Koska nyt kaikki oli hyvin mietitty ja tuumattu, tartuttiin työhön.
Kuitenkaan ei tiennyt moni kylässä, mitenkä ilman aivan suurita
kulutuksita taittaisiin ja tahdottaisiin hoitaa ja elättää niin monta
kerjäläistä, joutilasta, apua tarvitsevaa sairasta, vian alaista ja
sitä suurta lapsijoukkoa.
Ensistä otettiin, Esivallan luvalla, köyhäin rahakassasta, niin
paljon rahaa kuin nähtiin tarvittavan; niillä hankittiin sorvituoli,
nikkari-penkki, kirveitä, höyliä, sahoja, lapioita ja kaikellaisia
muita työaseita. Vaivaisten huoneessa oleva köökki myös parannettiin,
että siinä taittiin monelle perheellen yhtä aikaa keittää, ja tehtiin
kaikellaisia muita muutoksia, niin että oli eri työhuoneet miehille,
eri vaimoille, ja kummallenkin sekä miehen että vaimon puolelle
erittäin sairashuoneensa. Katettiin myös jokaiselle terveelle eri
makaushuoneensa. Se oli pieni kammio, ainoastansa viisi kyynärää pitkä
ja puolentoista leviä, niin että laattialle mahtui oljilla täytetty
polstari ja pään alainen, ynnä karkiain lakanain ja villaisen peiton
kanssa. Kussakin kamarissa oli oma ovensa, jossa oli reikä, että tuuli
eli puhdas ilma pääsi sisälle juoksemaan. »Ei pidä sentähden laittaa
aivan hyvää ja alkiata kerjäläisille,» sanoi Toivonen: »mutta niin että
he saakoot halun, omalla työllään hankkia itsellensä parempaa oloa.»
Sentähden joka loukko koko huoneessa oli laitettu makauspaikaksi.
Katossa säilytettiin, mitä oli tarpeiksi ostettu, niin kuin villaa,
hamppua, puita ja senkaltaista.
Koska nyt kaikki nämät asiat olivat valmiiksi toimitetut, kirjoittivat
hallitusmiehet ylös kaikkein niiden nimet, jotka eivät voineet itsiään
elättää ilman yhteisen kansan avuta. Se oli pian tehty. Kyllähän ne
kaikki tunnettin. Muutamilla oli vielä omat huoneensa; toiset taas
kulkivat ympärin, ilman suojata ja kerjäten, talosta taloon. Joilla ei
ollut omia huoneita, ne otettiin vaivaisten huoneeseen. He tulivat
sinne mielellään, sillä talvi oli tulossa. Ne, joilla kyllä oli
huoneensa, mutta jotka asuivat sekaisin ja ahtaasti muiden köyhäin
kanssa, niin että vanhat ja nuoret, miehet ja vaimot makasivat samassa
tuvassa, ne ilman viipymätä ja muuta kysymätä vietiin vaivaisten
huoneeseen. Ainoastaan net saivat jäädä huoneisiinsa, jotka saattivat
näyttää että he ja heidän lapsensa makasivat erittäin ja heillä muutoin
oli raitis asunto.
Näin kaikki kylän köyhät ja vaivaiset olivat jaetut kahteen luokkaan:
ne joilla oli omat huoneensa, ja ne jotka asuivat vaivaisten huoneessa.
