Kultalassa oli niin kuin muuallakin. Koska vaan joku ymmärtävä ja
toimellinen mies toi esiin jotain uutta neuvoa, josta olisi ollut
silmin nähtävä etuus ja voitto oli jokainen sitä vastaan ja koki sitä
estää. Silloin kukin oli täynnä pelkoa ja epäilyksiä; silloin kukin
puisti päätänsä, kohotti hartioitaan ja hoki sitä vanhaa kaikkein
laiskain ja toimettomain sananpartta: Olkoon sillänsä; ei siitä tule
mitään.
Toivonen kyllä sen tiesi ja oli koetuksesta ja vahingosta tullut
viisaammaksi. Jos hän oli Kultalalaisille edeltä käsin ilmoittanut
kaikki mitä hänellä oli mielessä ja tarkoituksena köyhäin holhouksen
suhteen, olisivat kaikki peljästyneinä peränneet, nähneet tuhansia
esteitä, ja suorastaan hyljänneet hänen neuvonsa, huutain: Olkoon
sillänsä; ei siitä neuvosta tule mitään.
Mutta Toivonen ajatteli: Koettaa on parempi kuin miettiä. Ei hän ollut
virkaveljillensäkkään, toisille Hallitusmiehille kaikkia ajatuksiansa
ja tuumiansa ilmoittanut; sillä he olivat kyllä hyväntahtoisia ja kelpo
miehiä, mutta pelkureita ja epäileviä. Sentähden hän ei sanonut
heilienkään muuta kuin vähitellen yhtä asiaa kerrassaan, jota juuri
piti tehtämän.
Niin ensin kirjoitettiin ylös köyhät ja kerjäläiset lapsinensa, joista
muutamat laskettiin omiin huoneisiinsa asumaan ja toiset pantiin
vaivaisten huoneeseen. Se oli pian tehty. Sitten määrättiin joka
perheelle holhojansa, ja hänelle selitettiin Herra Kappalaiselta mitä
hänellä oli tekemistä. Sekin tuli viimen toimeen. Sitten hankittiin
höyliä, kirveitä, sahoja, rukkeja, kangastuoleja j.n.e. vaivaisten
holhouksen yhteisillä rahoilla. Eikä sekään ollut mikään noitakeino;
niin kuin myös villan osto, hamppuin ja pellavain kylvö, kehräys ja
köökin uusi rakennus. Näin tuli vähitellen yksi asia toisen perästä
matkaan saatetuksi; jokainen asia erittäin ei katsottu vaikiaksi; niin
tuli koko asia toimeen, ja vahvistettiin korkialta Esivallalta varsin
kehoittavilla kiitossanoilla. Saatiinpa kyllä jälistäpäin kuulla, että
myöskin muutamat Esivallan herrat olivat katsoneet tätä asiaa
mahdottomaksi ja sillen nauraneet, koska se jo, heidän tietämätänsä,
oli täydessä toimessa.
Pahimman seikan eli esteen tekivät alusta vaivaisten huoneen asujat;
eivätpä ne ollenkaan tahtoneet maata niissä ahtaissa makauskammioissa.
