosta, joka meitä odottaa.
Elsan jälleen tultua vuoteelle lapsensa tykö, tulivat hänen
vanhempansa, sillä he olivat kutsutut kummiksi. Myllärin emäntä ei
saattanut niin sanoa, kuinka olivat huoneet koristetut, kuinka olivat
kaikki liikkeellä kylässä, ja hän huusi ehtimiseen: »Ei suinkaan
sellaisia ristiäisiä ole koskaan nähty Kultalassa! eihän ruhtinaankaan
eli kuninkaan syntymistä niin kunnioiteta.»
Hänen vielä puhuissansa, tuli koko joukko nuoria tyttöjä ja poikia
Toivosen taloon, kaikki juhlavaatteissa ja parittain kulkein.
Jokaisella oli vanhemmiltaan joku pieni lahja vastasyntyneelle;
muutamat antoivat lumivalkoista liinaa, toiset sokuria, ja rusinoita,
ja manteleita, eli kukkia, elikkä kotikutoja sukkia eli vanttuita,
toiset sieviä huonetkaluja, pieniä köökin tarpeita ja senkaltaista.
Niin monta kuin oli perhettä kylässä, niin monta oli lahjaa. Ja kaikki
lapset suutelivat Elsan kättä ja sanoivat: Muori Elsa! ja he suutelivat
Toivosen kättä, sanoin vaan ne sanat: Isä Toivonen! Mutta mikä suloinen
ääni oli Toivosen ja Elsan sydämmille tämä isän ja äitin nimitys! Ei
ole totisempaa ja ilahuttavampaa onnen toivotusta.
Nyt rupesivat kellot soimaan kirkkoon. Lapsi kannettiin ristille,
ensimmäisenä; sitten tulivat hänen äitinsä vanhemmat ja sitten hänen
isänsä, ilokyyneleet silmissä. Koko seurakunta seisoi kirkon edessä,
sekä nuoret että vanhat, odottain Toivosen tuloa. Hiljan ja
ystävällisesti sanoivat kaikki, sitä myöden kuin hän kävi heitä
sivuitse: »Hyvää huomenta, Isä Toivonen!» Sitten häntä kaikki
seurasivat kirkkoon.
Lapsi kastettiin ennen saarnaa, ja sitten piti Herra Kappalainen
kauniin saarnan Kansan velvollisuudesta julkiseen kiitollisuuteen hyvää
Esivaltaa kohtaan. Ei hän ollut koskaan ennen näkynyt niin liikutettuna
ja innoissaan ja niin sydämmen hartaudella puhuneeksi. Joka sana kävi
sydämmeen. Koko seurakunta oli syvimmässä hartaudessa ja aina
enenevässä sydämmen liikutuksessa. Kukin koki pidättää kyyneleitänsä ja
itkuansa. Mutta koska nyt Herra Kappalainen tuli loppurukoukseen, ja
hän siinä korotti äänensä Jumalan tykö rukoillen Kultalan hyvän
hallituksen edestä, josta kukin itseksensä muisti Toivosta; koska hän
nyt ei enään voinut pidättää sydämmensä liikutusta, ja kyyneleitä
vuodattain mainitsi Toivosen nimen -- silloin oli yhteinen itku ja
tyrskintö ympärin koko kirkon. Sillä nyt jokainen ajatteli ja muisti
kaikkea, mitä Toivonen oli kylälle tehnyt ja toimittanut; kukin
tunnusti hänen olevan yhteisen onnellisuuden perustajan ja kaikkein
hyväntekiän. Kappalainen ei voinut puhua enempää. Hän lopetti
saarnansa; hän sanoi siunauksen Jumalata pelkäävän ja kiitollisen
seurakunnan ylitse. Ei ollut koskaan Kultalassa suuremmalla hartaudella
veisattu, kuin nyt veisattiin virsikirjasta rukous hyvän ja hurskaan
esivallan edestä.
Toivonen, nöyränä ja kainostellen ja kuitenkin ilolta liikutettuna,
vaivoin saattoi nostaa ylös silmiänsä, kirkosta ulos astuissaan, ja
meni, päätänsä kumartain, häntä tervehtivän kansan keskitse kotiin
Elsansa tykö. Hän tuskin voi puhua. Puolipäiväiseksi oli hänen
tykönänsä hänen appensa ja anoppinsa, Herra Kappalainen, kouluttaja ja
molemmat hallitusmiehet, hänen kumppaninsa kylän hallituksesta. Net
sanoivat että melkein joka talossa oli vieraspidot, joihin olivat
toiset toisiansa kutsuneet; köyhät söivät rikkaampain tykönä. Toivonen
puisti päätänsä ja sanoi: »Se on minulle liian suuri kunnia; en minä
sitä ole ansainnut.»
Mutta kaikkein yhteinen ilo teki hänenkin iloiseksi ja hyville mielin.
Hän meni illan puoleen, vierainensa, ulos kylään, ja kävi siellä
talosta taloon, ja istui hetken aikaa kunkin perheen tykönä ja kiitti
kaikkia niin suuresta hänelle osotetusta rakkaudesta. Kultala oli
täynnä vieraita; sillä kaupungissakin oli kuultu tästä juhlasta, ja
joka vaan pääsi, tuli tänne sitä katsomaan. Hiljaan yöhön kestivät
nuorukaisten tanssit, ja kuului kaikilta puolin soittoa ja laulua
huoneista, pihlajan alta ja kryytimaista.
Puhuttiin ja puhutaan vielä kauvan Kultalassa tästä ihanasta päivästä.
Ja Toivonen kutsuttiin siitä saakka ei muulla nimellä kuin Isä Toivonen
ja hänen suloinen Elsansa: Muori Elsa.
Totisesti, totisesti, mitä elämässä hyvää kylvetään, se saapi
viimeinkin aina ihanan elon-aikansa. Sillä meidän yllämme elää hyvä
Jumala, kostaja täynnä laupeutta ja rakkautta.