Mutta molemmat kuuluivat yhteisen vaivaisten-holhouksen alle, ilman
eroitukseta. Kussa oli lapsia, net saivat enimmiten olla kotona
vanhempainsa tykönä. Mutta jos oli huonet aivan pieni ja ahdas, eli jos
vanhemmat olivat pahat ja siivottomat, elikkä vaivaisten huoneessa,
niin laitettiin lapset johonkuun hyvään taloon mutta kylässä eli
myöskin kaupungissa, ei köyhäin tykö rahan edestä, eikä myöskään
rikkaiden, mutta niiden tykö, jotka olivat tutut rehellisyydestänsä ja
jumalisuudestansa. Näille lapsille annettiin vaatteet yhteisistä
vaivaisten huoneen varoista, ja elatusvanhemmillenkin vähän elatusapua,
jos niin vaativat. Mutta niistä jotka olivat lapsia tykönsä ottaneet,
ei ollut monta jotka sitä vaativatkaan. He tekivät tätä, Herra
Kappalaisen kehoitettua, omasta hyvästä sydämmestä ja kristillisestä
rakkaudesta. Herra Kappalainen itse oli kaikkein orpoin oikia isä. Hän
oli ottanut tykönsä kaksi pahanjuonista poikaa, joita ei kukaan
tahtonut huoneeseensa, ja jo puolen vuoden perästä net olivat, jokaisen
ihmeeksi, tulleet varsin hyväntapaisiksi. Tällä tavalla pidettiin
huolta lapsista, eivätkä net enään nähneet joka päivä vanhempainsa
pahoja esimerkkiä, mutta oppivat työtä tekemään ja Jumalata pelkäämään,
siihen sijaan että het ennen olivat vaan oppineet kerjäämään,
varastamaan ja juoksemaan ympärin joutilasna.
Kuin nyt kaikki köyhät lapsinensa näin jakailtiin, ja kaikki pääsivät
katon alle ja suojaan, päätettiin kylän hallitusmiehiltä tämä
pääperustus eli ojennusnuora, nimittäin: Joka ei kykene eli voi itseään
elättää, eikä keneltään muulta elätetä, siitä täytyy yhteisen kansan
pitää huolta. Mutta jota seurakunta elättää, sitä se myös saa pitää
silmäinsä alla ja totuttaa työn tekoon, että hän oppisi itseänsä
elättämään. Eikä siinä ollut muuta kuin oikeus ja kohtuus.
Sentähden jokaiselle köyhälle perheelle pantiin joku rehellinen mies
holhojaksi eli peräänkatsojaksi. Hänen tuli pitää huolta hänelle
uskotun perheen elatuksesta, vaatteista, tavarasta, veloista ja
tuloista; hänen piti valvoa järjestystä, siivoa ja puhtautta heidän
huoneessansa, ja katsoa heidän työtänsä. Kaikista näistä pidettiin
tarkka vaari. Sillä koska nämätkin omissa huoneissaan asuvaiset saivat
ruokansa vaivaisten huoneen köökistä, ja heille myös vaivaisten huoneen
varoilla hankittiin vaatteita ja tarvetkaluja, piti heidän myöskin
työtä tehdä saman vaivaisten huoneen hyväksi, ja niin muodoin työllä
maksaa leipänsä ja mitä he muuta nautitsivat. Mitä het, yli sen heiltä
vaaditun työn, suuremmalla vireydellänsä ansaitsivat, luettiin heille
hyväksi. Tätä rahaa, eikä sitäkään mitä he talonpoikain työssä
ansaitsivat, het eivät saaneet käsiinsä, mutta se heidän nimeensä
pantiin säästökassaan. Sillä net, jotka elääksensä saivat mitä
tarvitsivat, eivät tarvinneet rahaa; heidän piti ensin oppia
säästämään.
Kunkin holhojan piti tuo tuossakin Herra Kappalaisellen tehdä tilin
hänellen uskotun perheen käytännöstä ja olosta. Sillä Herra Kappalainen
oli kaikkein holhojain oikia päämies; hän oli kaikkein vaivaisten
hoitaja, ja hänellä oli kirja, kuhun kaikki olivat kirjoitetut. Jos oli
syitä valitukseen jotain holhojata vastaan, että hän oli tätä rakkauden
virkaa pahoin ja väärin täyttänyt, niin se tuli hallitusmiehiltä heti
eroitetuksi virastansa.
Tämä alinomainen perään katsanto ja jokaisen köyhän perheen eli ihmisen
holhous vaikutti erinomaisesti paljon hyvää. Sillä että kullakin
holhojalla oli ainoastaan yksi perhe katsottavana, ei hänellä siitä
työstä ollut paljon vaivaa, mutta hän toimitti sitä paremmin ja
suuremmalla huolella. Kukin tätä työtä teki mielellään, ilman maksota,
paljaasta kristillisestä rakkaudesta. Pian syntyi oikia kilvoitus
holhojain välille, että kukin katsoi kunniaksensa, taitaa hänellen
uskottuita ihmisiä neuvoilla, opetuksilla ja muulla avulla hyödyttää ja
auttaa. Näin oli aivan yhtäkkiä jokainen muutoin hyljätyksi jäänyt
köyhä ihmis raukka löytänyt ystävän, isän ja hoitajan, jollen hänen oli
syy koko elinkautensa olla kiitollinen.