Mutta heille sanottiin: Tehkäät viriästi työtä, niin saatatte
itsellenne vuokrata eli rakentaakkin parempia huoneita. Mutta eivät he
tahtoneet tehdä työtä; sentähden tulivat pimiään huoneeseen kylmälle,
huonolle rualle. Sepä heille vielä vähemmin kelpasi. Muutamat koettivat
tottelemalla parantaa tilansa, ja antausivat onnensa alle, olletikkin
talvisaikana, koska ei ollut huvittava ajella pitkin maanteitä ja maata
ulkona. Koska he kerran olivat saaneet nauttia parempaa ruokaa ja
nähneet itsensä paremmin kohdattavan, olivat tottuneet työn tekoon ja
heillä jo oli muutamia Ruplia säästökassassa vanhain päiväin varaksi
eli lapsillensa, jäivät he sinne varsin kernaasti. Sillä he eivät
tahtoneet jättää tätä pientä kasvolle pantua tavaratansa, mutta
ahkeroivat sitä enentää. -- Toiset taas juoksivat tiehensä ulos
mailmaan, saadaksensa elää joutilaina ja kerjätä. Se nyt oli heidän oma
asiansa, ja seurakunnalle oli vaan se hyvä siitä, että pääsi niitä
elättämästä. Muutamat näistä poisjuosneista eivät enään näyttäneet
silmiään. Eikä se Kultalalle ollut mikään paha onni. Toiset taas
tulivat, kerjäläisinä, kiini otetuiksi Kruunun Palvelioilta ja tuotiin
takaisin. He saivat ensin istua pimiässä huoneessa, ja sitten pantiin
työhön niin kuin ennenkin. -- Ei ajastaikaakaan kulunut, ennen kuin
vastahakoiset olivat suostuneet tähän järjestykseen, eikä ollut enään
yhtäkään kerjäävää Kultalalaista, paitsi niitä muutamia vieraisiin
maihin poiskaranneita.
Omissa huoneissaan asuvat perheet myöskin olivat alussa vastahakoiset,
ja tahtoivat elää entisessä liassaan ja saastaisuudessaan, johon olivat
harjauneet. Ja he valittivat ja huusivat hirmuisesti Kultalalaisten
kovasydämmisyydestä, jotka eivät tahtoneet antaa heidän syödä ja juoda
ilman rahata, eikä ees antaa heillen rahaakaan. Mutta nälkä ja pimiä
kamari vihdoin taivutti kankeimmatkin ja uppiniskaisimmat, ja
Kultalalaiset pitivät kiinni siitä, että joka tahtoo syödä, hänen pitää
tehdä työtä, joka tahtoo hyvää nautita, hänen pitää hyvää tehdä.
Vaivaisten holhous oli ennen maksanut paljon. Nyt ei se maksanut
mitään. Ei Kappalainen, eikä Toivonen, eikä Elsa tahtoneet siitä koota
rikkautta. Köyhäin piti itsensä toimittaa heillen määrätyt
vartiavirkansa. Jollen sellainen toimitus uskottiin, sillen se oli
kosto eli palkinto hänen hyvästä käytöksestänsä; jolta se pois
otettiin, sillen se oli rankaistus. Niin kaikki virkaa pyysivät toinen
toiseltansa. Vaivaisten huoneen kryytimaat ja muut tilukset antoivat
elatusta kyllä; ja myös ne maan tilkat, jotka köyhät perheet olivat
yhteisestä laitumesta saaneet osaksensa, tulivat satoisammaksi,
yhteisesti viljeltynä ja korjattuna. Viriät maksoivat arrentimaitensa
annoista vaivaisten huoneelle elatuksensa ja vaatteensa, ja mitä jäi
yli, tehtiin rahaksi, ja pantiin säästökassaan heidän nimeensä.
Miehet, jotka tulivat vaivaisten huoneeseen, olivat ensin olevinaan
aivan taipumattomat ja kelvottomat höyläämään ja sahaamaan, kutomaan
j.n.e. Mutta heidän täytyi oppia. Kaupungista tuotettu mestari pian
pani asian toimeen. Hän oli ymmärtävä ja nerokas mies, Herra
Kappalaisen hyvä tuttu ja ystävä. Näin muodoin köyhäin vaatteet
maksoivat aivan vähän, ja penkit, tuolit, sängyt, kaapit ja muut kalut
ja aseet, niin myös huoneen parantaminen ja korjaaminen eivät maksaneet
melkein mitään. Täällä asuvaisten täytyi myöskin rakentaa tarvetkaluja
niillen köyhillen, jotka olivat omissa huoneissaan; niin kukin perhe
tuli niillä varustetuksi ja tottui parempaan elantoon.