Mutta nyt tuli kysymys: mistä ottaa elatusta ja vaatteita näille
köyhille? Vaivaisten huoneen rahakassasta tuleva korkoraha eli intressi
tähän tarpeeseen ei piisannut. Mutta Toivonen sanoi: »Sepä nyt olisi
vasta häpiä, jos ihmiset, joilla on terveet kädet, eivät voisi ansaita
leipäänsä. Kaikki köyhät yhteensä, sekä kotonansa että vaivaisten
huoneessa asuvaiset, ovat nyt ikään kuin yksi ainoa suuri perhekunta,
ja heidän pitää työtä tekemän, yhden kaikille ja kaikkein yhdelle.
Kotonansa asuville annetaan kotiinsa viikon kuluessa tehtävä työ; jotka
ovat vaivaisten huoneessa, niiden pitää tehdä työtä kahdeksan tiimaa
päivässä, paitsi sunnuntai- ja juhlapäivinä.» Ja niin tehtiin. Joka ei
tahtonut työtä tehdä, se pantiin pimiään huoneeseen; ja sai siellä
istua ilman muuta juomata ja ruata kuin kylmää vettä ja huonoja
potaatteja, netkin kylminä ja ilman suolata, joista ei muut olisi
huolineet. Se ei ollut kenellenkään otollista. Mutta joka teki työtä,
hän sai joka päivä lämmintä ruokaa. Joka yli niitä määrättyä kahdeksan
tiimaa tahtoi vielä tehdä työtä, taisi niin muodoin itselleen ansaita
rahaa. Mitä kalua hän oli valmistanut, se myytiin, ja siitä saatu raha
pantiin hänen nimeensä säästökassaan, korkorahaa eli intressiä
kasvattamaan. Näin heilien karttui vähäinen tavara. -- Joka kirosi ja
sadatteli, puhui hävyttömiä ja riettaita puheita, eli muutoin oli
sopimatoin ja pahanelkinen, tuli pimiään huoneeseen ilman armota. Mutta
joka eli hiljaisesti ja siististi, sillä oli toivo tulla parempaan
tilaan. Hän taisi tulla alavartiaksi vaivaisten huoneessa, ja vielä
päästä ylivartiaksikin. Sillä niistä jotka olivat paraat ja
kelvollisimmat, valittiin peräänkatsojat eli vartiat, joiden tuli pitää
vaari toisten töistä ja käytännöstä, puhtaudesta ja siivosta huoneissa
ja makauskamareissa ja vaatteiden korjuusta. Heidän piti kaikki
ilmoittaa ylimmäisellen peräänkatsojalle eli ylivartiallen, joka
itsekkin kuului vaivaisten huoneeseen. Hänellä, että myös ruan
keittäjillä oli se etuus, ettei heitä pidetty yhteiseen työhön. Mitä
he, virkansa töitä toimitettuaan, taisivat ansaita, se oli heidän
omaisuutensa, ja tuli säästökassaan. Alavartioilla ei ollut myöskään
kuin neljän tiiman työnteko päivässä yhteiseksi tarpeeksi; kaikki muut
hetket he saivat käyttää omaksi hyväksensä. Elsalla oli vaarin
pitäminen köökistä. Täällä hän opetti kahta köyhää vaimoa ruan
keittoon. Yhdellä vaimolla oli vaivaisten pesut, vaatteet ja kalut
katsottavana. Näin oli kaikilla yhdellä puolen rankaistuksen pelko,
toisella toivo paremmasta olosta, ja olivat niin muodoin ikään kuin
pakotetut omaa etuansa pyytämään.
Ja työtä oli kyllä koko vuodeksi. Ennen kaikkia muita töitä piti
kaikkein vaivaisten yhteisesti ei ainoastaan viljellä ja korjata
vaivaisten huoneen alle kuuluvat kryytimaat ja pellot, niihin kylvää
jyviä, kaalia, nauriita, papuja, herneitä, potaattia, pellavia, hamppua
j.n.e., mutta myös yhteisellä työllä viljellä vaivaisten huoneen
arrentimaata. Kuitenkin jokainen jolla oli maata, sai omaksensa pitää
oman maansa tulot, että mitä jäi yli, sittenkuin vaivaisten huonet oli
saanut saatavansa ruan, vaatteiden ja suojan edestä, hänen
holhojaltansa tehtiin rahaksi ja pantiin hänen nimeensä säästökassaan.
Vielä piti miesten auttaa teitä ja katuja korjatessa, kaivoja ja
lähteitä puhdistaissa ja perkatessa, alaisia ja märkiä maita
ojittaissa; yhteiseksi tarpeeksi kaataa puita ja hakata halkoja;
metsässä oleviin avoimiin paikkoihin istuttaa nuoria kuusia, tammia ja
muita puita, ja muutoin huoneita korjattaissa tehdä muurarin ja
timmermannin eli salvajan töitä. Koska oli paha sää, elikkä
talvisaikana, miehillä oli vielä enemmin tekemistä. Jotka osasivat
vähänkään sorvata, höylätä, sahata, vuolla j.n.e., niiden täytyi
valmistaa kaikenlaisia huonet- ja köökkikaluja, astioita ja
peltoaseita. Toisia opetettiin kutomaan villaisia ja pellavaisia eli
hamppuisia kankaita j.n.e. Aina oli muutama kangastuoli työssä sekä
kesällä että talvella.
Vaimoin, ja myöskin lasten, piti, kuin oli väen puutos, auttaa
peltotöissä; paitsi sitä vaatteita pestä ja parantaa eli paikata;
villaista, hamppuista eli pellavaista lankaa kehrätä, eli kankurein
tarpeeksi puolata (kehiä); itse myöskin kutoa kankaita niin myös
sukkia, lakanoita ja paitoja ommella, ja muuta senkaltaista työtä
tehdä. Kaikki tekivät työtä yhdelle, ja yksi kaikille. Tämä elanto oli
heille niin mieliin, että pari perhekuntaa, jotka ensistä, peljäten
koko tätä laitosta, olivat sanoneet taitavansa tulla aikaan ilman
kerjäämätä ja seurakunnan avuta, nyt omasta päästään tahtoivat tulla
siitä osallisiksi. Tämä laitos oli siitä varsin etuisa, että sen
hallitus ei vaatinut mitään kulutusta. Sillä ylivartia, alavartiat ja
ruan keittäjät, piiat, halon hakkaajat j.n.e. eivät maksaneet mitään.
He olivat kaikki vaivaisten huoneeseen kuuluvia. Herra Kappalainen,
holhojat, Toivonen ja Elsa eivät tahtoneet mitään vaivastaan ja
rakkauden työstänsä. Kylän kouluttaja, Juhana, myöskin ilman maksota,
piti varsin tarkan selvän luvun laskuista ja räkningeistä, sekä
tuloista että ulosannoista ja vaivaisten säästetystä tavarasta.
Vielä: Koko tämä laitos kannatti itsensä ilman vieraata avuta. Väki
itse kylvi, kasvatti eli istutti ja keitti ruokansa; itse he
kehräsivät, kutoivat ja valmistivat vaatteensa, kotikasvoista hampuista
ja pellavista; tekivät itse pöydät, penkit, tuolit ja lautaiset; kaapit
j.n.e.; korjasivat ja paransivat itse huoneita ja kaikkia kaluja ja
työ-aseita. Pian karttui enemmin elatusta, saatiin valmistetuksi
enemmin lankaa ja kangasta ja kaikenlaisia kaluja kuin tarvittiinkaan
eli kotona kulutettiin. Se myytiin kaikki, ja rahoilla taas ostettiin
muita tarpeita, niin kuin villaa, rautaa j.n.e. Jotka olivat viriämmät,
taisivat niinä hetkinä, joina olivat heille määrätyistä töistä vapaat,
kaikenlaisella työllä ansaita jonkun kauniin rahan. Se pantiin
intressille, elikkä ostettiin mitä työ-aseita eli kaluja heillen näitä
töitä paremmin tehdäksensä puuttui. Jo kahden vuoden perästä ei enään
tarvittukaan köyhäin yhteisestä rahasta kasvavaa intressiä eli
korkorahaa.