Niin kuin köyhäin holhousrakennukselle ja vaivaisten huoneelle siitä
oli hyvä etu, että niin monet kädet tekivät työtä ainoastansa ruan ja
vaatteiden tähden; niin oli myös köyhillenkin siitä hyöty ja tavaran
kartutus. Sillä mitä he yli ne määrätyt kahdeksan tiimaa päivässä
askaroitsivat ja ansaitsivat, sen he saivat tehdä rahaksi ja panna
säästökassaan; samaten mitä he arrentimaistansa saivat yli. Eikä ollut
tämä vähä etu. Ihmiset tulivat työhön mieluisemmiksi ja saivat halun
säästää ja tavaratansa kartuttaa, nähden muka edessänsä sitä aikaa,
jona ehkä taitaisivat elää aivan omin varoin ja parempata elantoa
nautita.
Kaikkein paras oli ylivartian ja alavartiain tila. Sillä kaikki mitä
he, virkansa töitä toimitettuaan, taisivat askaroita myytäväksi,
myytiin heidän nimeensä ja heidän hyväksensä. Sentähden jokainen koki
käyttää itseänsä hyvästi, päästäksensä sellaiseen virkaan. Ja net,
joilla se jo oli, pitivät tarkkaa huolta ja vaaria, ett'eivät mitään
virkansa toimituksia laimin löisi eli väärin tekisi. Vähinkin väärä
käytös eli vika saatti heidät eroittaa tästä etuisasta virasta, johon
kyllä oli hakioita.
Oli vihdoin Kultalan vaivaisten huoneessa varsin taitavia työntekiöitä.
Ei ainoastaan kylän talonpojat, mutta moni kaupunkilainenkin ostivat
siellä tehtyjä kaluja eli teettivät siellä. Ja jos näin taitava työmies
havaitsi ansaitsevansa enemmin, jos hän yksin tekisi työtä, muutti hän
pois vaivaisten huoneesta, vuokrasi itselleen huoneen kylässä eli
kaupungissa ja eli itsekseen. Tämä taas kehoitti muita pyrkimään
myöskin tullaksensa taitaviksi.
Kylässä oli luonnollisesti jokainen iloinen päästä kerjäläisten juoksua
ja varkauksia. Kukin ilolla lähetti mitä hän voi vaivaisten huoneeseen,
jos siellä mitään joskus puuttui, ennen kuin hän antoi almuja
kerjäläisille. Mutta tästä vielä syntyi kylällen toinen etu, jota ei
ollut kukaan ennen ajatellutkaan. Nimittäin, jos kesällä puuttui
peltotyötä, otettiin muita ulkotöitä tehtäviksi. Ja niin toimitettiin,
että kaikki kylän tiet ja kadut, joita ennen sadetaikoina täytyi kulkea
aina polviin asti liassa, tulivat laitetuiksi ja paratuiksi; että
pitkin kylän läpitse juoksevaa ojaa, joka usein nousi yli äärtensä ja
teki suuria rapakkoita, tuli kivimuuri; että kaikki polut ja kulkutiet
tulivat kivistä ja kuopista perkatuiksi, ett'ei ollut yhteisissä
metsissä enään sitä paikkaa, jossa ei nähty nuoria istutettuita puita
iloisesti ylöskasvavan. Eikä ollut koko maassa likitienoilla yhtään
metsää paremmassa korjuussa, eikä sievempää kylää, kuin Kultalan. Tuli
vielä Esivallan korkioita Herroja katselemaan Kultalan laitoksia ja
rakennuksia, ja he arvelivat että niinpä pitäisi olla joka paikassa.
Mutta turhaanpa he hakivat muissa kylissä sellaisia ihmisiä kuin
Kultalan kunniallinen Herra Kappalainen, kuin se ihmisiä rakastava
Toivonen ja hänen uuttera auttajansa Elsa. Kuitenkin muuallakin
koetettiin muutoksia ja parannuksia, jotka myöskin onnistuivat. Ja
siinä tehtiin oikein. Koettaa on parempi kuin miettiä. Ja kussa,
hartaalla rakkaudella ihmisiä kohtaan, tahdotaan mitä oikia on, siellä
myös tapahtuukin mitä oikia on.
28.