Kuin näin ihmiset kohtuullisella rualla paljon työtä tekivät ja paitsi
sitä miehet ja vaimot melkein alinomaa elivät toisistaan erillänsä,
katosi itsestään kaikki ylellisyys ja kopeus. Vielä päälliseksi oli
yhteinen sääntö, ettei saanut heistä kukaan mennä naimisiin, muu kuin
se joka voi elättää itseänsä ilman vaivaisten huoneen eli seurakunnan
avuta.
Kaikkein paras, erinomattain kiitettävä asia oli se Jumalan pelko, joka
vähitellen syntyi näissä ennen niin raaoissa ja valistumattomissa
ihmisissä. Ja sekin oli Herra Kappalaisen tekemä. Sillä joka viikko hän
piti muutaman kerran ehtoo-rukouksia vaivaisten huoneessa; sinne
tulivat silloin myös muutkin, omissa huoneissaan asuvat köyhät. Hän
puhui aina monta ylösrakentavaa ja opettavaa sanaa heidän sieluinsa
tilasta, ja näytti heillen, kuinka rakkaudella Jumalata ja ihmisiä
kohtaan tavoitetaan sydämmen puhtain autuus sekä tässä mailmassa että
ijankaikkisuudessa. Nämät rukoushetket vaikuttivat paljoa enemmin
heidän parannustansa, kuin esivallan uhkaukset ja rankaistukset.
Muutoin oli jokaisella köyhällä täysi vapaus eroittaa itsensä milloin
tahansa tästä köyhäin holhouksesta. Hänen täytyi vaan näyttää ja
todistaa, että hän ilman yhteisetä köyhän avuta, ja kunniallisella
tavalla taisi ja tahtoi itseänsä auttaa tämän mailman läpitse. Ja se
oli lakina, että jos joku näin erkaunut, yli vuoden ajan oli ilman
kerjäämätä ja muiden avuta, omalla viriällä työllään itseänsä
elättänyt, ja muutoin ansainnut hyvän nimen ja lausunnon, sai hän omiin
käsiinsä säästökassassa olevat rahansa, ja net oman vapaan tahtonsa
jälkeen käyttää. Ymmärrettävä on, että hän nyt myös pääsi holhojansa,
ja pidettiin samanvertaisena kuin muutkin kyläkunnan jäsenet.
Mikä Kultalan köyhäin holhous-rakennuksessa oli erinomattain, ja
enemmin kuin missään muussa samankaltaisessa laitoksessa, kiitettävä ja
varsin sangen hyödyttävä, oli se, että köyhät olivat pakotetut aivan
itse omilla käsillään tekemään kaikki mitä he tarvitsivat elääksensä,
pukeaksensa ja muutoin aikaan tullaksensa. Ei heistä pitänyt kukaan
huolta. Heidän piti itsensä pitää huolta omista tarpeistansa ja niitä
saadaksensa työtä tehdä. Täällä ei ollut heillä sellaista työtä jossa
istutaan yhdessä kohden, eikä sellaisia pieniä työhuoneita eli
fabriikeissä tehtäviä naputustöitä, jotka tekevät ihmisraukat
kelvottomiksi raskaampiin ja vaikiampiin töihin; täällä ei ollut niin
helppo rahan saalis, että nuoret tytöt ja pojat olisivat tainneet
ansaita yhtä paljon kuin vanhatkin, joka vaan yllyttää ylelliseen
elämään ja liian varhaisiin naimisiin ja niin muodoin enentää köyhäin
lukua; niin kuin sanoo sananlasku: Vaivainen vaivaisen naipi, Siitä
saadaan pussiseljät, Siitä vaivaiset venyvät. Täällä jokaisen täytyi
tehdä sellaista työtä, joka oli hänelle koko-elinkautensa hyödyllistä,
sitä myöden muka kuin hänen voimansa myöden antoi; hänen piti nimittäin
kaivaa, hakata, kylvää, istuttaa puita, puida riihtä, rakentaa
huoneita, höylätä, kehrätä, kutoa, vaatteita ommella eli kraataroita
j.n.e.
27.